TÄTÄ MIELTÄ. Joskus yksi villasukkapari voi painaa kahden sukupolven mieltä neljän vuosikymmenen ajan.
Ihminen saa näköjään kehitettyä trauman mistä tahansa. Yksi minun sitkeimmistä henkisistä vammoistani syntyi alakoulussa, ja se tuli villasukasta.
Tarkemmin: kahdesta villasukasta. Toinen oli kokoa 35, toinen 37, vaikka ne kuuluivat samaan pariin. Tosin isomman sukan varren ensimmäinen kerros oli niin kireä, että sukkaa oli vielä hankalampi vetää jalkaan kuin pienempää.
Ne olivat elämäni ensimmäiset omin käsin neulotut villasukat. Seuraavat neuloin 42 vuotta myöhemmin.
Kätevät emännät – ja minä
Ei, minä en ole käsityöihminen. Kätevien emäntien maalaiskylässä se oli paha juttu. Oikean naisen tunnisti puikkojen kilinästä ja sukkulan kolinasta.
Kylällä kiersi legendana kertomus koulukaveristani, joka osasi jo kahdeksanvuotiaana pujottaa kangaspuihin loimilangat ja niidet ja mitä kaikkea.
Resorin neulominen oli ylivoimainen suoritus.
Minulle kaksi oikein – kaksi nurin -resorin neulominen oli ylivoimainen suoritus vielä 13-vuotiaanakin. Sen muotopuolen resorin neuloin slipoveriin seitsemännellä luokalla, jolloin oli vielä pakko osallistua käsityötunneille. (Hassua, en muista, miten minä slipoverin lopulta tuhosin. Käänsinkö kompostiin vai työnsinkö keskuslämmitysuuniin?)
Äiti saattoi huokaista hiukan, mutta en ole varma. Ääneen hän totesi, että hyvinhän sinulla koulu muuten menee, ja kieltäytyi ehdottomasti tekemästä neulomisläksyjä puolestani. Käsitöistä jäi päättötodistukseen kuutonen.
Mummous velvoittaa: edes yhdet sukat
Aikuisuuden hienoimpia puolia on se, ettei tarvitse neuloa, jos ei halua. Niin minä ajattelin ja päätin unohtaa kotikylän arvot. Nainen se on sellainenkin nainen, jonka peukalo on keskellä kämmentä.
Hiukan tosin epäröin, kun tulin äidiksi. Pitäisikö edes yrittää, jotta lapset saisivat vaikka vain yhdet oman emon neulomat töppöset?
Onneksi suvussa oli näppäriä isoäitejä, jotka ratkaisivat pulman puolestani. Kil kil kil, heidän puikkonsa kilkattivat, ja muksujen varpaat pysyivät lämpiminä.
Toinen isoäideistä neuloi oitis tulokkaalle somat sukat.
Sitä en arvannut, että ongelma tulisi vastaani uudemmankin kerran ja niin väkevänä, että minun olisi pakko käydä traumaani päin: minusta tuli mummo.
Toinen isoäideistä neuloi oitis tulokkaalle somat sukat.
Purin hammasta ja kävin ostamassa marketista puikot ja kasan sukkalankoja.
Mitä, eikö kukaan arvostele?
Ensin neuloin yhdet aikuisten sukat. Niiden kiilakavennukset osuivat vähän erikoiseen paikkaan, koska luin netistä printtaamani ohjeet väärin.
Muuten sukista tuli ihan kelvot, samankokoisetkin. Käsityönopettaja olisi antanut niistä ehkä seiskan, mutta hei, nyt ei ollut ketään arvostelemassa suoritusta. Se tuntui hyvältä.
Toiset ja kolmannet aikuisten sukat onnistuivat vielä paremmin. Neljänsien jälkeen vaihdoin puikot pienempiin ja aloin neuloa lapsen kokoa.
Kivat tuli, oikein sopivat, ysi miikka. Lapsenlapsi oli harjoitellessa varttunut kolmevuotiaaksi.
Onnelliset naispolvet
Olin neulomassa ehkä kolmansia aikuisten sukkia, kun äiti tuli käymään.
”Onko tuolla neule?” hän huudahti heti olohuoneeseen ehdittyään ja hyökkäsi nappaamaan tv-tasolle unohtuneen sukanpuolikkaan.
Liukkaasti liikkuu 80-vuotiaaksi, ihmettelin.
”Onpa sileää, niin siisti kantapääkin”, äiti kehui vähän liian vuolaasti.
"Ei se tyttö neuloa osaa, mutta kyllä hän vielä itsensä elättää."
Sitten hän jatkoi:
”Olenko kertonut, mitä opettajasi aikoinaan minulle sanoi? Hän sanoi, että ei se tyttö neuloa osaa, mutta kyllä hän vielä itsensä elättää, jos ei muuten niin kirjoittamalla.”
Ensin suututti. Just joo. Että ihan on opettajan pitänyt lohduttaa, vaikka koulu meni hyvin.
Sitten alkoi naurattaa. Äiti näytti niin onnelliselta.
Taisi hänkin juuri päästä yhdestä vuosikymmeniä jatkuneesta traumasta.
Kysely
Osaatko neuloa villasukan?
