Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.
Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.

”Lupaan itselleni vuoteen 2018 enemmän tylsiä päiviä”, Anna Krogerus kirjoittaa.

VUODEN ANKARIN AIKA ei suinkaan ole marras–joulukuu. Se on tammi–helmikuu, jolloin lisääntyvä valo on enemmän uskon asia kuin välitön kokemus. Joulutauon jälkeen pitää kömpiä talvipesästä takaisin arjen vauhtiin. Syksyn mittaan kertynyttä väsymystä ei ole ehtinyt levätä pois, ja ulkona on aamukahdeksalta pilkkosen pimeää – aina vain.

Oi, tyhjä kalenterin sivu, aukeama! Onko oikeastaan mitään ihanampaa?

Kun alkavan vuoden kalenterit ilmestyvät syksyllä kauppoihin, on pakko käydä vähän hiplaamassa niiden tyhjiä lehtiä. Osittain teen sen siksi, etten enää hanki paperikalenteria vaan klikkailen sähköistä. Meillä on puolison kanssa yhteinen.

Välillä kalenterin pito muistuttaa jonkinlaista peliä, jossa pitää ehtiä klikata puolisoa nopeammin, jotta saa omat menonsa mahtumaan mukaan. Mutta, oi, tyhjä kalenterin sivu, aukeama! Onko oikeastaan mitään ihanampaa?

RAKASTUNEENA JA KUOLEMANSAIRAANA ihminen oivaltaa, että hänellä on kaikki aika maailmassa. Miksi meillä mahtaa muulloin olla niin kiire täyttää kalenteri ähkyyn asti?

Koska haluamme saada arvostusta, hoitaa työmme hyvin ja vielä vähän paremmin. Koska haluamme olla kelpo vanhempia ja tarjota lapsillemme paljon harrastusmahdollisuuksia. Koska emme halua jäädä arjen jalkoihin: pitäähän ihmisellä olla muutakin kuin työ ja perhe, omia menoja ja harrastuksia.

Koska janoamme uusia elämyksiä. Koska olemme tunnollisia ja hoidamme erilaisia vapaaehtoistöitä järjestöissä ja yhdistyksissä tai ihan vain läheistemme perheissä. Koska innostumme herkästi, ja meidän on vaikea sanoa ei. Koska haluamme tuntea olevamme tärkeitä ja kuuluvamme joukkoon. Koska pakenemme jotain.

Pitää siis tehdä enemmän, tuottaa, olla aktiivinen.

Koska syvällä sisimmässämme kannamme tunnetta siitä, ettemme riitä, ja pelkäämme aiheuttavamme pettymyksen. Koska ympäröivä kilpailuyhteiskunta on saanut meidät sisäistämään, ettei elämä suinkaan ole lahja vaan laina, joka pitää maksaa korkojen kanssa takaisin. Pitää siis tehdä enemmän, tuottaa, olla aktiivinen.

MONI PALASI JOULULOMALLA lempielokuviensa pariin. Minä rakastan Ingmar Bergmanin Fanny ja Aleksander -elokuvaa ja aivan erityisesti kohtausta, jossa vanha isoäiti järjestää valokuvia. Vapaasti lainaten isoäiti toteaa, että ensin hän oli lapsi, mutta nyt yhtäkkiä hän on vanha ja ihmettelee, mihin se kaikki kamalan tärkeä siitä välistä katosi. Hän kääntää albumin lehteä ja esiin kääntyy valkoinen, tyhjä aukeama.

Joutoaika on kadonnut elämästäni samoin kuin joutomaa katoaa suurkaupungeista.

Nyt ruuhkavuosia eläessäni kohtaus kouraisee vielä syvemmältä kuin nuorena. Olen jatkuvasti matkalla pisteestä A pisteeseen B. Jos kuusihenkisen perheen aikataulut piirtäisi paperille, piirros muistuttaisi monimutkaisuudessaan Pariisin metrokarttaa. Juuri koskaan ei ole sellaista hetkeä, jolloin ei tarvitsisi miettiä, mihin pitää ehtiä seuraavaksi. Ei edes iltaisin, koska silloin on kiirehdittävä nukkumaan, jotta jaksaa seuraavan päivän kuviot. Joutoaika on kadonnut elämästäni samoin kuin joutomaa katoaa suurkaupungeista. Äärimmäinen tehostaminen vallitsee.

MINÄ LUPAAN itselleni vuoteen 2018 enemmän tylsiä päiviä. Päiviä, joina voin kysyä itseltäni samaa, mitä lapset minulta joka päivä kysyvät: ”Äiti, mitä me tänään tehtäisiin?”

Kaipaan tyhjiä kalenterin lehtiä. Niitä on tunnollisen innostujan vaikea itselleen raivata.

Kysyn usein lapsilta hyvän yön aikaan, mikä on ollut päivän ikävin kohta, ”kuoppa”, ja mikä taas ”tähtihetki”, päivän paras asia tai tapahtuma. Viisivuotiaani vastasi tänään, että paras hetki on tämä hetki tässä. Sen kun muistaisi.

Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Nämä ruuat saanut äiti

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Itse asiassa tämä juttukin oli auttamista. Olemme saaneet ainakin viideltä taholta haastattelupyyntöjä tyttären kuoleman jälkeen. Kun kodin kuvalehti tarjosi näin hyvän näkökulman asiaan, sovimme Marikan kanssa, että hän antaa haastattelun. Jospa me saisimme sen jälkeen rauhassa keskittyä toipumiseen.
Lue kommentti
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.

Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit – ja mummot!

Kun olin pieni, äitienpäivä oli minusta maailman kivoin juhla. Totta kai äitiä piti juhlia! Hänhän oli maailman paras äiti, vaikka vähän kursaili, kun sen hänelle kerroin.

Juhlan puitteet syntyivät käden käänteessä. Isä osti äidille purkkiruusun – meillä päin ei kasvanut valkovuokkoja – ja minä vein hänelle aamukahvin vuoteeseen. Lusikoin kuppiin aina reilusti sokeria. Ajattelin, että äidin pitää saada herkutella omana päivänään, vaikka hän muuten joi kahvin sellaisenaan.

En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin.

Kun itse sain lapsia, äitienpäivä tuntui yhtä aikaa ihanalta ja nololta. En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin, mutta juhliminen oli onneksi yhtä mutkatonta kuin ennenkin. Tuntui suloiselta saada kaksi pienten nyrkkien nuhjaamaa valkovuokkokimppua, ja aamukahvikin maistui. Mustana, niin kuin aina.

”Älkää suotta tuoko sitä minulle sänkyyn, poltatte vain itsenne”, sanoin lapsille.

Nyt minulla on jo kolmas rooli jokavuotisessa äitienpäivänäytelmässä. Se on hienoin kaikista. Oma tytär saa nyt olla aamun päätähti, minä tulen kuvaan myöhemmin päivällä.

Istun valmiiseen kahvipöytään, jonka ympärille kerääntyy neljä sukupolvea. Kahvien jälkeen lapsenlapset livahtavat lähimetsään poimimaan kaksi nyrkillistä valkovuokkoja. Tulevat, halaavat ja sanovat, että maailman paras mummo. Ei nolota yhtään.