Nuoruuskuva mummun kotialbumista.
Nuoruuskuva mummun kotialbumista.

Mummu ei tarjoillut rakkaussuruihin myötätuntoa, vaan jotain parempaa, kirjoittaa toimittaja Anna Sillanpää.

Mummuni kuoli vuosia sitten, mutta ikävöin häntä usein. Eniten kaipaan hänen eteläpohjalaista ylpeyttään ja jäyhänpuoleista tapaansa rakastaa. Niiden ansiosta opin muun muassa seuraavat asiat: 

1. Ei kyyneltäkään miehen vuoksi.

Parikymppisenä erosin ensimmäisestä poikaystävästäni. Kun menin sen jälkeen mummulle kylään, aloin parkua jo eteisessä. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mummu katsoi minuun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Ei kyyneltäkään", hän sanoi.

Mummun mielestä olin liian arvokas itkemään miehen perään. Yhdenkään miehen, ikinä.

Yllätyin niin, että lakkasin itkemästä.  

En saanut häneltä pisaraakaan myötätuntoa. Onneksi. Olin saanut sitä muilta läheisiltäni niin paljon, että olin hukkua itsesääliin.

Ohje, jota tarvitsin, oli juuri tuo: Olet mahtava. Niistä nenäsi. Jatka elämistä. 

2. Ruoki tarvittaessa hampurilaisilla.

Kun olin pieni, mummu tuli toisinaan hoitamaan minua ja sisaruksiani. Usein hän toi mukanaan kassillisen nahistuneita, bussimatkan aikana kylmenneitä BigMaceja. 

Meille päästyään hän paistoi ne voissa pannulla, kerros kerrallaan, salaatteineen päivineen. Hän paistoi voissa jopa majoneesin.

Sen syksyn aikana aloin kammota hampurilaisia. 

Osasi mummu tehdä maailman parhaita lihapulliakin, mutta enemmän ihailin sitä, että hän osasi olla välillä myös tekemättä. 

Ruualla hän rakasti vanhetessaankin, loppuun asti.

Kun hän ei jaksanut enää leipoa, hän haki lähikaupasta valmiita sitruunamuffinsseja.

Kun hän ei jaksanut enää kävellä hakemaan sitruunamuffinsseja, hän meni hissillä kotitalonsa alakerran kahvilaan ja osti sieltä täytettyjä sämpylöitä.

Välillä muffinssit ja sämpylät olivat kuivia känttyjä. Mutta aina niitä oli.  

3. Rakastaa voi sukillakin.

Tunteista jauhaminen oli mummusta kiusallista. Hän rakasti mieluummin sukilla.

Aina kun kävin kylässä, sain mukaani monta uutta sukkaparia ja valtavasti alushousuja.

Ala-asteella mummu osti minulle kirkkaanpunaiset pitkävartiset nahkasaappaat, koska omat kenkäni olivat hänestä rumat. Komiammat piti olla. Ujostelin punaisia saappaitani, mutta salaa tykkäsin niistä.

Tamperelaislapsena olin sisäistänyt heti synnyttyäni, että itsestään ei saa tehdä numeroa. Ei saa olla olevinaan.

Mummulta opin, että kyllä saa. Punaisia kenkiä saa pitää, ja itsestään saa olla pikkuisen leuhka. 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla