Tuija Ung muutti 11-vuotiaana perhekotiin: äiti oli kuollut, eikä muistisairas isä enää pystynyt huolehtimaan lapsista. Nyt Tuija on taas samassa talossa, töissä kasvatusjohtajana.
Oma sänky, kasa kaverivihkoja, valokuva-albumi ja pussilakana. Ne Tuija Ung halusi mukaan, kun muutti pois kotoa. Hän oli silloin 11-vuotias.
Pussilakana oli ystävänpäivälahja luokkakaverilta, ja se on tallessa vieläkin. Tuija, 29, etsii lakanan makuuhuoneen komerosta ja näyttää. Kankaassa on punaisia sydämiä valkoisella pohjalla.
Kaverivihkot löytyvät samasta komerosta, isosta laatikosta ylähyllyltä. Tuija poimii vihkonipusta yhden erityisen repaleisen. Lapsena hän kirjoitti ruutuvihkojen sivujen ylälaitaan kysymyksiä, joihin kaverit vastasivat alempana. Lempiaineesi koulussa? Hiusten väri? Onko sinulla kännykkä? Käytkö poikaystävän luona diskossa?
Tuijaa naurattaa. Vai vielä poikaystävä.
Yksi vastaajista erottuu joukosta. Hiusten väri -kohtaan hän on kirjoittanut vastaukseksi harmaa.
”Mitähän minä olen ollut tätäkin vihkoa täyttäessäni, seitsemänvuotias? Just ja just olen oppinut kirjoittamaan.”
Yksi vastaajista erottuu joukosta. Hiusten väri -kohtaan hän on kirjoittanut vastaukseksi harmaa. Kännykkäkysymykseen hän on vastannut, että ei ole kännykkää, ei ole tarvetta.
Toiselta sivulta löytyy samalla käsialalla kirjoitettu lause: Tykkään teistä lapsista!!
”Nuo on kirjoittanut iskä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/tuija_ung-vihko.jpg?itok=bFkJ8V9u)
Kun Tuija 11-vuotiaana muutti pois kotoa, hän muutti perhekotiin siskonsa Tiian, 13, kanssa. Tuija, Tiia ja isä olivat sitä ennen asuneet melkein viisi vuotta kolmisin.
Niinä vuosina isän muistisairaus eteni niin pitkälle, että isä ei enää kyennyt huolehtimaan tytöistään. Kun perhekodin omistaja tuli hakemaan tyttöjä kotoa Vaalasta puolen tunnin ajomatkan päähän Utajärvelle, isä oli 54-vuotias. Hän oli mukana kantamassa tyttöjensä muuttotavaroita pakettiautoon.
Ehkä olenkin surullinen?
Tuijalla on kaksi selkeää muistikuvaa sunnuntaipäivästä 29. lokakuuta 2000.
Ensimmäisessä hän leikkii kaverinsa kanssa kodin lähimetsässä, jokin leikkitaistelu heillä on meneillään. Tuija on juuri heilumassa kepin kanssa, kun isosisko Tiiakin tulee metsään.
Äiti on kuollut, Tiia sanoo.
Onpa hauska vitsi, ei naurata, Tuija vastaa.
Toinen muistikuva: Tuija näkee, miten isä kaahaa autolla ohitse pitkin kotitietä. Tie kulkee aivan metsän vieressä.
”Mietin, että nyt iskä ajoi lujaa. Nyt on jotain oikeasti sattunut.”
Äiti oli ollut ystävänsä luona yökylässä, ja ystävä oli soittanut kodin lankapuhelimeen, että Päivi ei herää.
Äiti oli kuollessaan 37-vuotias. Tuija oli täyttänyt seitsemän vuotta.
”Opettajan sanat olivat minulle valtava helpotus. Aloin ajatella, että ehkä minä en olekaan rasavilli vaan surullinen.”
Äidin kuoleman jälkeen Tuija ei osannut moneen vuoteen keskittyä koulussa mihinkään. Onneksi oli viisas opettaja. Tuija muistaa keskustelun, jossa olivat paikalla opettaja, isä ja Tuija. Puhuttiin Tuijan käytöksestä oppitunneilla. Opettaja sanoi ymmärtävänsä täysin, mistä oli kysymys: käytökselläänhän lapsi surunsa näyttää, kun ei muulla tavalla osaa.
”Opettajan sanat olivat minulle valtava helpotus. Aloin ajatella, että ehkä minä en olekaan rasavilli vaan surullinen.”
Tuijan käytös, keskittyminen ja todistuksen numerot paranivat vasta neljännellä luokalla. Hän arvelee, että iso osa paranemisesta oli kunnan perhetyöntekijöiden ansiota.
Perhetyöntekijät tulivat, kun Tuija ja Tiia pääsivät koulusta. He laittoivat ruuan, auttoivat läksyissä ja olivat turvallisia aikuisia.
”Iskä yritti kyllä kovasti olla hyvä isä ja olikin. Sitä en ikinä sano, että hän ei olisi ollut hyvä isä. Mutta sen huomasi, että hän kävi läpi rankkoja juttuja ja oli väsähtänyt. Juuri oikeassa kohdassa perhetyöntekijät tulivat meitä hoitamaan.”
Isän muistisairaus oli oireillut jo jonkin aikaa, mutta äidin kuoleman jälkeen se eteni nopeasti. Yksi oireista oli, että isän alkoholinkäyttö karkaili käsistä.
”Etenkin viikonloppuisin iskä katosi, ja meille Tiian kanssa tuli hirveä hätä ja huoli. Silloin me usein soitimme perhetyöntekijöille.”
Yhä useampana iltana Tuija ja sisko lähtivät kyselemään isää paikallisesta pubista.
Perhetyöntekijät eivät olleet töissä viikonloppuna, mutta he olivat pyytäneet tyttöjä soittamaan, jos isä ei tulisi yöksi kotiin. Tuija ja sisko nukkuivat heidän luonaan monta yötä.
Isä saattoi lähteä kauppaan ostamaan maitoa ja voita ja palasi kotiin mukanaan leipää ja kahvia. Lääkkeensä hän muisti ottaa, jos tytöt muistuttivat. Alkoholinkäyttö lisääntyi. Yhä useampana iltana Tuija ja sisko lähtivät kyselemään isää paikallisesta pubista.
Ja silti isä oli edelleen tuttu ujo ja kiltti iskä, Tuija lisää. Isä, joka sai tyttönsä nauramaan jutuillaan, vei mökille uimaan ja onki heidän kanssaan laiturilta. Yhdessä poimittiin vadelmatkin pensaista.
”Iskä oli aina äärettömän hyvä isä.”
Mene vaan, iskä
Ensin isältä lähti sielu. Siltä Tuijasta tuntui.
Isä asui kotona vielä puoli vuotta sen jälkeen, kun tytöt olivat muuttaneet perhekotiin. Joulukuussa 2005 hän sai paikan muistiyksiköstä.
Tuija ja Tiia kävivät usein isää katsomassa. Välillä vastassa oli vastaanottavainen ja pirteä isä, toisella kertaa etäinen, levoton ja vaisu.
”Tiedän, että sydämessään iskä tunnisti, että me olemme siinä, hänen omat lapset. Hän ei vain lopussa pystynyt enää näyttämään sitä mitenkään.”
”Isä odotti äidin syntymäpäivään. Minä vähän uskon tuollaisiin yliluonnollisiin juttuihin.”
Viimeisenä päivänä Tuija ja Tiia istuivat koko iltapäivän ja illan Vaalan vuodeosastolla ja kuuntelivat isän hengitystä. Välillä se katkesi puoleksi minuutiksi, mutta alkoi aina uudelleen.
”Sanoimme iskälle monta kertaa, että mene vaan, me kyllä täällä pärjätään. Meillä on toisemme, ja meillä on ympärillä aikuisia, jotka huolehtivat meistä.”
Perhekodin omistaja Tarja istui tyttöjen kanssa vuoteen vierellä. Sama Tarja oli käynyt kuusi vuotta aiemmin hakemassa tytöt pakettiautolla isän luota perhekotiin.
Kun Tuija ja Tiia lähtivät sairaalasta myöhään illalla, isä hengitti. Aamulla kello kuusi hän nukkui pois. Oli 20. elokuuta 2011. Samana päivänä äiti olisi täyttänyt 48 vuotta.
”Isä odotti äidin syntymäpäivään. Minä vähän uskon tuollaisiin yliluonnollisiin juttuihin.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/tuija_ung-albumi.jpg?itok=CDfX9Bxv)
Töihin vanhaan kotiin
Kun Tuija 11-vuotiaana muutti perhekotiin, siellä oli ohjaajana Juha. Häneltä Tuija oppi läsnäoloa. Juha tuntui olevan oikeasti kiinnostunut siitä, mitä Tuijalle kuuluu.
Toinen ohjaaja Janne opetti jämäkkyyttä.
”Jos kiukuttelin enkä vaikka halunnut siivota osuuttani, hän piti tiukasti kiinni siitä, että hommat tehdään.”
Suunnilleen seitsemäsluokkalaisena Tuija alkoi ajatella, että haluaa joskus olla samassa ammatissa kuin Juha ja Janne. Olisi siistiä tehdä jotakin lapsiin ja nuoriin liittyvää. Kaikkein siisteintä olisi päästä töihin perhekotiin.
Kun Tuija täytti 18 vuotta, hän muutti Metsäpirtin perhekodista omaan vuokra-asuntoon. Hän opiskeli lukion jälkeen nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi, sitten yhteisöpedagogiksi.
”Oli se minulla ensin vähän hakusessa, kun menin takaisin työntekijänä.”
Tuija oli pois Metsäpirtistä neljä vuotta. Sitten hän palasi sinne, töihin ohjaajaksi. Työkavereina on edelleen kolme ihmistä, jotka työskentelivät talossa jo silloin, kun hän siellä asui.
”Olin tottunut olemaan yksi nuorista, ja sitten minun pitikin olla yksi niistä, jotka muistuttelevat nuoria säännöistä. Oli se minulla ensin vähän hakusessa, kun menin takaisin työntekijänä.”
Rakennus oli tuttu, sama iso omakotitalo, jossa on omat huoneet seitsemälle nuorelle. Keittiössä on leivinuuni ja olohuoneessa sohvia, joissa on hyvä röhnöttää.
Viime lokakuussa Tuijasta tuli lastensuojeluyksikön kasvatusjohtaja. Hän oli 29-vuotias.
Nimityksen jälkeen Tiia-sisko kirjoitti Linkedin-tililleen päivityksen:
Nuoret perhekodilla rakastaa mun siskoa. Eikä ihme, sillä Tuija tekee työtä sydämellään. Pysähtyy jokaisen nuoren kohdalle, vaikka muut menisivät ohi. Kuulee sanat, vaikka nuori olisi hiljaa. Ymmärtää kokemustensa kautta. Ei hätkähdä, jos nuori aukoo päätään. Näkee rikkinäisen ihmisen sisimpään.
Miten nuoret nykyisin voivat verrattuna niihin aikoihin, kun Tuija oli asukkaana lastensuojeluyksikössä? Miten oma kokemus lastensuojelusta auttaa Tuijaa työssä? Mitä Tuija on miettinyt varhaisiän Alzheimerista ja mahdollisuudesta, että se periytyy myös hänelle? Lue koko juttu Tuija Ungista Kodin Kuvalehdestä 13/2023 tai täältä.
