Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.
Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.

”Lupaan itselleni vuoteen 2018 enemmän tylsiä päiviä”, Anna Krogerus kirjoittaa.

VUODEN ANKARIN AIKA ei suinkaan ole marras–joulukuu. Se on tammi–helmikuu, jolloin lisääntyvä valo on enemmän uskon asia kuin välitön kokemus. Joulutauon jälkeen pitää kömpiä talvipesästä takaisin arjen vauhtiin. Syksyn mittaan kertynyttä väsymystä ei ole ehtinyt levätä pois, ja ulkona on aamukahdeksalta pilkkosen pimeää – aina vain.

Oi, tyhjä kalenterin sivu, aukeama! Onko oikeastaan mitään ihanampaa?

Kun alkavan vuoden kalenterit ilmestyvät syksyllä kauppoihin, on pakko käydä vähän hiplaamassa niiden tyhjiä lehtiä. Osittain teen sen siksi, etten enää hanki paperikalenteria vaan klikkailen sähköistä. Meillä on puolison kanssa yhteinen.

Välillä kalenterin pito muistuttaa jonkinlaista peliä, jossa pitää ehtiä klikata puolisoa nopeammin, jotta saa omat menonsa mahtumaan mukaan. Mutta, oi, tyhjä kalenterin sivu, aukeama! Onko oikeastaan mitään ihanampaa?

RAKASTUNEENA JA KUOLEMANSAIRAANA ihminen oivaltaa, että hänellä on kaikki aika maailmassa. Miksi meillä mahtaa muulloin olla niin kiire täyttää kalenteri ähkyyn asti?

Koska haluamme saada arvostusta, hoitaa työmme hyvin ja vielä vähän paremmin. Koska haluamme olla kelpo vanhempia ja tarjota lapsillemme paljon harrastusmahdollisuuksia. Koska emme halua jäädä arjen jalkoihin: pitäähän ihmisellä olla muutakin kuin työ ja perhe, omia menoja ja harrastuksia.

Koska janoamme uusia elämyksiä. Koska olemme tunnollisia ja hoidamme erilaisia vapaaehtoistöitä järjestöissä ja yhdistyksissä tai ihan vain läheistemme perheissä. Koska innostumme herkästi, ja meidän on vaikea sanoa ei. Koska haluamme tuntea olevamme tärkeitä ja kuuluvamme joukkoon. Koska pakenemme jotain.

Pitää siis tehdä enemmän, tuottaa, olla aktiivinen.

Koska syvällä sisimmässämme kannamme tunnetta siitä, ettemme riitä, ja pelkäämme aiheuttavamme pettymyksen. Koska ympäröivä kilpailuyhteiskunta on saanut meidät sisäistämään, ettei elämä suinkaan ole lahja vaan laina, joka pitää maksaa korkojen kanssa takaisin. Pitää siis tehdä enemmän, tuottaa, olla aktiivinen.

MONI PALASI JOULULOMALLA lempielokuviensa pariin. Minä rakastan Ingmar Bergmanin Fanny ja Aleksander -elokuvaa ja aivan erityisesti kohtausta, jossa vanha isoäiti järjestää valokuvia. Vapaasti lainaten isoäiti toteaa, että ensin hän oli lapsi, mutta nyt yhtäkkiä hän on vanha ja ihmettelee, mihin se kaikki kamalan tärkeä siitä välistä katosi. Hän kääntää albumin lehteä ja esiin kääntyy valkoinen, tyhjä aukeama.

Joutoaika on kadonnut elämästäni samoin kuin joutomaa katoaa suurkaupungeista.

Nyt ruuhkavuosia eläessäni kohtaus kouraisee vielä syvemmältä kuin nuorena. Olen jatkuvasti matkalla pisteestä A pisteeseen B. Jos kuusihenkisen perheen aikataulut piirtäisi paperille, piirros muistuttaisi monimutkaisuudessaan Pariisin metrokarttaa. Juuri koskaan ei ole sellaista hetkeä, jolloin ei tarvitsisi miettiä, mihin pitää ehtiä seuraavaksi. Ei edes iltaisin, koska silloin on kiirehdittävä nukkumaan, jotta jaksaa seuraavan päivän kuviot. Joutoaika on kadonnut elämästäni samoin kuin joutomaa katoaa suurkaupungeista. Äärimmäinen tehostaminen vallitsee.

MINÄ LUPAAN itselleni vuoteen 2018 enemmän tylsiä päiviä. Päiviä, joina voin kysyä itseltäni samaa, mitä lapset minulta joka päivä kysyvät: ”Äiti, mitä me tänään tehtäisiin?”

Kaipaan tyhjiä kalenterin lehtiä. Niitä on tunnollisen innostujan vaikea itselleen raivata.

Kysyn usein lapsilta hyvän yön aikaan, mikä on ollut päivän ikävin kohta, ”kuoppa”, ja mikä taas ”tähtihetki”, päivän paras asia tai tapahtuma. Viisivuotiaani vastasi tänään, että paras hetki on tämä hetki tässä. Sen kun muistaisi.