Päätoimittaja Minna McGill muistelee pääkirjoituksessaan sodassa ollutta isoisäänsä.

Isoisä lähti sotaan vapaaehtoisena, vasta 17-vuotiaana nuorena miehenä. Miksi? En koskaan ymmärtänyt sitä häneltä kysyä.

Ei hän koskaan sodasta puhunut.

Sota oli jättänyt isoisään jäljen, niin kuin lehtemme haastateltaviinkin (Sodan lapset, KK 2/2017).

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Isoisä haavoittui sodassa, sai osuman kranaatista. Pienen pieni sirpale iskeytyi syvälle aivoihin, paikkaan, josta lääkärit eivät uskaltautuneet sitä poistamaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pienenä tyttönä katselin usein tuota isoisän pään arpea, kohtaa, josta sirpale oli mennyt sisään. Ihailin isoisää, mutta pelkäsin sotaa. Pelosta selvisin keksimällä, että rintamalle joutuessani esittäisin kuollutta. Vieläkin tuo ajatus lohduttaa.

Pitkään olen miettinyt, että ryhdyn vielä selvittämään isoisän tarinaa. Niin vähän hänen vaiheistaan rintamalla tiedän. Ehkä tänä vuonna sen vihdoin teen.

Maaliskuussa hän täyttäisi 95 vuotta.

Näin tammikuussa tämä lempeä ja hiljainen mies istuisi laverillaan sätkä suussa, katselisi iltapäivän hämärää, miettisi paljon ja puhuisi vähän. Pyytäisi sitten viereensä istumaan ja taputtaisi lempeästi polveani.

Ja halatessa parransänki kutittaisi ihoa niin ihanasti ja tutusti kuin aina ennenkin.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 2/2017 pääkirjoitus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla