Jean Ramsay ei halunnut hoitaakseen isänsä kartanoa tai äitinsä taidetta. Ne hän kuitenkin aikuisena sai. Hän sai myös onnellisen elämän ja rakkautta. ”Kartanossa on yhtäkkiä neljä sukupolvea. Se on ihme.”
Joskus Jean Ramsay, 49, on vastannut ammattia kysyttäessä: prinssi Charles. Se on vitsi, jossa on mukana totta.
”Tiedän, miltä tuntuu, kun ei saa valita itse tulevaisuuttaan. Jos omistat asioita, ne omistavat sinut. Olen kokenut sen konkreettisesti. Sain perinnön, josta en pääse, vaikka leikkaisin irti vasemman jalkani.”
Jean on kuvanveistäjä Laila Pullisen poika. Hänen kotinsa on Nissbackan kartano Vantaalla.
Jean sai perinnöksi äitinsä veistokset, isänsä suvun kartanon ja paljon muistoja. Hän ei halunnut niitä.
Poika ja hänen tuleva tehtävänsä
Jean tiesi jo lapsena, että Nissbacka on koko perheen yritys, jossa tarvitaan kaikkia. Hän leikkasi apuna nurmikkoa, pysyi tarvittaessa poissa jaloista ja oppi veistosten tarinat.
Äiti vesihioi kuumana kesäpäivänä parisataakiloisia kiviä pihalla bikinit päällä. Hän näytti työskennellessään aina keskittyneeltä ja innostuneelta.
Isä, neurologian erikoislääkäri Carl-Magnus Ramsay, keitti työpäivän jälkeen vuohille leivänkannikoista velliä. Vuohet olivat nimeltään Eino Leino, Albert Edelfelt ja Aleksis Kivi.
”Äiti opetti, että työnteko ei saa olla pelkkä velvollisuus, vaan siitä pitää nauttia.”
Kun kylään tuli vieraita, vaikka espanjalainen suurlähettiläs tai oululainen kaupunginjohtaja, isä talutti vuohet sisälle herättääkseen hilpeyttä.
Ne olivat hauskoja hetkiä, mutta mitä enemmän isä joi, sitä enemmän ja rajummin vanhemmat riitelivät.
”Laila puhui usein, että hän valmistaa minua tulevaan tehtävään, kantamaan Nissbackasta vastuuta. Toisaalta hän opetti myös, että työnteko ei saa olla pelkkä velvollisuus, vaan siitä pitää nauttia.”
Laila itse oli elänyt oppiensa mukaan. 14-vuotiaana hän oli sairastunut keuhkotuberkuloosiin ja menettänyt toisen keuhkonsa.
Kun Laila 18-vuotiaana suunnitteli ryhtyvänsä kuvanveistäjäksi, lääkäri varoitteli, ettei sairas nainen jaksaisi sitä työtä vuotta pidempään.
Olkoon se viimeinen vuosi elämäni onnellisin vuosi, Laila vastasi.
Laila Pullisesta tuli yksi Suomen kaikkien aikojen maineikkaimmista kuvanveistäjistä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jean_hires_8710.jpg?itok=jw_udLz6)
Voitko tulla takaisin?
Jean lähti perintöään pakoon. 19-vuotiaana, armeijan jälkeen, hän meni Edinburghin yliopistoon opiskelemaan historiaa, filosofiaa ja kirjallisuutta.
Ne vuodet olivat hyvin onnellisia.
Kuusi vuotta opintojen alkamisen jälkeen Laila soitti Jeanille ja sanoi: En jaksa enää tämän Nissbackan kanssa. Voisitko kuvitella tulevasi vähäksi aikaa takaisin auttamaan minut jaloilleni?
”Vedin Nissbackassa opaskierroksia. Laila oli pääesiintyjä, ja minä olin lämmittelybändi.”
Magnus oli kuollut. Laila oli yksin. Jean oli juuri valmistunut yliopistosta ja suunnitteli muuttoa Lontooseen.
Jean lupasi äidille, että palaa Nissbackaan. Niin hän myös teki.
”Vedin Nissbackassa opaskierroksia ja olin assistenttina. Laila oli pääesiintyjä, ja minä olin lämmittelybändi. Toisaalta olin oppinut arvostamaan Lailan taidetta, ja Laila oli oppinut arvostamaan mielipiteitäni. ”
Olen pilannut elämäsi
Viimeisenä kesänä ennen Lailan kuolemaa Jean laahusti taas jonakin aamuna Nissbackaan. Vuosi oli 2015 ja Jean oli 43-vuotias.
Laila istui terassilla, katsoi poikansa tuloa ja sanoi: Olen pilannut elämäsi.
Jean vastasi nauraen: Hyvä, että tajuat sen, mutta ei se mitään.
”Laila oli terävänäköinen ja teräväsanainen. Hänellä oli selvästi huoli, miten tässä tulee käymään, minun ja Nissbackan kanssa. Laila näki, että en ole mikään ehjä astia. Onneksi hän ehti tutustua Petraan.”
Jean oli ajatellut, että ei löydä suurta rakkautta ikinä.
Kun Petra Piitulainen-Ramsay, 50, lauloi kahdeksan vuotta sitten karaokessa Jonna Tervomaan Yhtä en saa -kappaletta, hän oli vielä pelkkä Petra Piitulainen.
”Ajattelin, että tuossa on aito ihminen, joka laulaa ihan omalla äänellään ilman mitään maneereja tai opetettua. Näin, että Petralla on hyvä sydän. Sellaisia on tosi vähän loppujen lopuksi”, Jean sanoo.
Jean oli ajatellut, että ei löydä suurta rakkautta ikinä.
”Nissbacka oli mennyt kaiken edelle, jopa ihmissuhteiden edelle.”
Kun Laila 82-vuotiaana kuoli sairaalassa, Jean piti äitiään sylissä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jean_hires_8982.jpg?itok=n5XdVRmf)
Tänne ei pitänyt palata
Kaksi vuotta sitten Jean ja Petra muuttivat asumaan Nissbackaan. Jean oli muuttanut sieltä pois 31 vuotta aiemmin ja päättänyt, että ei palaa.
Viimeisellä viikolla Lailan eläessä oli päätetty perustaa säätiö, jonka omistukseen kartanon maat ja Lailan taide siirtyisivät. Niiden arvo oli yli puolitoista miljoonaa euroa.
”Laila itki helpotuksesta, kun homma saatiin pelastettua. Sitten juotiin kahvit”, Jean sanoo.
”Jos olisin saanut Nissbackan henkilökohtaisena perintönä, olisin joutunut maksamaan valtavat perintöverot. Suoriutuakseni niistä minun olisi pitänyt myydä Lailan taidetta pieninä palasina maailmalle. Sitä en halunnut.”
Pääsylipputuloilla katettiin lähinnä ruohonleikkurin bensat.
Laila ei ollut ajatellut tällaisia asioita. Viet verottajalle lahjaksi jonkun veistoksen, niin sillä asia kuittautuu, hän sanoi, kun aihe tuli puheeksi.
Jean otti äidiltä itselleen vain viisi veistosta. Ensimmäisen myynnillä hän rahoitti kartanon kolme ensimmäistä vuotta. Sitten rahat loppuivat taas.
Nissbackassa oli käynyt ennen säätiön perustamista muutamia satoja näyttelyvieraita kesässä, mutta pääsylipputuloilla katettiin lähinnä ruohonleikkurin bensat.
Jeanilla tai Petralla ei ollut varaa nostaa säätiön kautta itselleen palkkaa. Petra teki töitä freelancer-toimittajana. Jean työskenteli museossa ja opettajana taideyliopistossa ja myi Facebookissa kitaroitaan.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jean_hires_8962.jpg?itok=3jkLc7Gd)
Neljän sukupolven onni
Kun Ida, 3, tulee Nissbackan päärakennukseen, hän huutaa: mummi, pappa, mummitalo!
Petran tyttären Even perhe asuu kartanon talonmiehen rakennuksessa. Even mies Jussi korjasi viimeksi elintärkeän ruohonleikkurin. Petran isäpuoli Lasse käy harva se päivä, kaakeloi vessan ja asensi pesukoneen. Kaikki auttavat.
”Nyt olen vaari viiskyt vee ja saan haistella vauvanhajuista vauvaa.”
Jean nostaa Idan pikkuveljen Leevin syliinsä. Lapsi ei enää pelkää partaa.
”Kuvittelin, että en saa perhettä, mutta olen vaari viiskyt vee ja saan haistella vauvanhajuista vauvaa”, Jean sanoo.
Jean ajattelee, että yksin hän ei olisi selvinnyt yhtään mistään.
”Nissbackassa on hiljaisten vuosien jälkeen yhtäkkiä neljä sukupolvea. Se on ihme ja tekee kaiken mahdolliseksi. Aina löytyy ratkaisu, kun on muita ympärillä.”
Jean ja Petra saavat palkkaa 1500 euroa kuukaudessa.
Kaiken yleisöltä näkymättömiin jäävän työn lisäksi Jean vetää veistospuistossa opaskierroksia. Hän kertoo vierailijoille, kuinka Laila aina sanoi valon olevan hänen teostensa tärkein materiaali.
Tänä vuonna säätiö pystyi ensimmäistä kertaa maksamaan tehdystä työstä Jeanille ja Petralle. Kumpikin sai 1500 euroa kuukaudessa.
Välillä Jean toivoo, että äiti näkisi, miten kaikki sujuu ihan hyvin.
”Ehkä näkeekin.”
Lue Jean Ramsayn koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 14/2022 tai digilehdestä.
