En minä voi olla masentunut, ajatteli opettaja Katri Rauanjoki kuullessaan diagnoosin. Siitä alkoi pitkä matka kohti kykyä unelmoida.

Seitsemän vuotta sitten katsoin työterveyspsykologia silmiin ja yritin vastata yksinkertaiseen kysymykseen: Miltä nyt tuntuu, kun sinulla on todettu keskivaikea masennus?

Ensimmäinen reaktioni oli kieltää tosiasiat. En minä voi olla masentunut!

Iloinen, reipas ja touhukas Katri ei masennu, korkeintaan väsyy välillä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tai ahdistuu, ei saa unta eikä pysty keskittymään, ei pysty tekemään suunnitelmia eikä jaksa unelmoida, ajattelee ehkä liikaa kuolemaa ja liian vähän elämää – mutta eihän se ole masennusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eihän?

KYLLÄ SE OLI masennusta, pitkän ajan kuluessa paikoilleen hiipinyttä ja ylirasituksen varjossa juurtunutta. Se oli ilmestynyt kuin Muumien kaikenjäädyttävä Mörkö makuuhuoneen nurkkaan hönkimään.

Mörön tunnistaminen sai aikaan prosessin, joka tavallaan sekä pahensi että paransi elämääni.

Pelkäsin, että lääkkeet muuttavat persoonaani.

Minut passitettiin muutaman viikon sairauslomalle ja aloitin mielialalääkkeet. Molemmat asiat tuntuivat musertavilta.

Pelkäsin, että lääkkeet muuttavat persoonaani ja töistä en halunnut jäädä pois. Koko kymmenvuotisen opettajan urani aikana olin ollut sairauslomalla yhteensä viikon verran. Ajattelin, että ilman minua työpaikalla ei yksinkertaisesti tultaisi toimeen.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin elämäni näin näköalattomaksi.

TODELLISUUS EROSI kuvitelmistani. Mielialalääkkeet olivat kuin kipulääkettä, joka vei pois ahdistuksen terävimmän kärjen. Pystyin taas nukkumaan.

Kotona ollessani minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus ajatella. Istuin keinutuolissa, kudoin ja katselin ikkunasta ulos.

Kun annoin itselleni luvan pysähtyä, huomasin, että olin aivan poikki. Samalla muistin, ettei kyseessä ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin elämäni näin näköalattomaksi.

Ostin itselleni pienen unikkokantisen kirjan, johon aloin kirjoittaa ajatuksiani masennuksesta. Tarkoitukseni oli kirjata ylös tuntemuksiani, jotta en unohtaisi ja silottaisi niitä myöhemmin.

TAMMIKUUSSA PALASIN opettamaan. Huomasin, että poissaollessani asiat olivat luistaneet totuttuun tapaan. En ollutkaan korvaamaton.

Toisaalta sain tuntea olevani tärkeä osa työyhteisöä. Koulun johto ja kollegat ottivat minut lämpimästi vastaan ja tukivat, kun sitä tarvitsin. Minun ei tarvinnut olla reippaampi kuin olin tai piilotella sairauttani.

Työ teki minulle hyvää vaikka tuntuikin välillä raskaalta.

Opettaminen on kokonaisvaltaista työtä, johon pitää heittäytyä koko persoonallaan. Se kuitenkin auttoi minua saamaan hetkeksi ajatukseni pois sairaudesta, ja nuorten kanssa touhuaminen antoi energiaa.

MINUA KOHTASI ONNENPOTKU: muutaman kuukauden etsimisen ja kuntoutuslausuntojen hakemisen jälkeen löysin itselleni terapeutin. Hän oli eläkeiän kynnyksellä oleva mies, kokenut ja ammattitaitoinen.

Tapasimme kahdesti viikossa seuraavien kahden vuoden ajan. Kättelimme, asetuin sohvalle makaamaan kuin amerikkalaisissa sarjoissa ja aukaisin suuni.

Terapeutti oli pääasiassa vaiti. Minun tehtäväni oli löytää elämäni solmukohdat.

Olin ollut masennukselle altis koko elämäni.

Puhuimme synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jonka sairastin keskimmäisen lapseni saatuani. Masennus ilmeni iltaisin; pimeän myötä aamun virkeys ja iloisuus vaihtui synkkiin ja ahdistaviin ajatuksiin kuolemasta, sodasta ja väkivallasta.

Puhuimme myös lapsuudestani ja nuoruudestani, vahvoista, ajoittain toistuvista surullisuuden ja masennuksen tunteista, jolle ei ollut konkreettista syytä.

Huomasin, että olin ollut masennukselle altis koko elämäni.

EDISTYIN HITAASTI JA varmasti. Lääkkeiden annostus pudotettiin puoleen. Puhuin ystävilleni, sain vertaistukea. Elin normaalin vilkasta, rasittavaa ja ihanaa kolmen lapsen perhe-elämää.

Kävin terapiassa läpi tunteitani ja opin keinoja, jolla hallita tai hillitä mielialojani. Aina kaiken aikatauluttaminen ei onnistunut, ja muutaman kerran juoksin oppitunnille suoraan terapiasta kyyneleet poskille noruen.

Ryhdyin kirjoittamaan tarinaa unikkovihkoon keräämistäni tuntemuksista. Kirjoittaminen oli alkanut omasta kokemuksestani, mutta saanut nopeasti ympärilleen paljon fiktiivistä ainesta.

Tosielämässä puolisot eivät aina jaksa masentuneita kumppaneitaan.

Emmin kirjan aloittamista, koska minusta tuntui, että masennuskertomuksia oli jo riittävästi. Ystävien kannustus puski minua kuitenkin eteenpäin: tekstini tuntui kertovan tarpeellista tarinaa.

Kirjoittaminen on ollut aivan pikkulapsesta saakka suuri ilonaiheeni ja samalla tie itsetuntemukseen. Ei siis ollut ihme, että Mörön möristessäkin tartuin kynään.

Fiktiivisen maailman luominen helpotti, kun oikean elämäni palaset menivät mullin mallin.

Joinain päivinä hengittäminen oli kova työ.

TOSIELÄMÄSSÄ PUOLISOT eivät aina jaksa masentuneita kumppaneitaan eikä yhteiselämä tai sen loppuminen ole yhteisiä päätöksiä.

Eteeni tuli päiviä, jolloin minun piti tarttua Pirkko Saision Punaiseen erokirjaan ja lukea sen alusta sanat: "On avattava ovia; on suljettava niitä. / On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava / hengittää."

Joinain päivinä hengittäminen oli iso työ.

Keskellä eroa, kipua ja huolta lasten pärjäämisestä minulla oli kuitenkin yksi pelko ylitse muiden. Entä jos sairastun uudestaan?

Opin yhä enemmän itsestäni ja sain työkaluja, joilla autoin itseäni jaksamaan.

Kaiken muun ajattelin jaksavani, mutta en elämästä värit nielevää masennusta. Se olisi ollut liikaa.

Niinpä etsin itselleni uuden terapeutin, tällä kertaa ikäiseni naisen, jonka kanssa kävimme läpi kriisiäni.

Hengitys hengitykseltä tulin vahvemmaksi. Opin yhä enemmän itsestäni ja sain työkaluja, joilla autoin itseäni jaksamaan.

Keskelle oikeastaan koko elämäni synkintä aikaa sattui myös yksi elämäni ihanimmista hetkistä: pieni, vasta perustettu kustantaja ilmoitti julkaisevansa esikoisromaanini Muurin.

Olin haltioissani. Kustannussopimus nosti itsetuntoani, mutta myös näytti, kuinka valtavan tärkeää kirjoittaminen minulle oli.

Osaan suojella sisintäni ja pitää huolta itsestäni.

VÄHITELLEN OLEN OPPINUT puhumaan masennuksesta avoimesti ja ilman häpeää. Helppoa se ei ole vieläkään.

Elämäni on raskaampaa kuin ennen viimeisintä sairastumistani: tiedän, että uusi sairausjakso on mahdollinen.

Toisaalta arkeni on paljon aiempaa parempaa, koska olen oppinut elämästä paljon. Osaan suojella sisintäni ja pitää huolta itsestäni, samalla tavalla kuin huolehdin muista.

Entä mitä kuuluu unikkokantisesta vihkosta lähteneelle tarinalle?

Se on versonut ja haarautunut moneen kertaan, kasvanut kokonaiseksi unikkokantiseksi kirjaksi.

Näinä päivinä sulkeutuu masennukseni yksi ympyrä, kun toinen romaanini Jonain keväänä herään ilmestyy. Sen sivuilla elää Kertun kertomus, kokemuksestani kasvanut. Siinä on toivoakseni sairauden koko kirjo: mustasta epätoivosta uudenlaisen elämän silmuun saakka.

Syön mielialalääkkeitä luultavasti lopun elämääni.

OMASSA ELÄMÄSSÄNI mitään ei ole voitettu eikä mistään täysin parannuttu, niin kuin ei kroonisessa sairaudessa koskaan. Syön mielialalääkkeitä luultavasti lopun elämääni, mutta niin syö verenpainetautinenkin omiaan.

Olen edelleen temperamenttinen oma itseni. Kasvatan ikkunalaudalla tomaatintaimia ja odotan malttamattomana kesää.

Olen yhä altis putoamaan mustaan pyörteeseen, jota masennukseksi kutsutaan. Mutta osaan jo varoa sitä ja vetää itseni tarvittaessa reunalta ylös.

Toukokuu on pian täällä. Se on täynnä värejä ja valoa. Ja unelmat, ne Mörön mukana kadonneet, ne ovat tulleet takaisin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

H.M.

En pystynyt lukemaan juttua Katrista kokonaan,luin hyppimällä lauseen sieltä,toisen täältä.Ahdistaa niin kovasti kun olen pohjamutia myöten kokenut masennuksen ja kaiken siihen liittyvän.Olin yksinhuoltaja ja työssä urakkaluonteisessa hommassa.Olen perfektionisti,täydellisyyteen taipuvainen henkilö.Työ oli tosi kiireistä ja tuntui aina etten pysty tekemään työtäni täydellisesti.Kiitosta kylläkin sain työnantajalta sekä asiakkailta mutta se ei riittänyt minulle.Vaadin itseltäni todella paljon.Aloin olla iloton,nousin aamuisin kello kolme odottamaan ja pelkäämään uutta työpäivää.Menin työpaikalle puoli tuntia aiemmin kuin muut.Olen aina ollut yksinäinen luonne,työkavereiden kanssa en juuri jutellut.En koskaan käynyt työpaikan saunailloissa,joulujuhlissa yms.Ulospäin näyttelin hymyilevää ja reipasta,kun vedin kotioven kiinni tullessani kotiin,aloin itkeä.Lapseni katsoi ihmeissään kun äiti itkee niin usein.Aloin hermoilla lapselle,ystäviä ei ollut työajan ulkopuolellakaan.En halunnut ystävystyä,lapsenakaan en halunnut ystäviä.Sukulaisillekaan en puhunut että on vaikeaa.Se olisi ollut heikkouden tunnustamista ja minun täytyi olla vahva! Ihmettelin mikä minun on.En ymmärtänyt näitä tuntemuksia.Miksi olin muuttunut? Tätä jatkui nelisen vuotta.Sitten romahdin.Yhtäkkiä pyörryin työpaikallani.Olin lopettanut syömisen,en halunnut syödä.Laihduin luurangoksi.Jouduin sisätautiosastolle tutkittavaksi.Fyysistäkin vaivaa löytyi,minulla oli pohjukaissuolenhaava.Lääkärit tulivat siihen lopputulokseen että sairauteni oli psyykkinen.Seurasi psykiatrisessa hoidossa vietetyt kuukaudet.Olin masentunut ja itsetuhoinen.Olin soittanut lastenvalvojalle aiemmin etten pysty enää olemaan äiti lapselleni.Hän pääsi seuraavana päivänä lastenkotiin josta en enää häntä kyennyt kotiin ottamaan.Kävin häntä katsomassa ahkeraan.Olin niin loppuunpalanut etten pystynyt työelämään enää.Jäin 33 vuotiaana eläkkeelle.Tulen myös syömään mielialalääkkeitä koko elämäni ajan.Olen saanut niistä todella hyvän avun.

Vierailija

Kiitos, että kerroit tarinasi, nimimerkki H.M. Se oli surullista luettavaa, mutta tekstistä pystyi näkemään, että olet jo päässyt paljon eteenpäin. Kun oppisi itseään armahtamaan ja vähentämään vaatimista, se olisi meille monelle muullekin varmasti tarpeellinen taito. Voimia ja hyvää jatkoa sinulle edelleen!

Sisältö jatkuu mainoksen alla