En minä voi olla masentunut, ajatteli opettaja Katri Rauanjoki kuullessaan diagnoosin. Siitä alkoi pitkä matka kohti kykyä unelmoida.

Seitsemän vuotta sitten katsoin työterveyspsykologia silmiin ja yritin vastata yksinkertaiseen kysymykseen: Miltä nyt tuntuu, kun sinulla on todettu keskivaikea masennus?

Ensimmäinen reaktioni oli kieltää tosiasiat. En minä voi olla masentunut!

Iloinen, reipas ja touhukas Katri ei masennu, korkeintaan väsyy välillä.

Tai ahdistuu, ei saa unta eikä pysty keskittymään, ei pysty tekemään suunnitelmia eikä jaksa unelmoida, ajattelee ehkä liikaa kuolemaa ja liian vähän elämää – mutta eihän se ole masennusta.

Eihän?

KYLLÄ SE OLI masennusta, pitkän ajan kuluessa paikoilleen hiipinyttä ja ylirasituksen varjossa juurtunutta. Se oli ilmestynyt kuin Muumien kaikenjäädyttävä Mörkö makuuhuoneen nurkkaan hönkimään.

Mörön tunnistaminen sai aikaan prosessin, joka tavallaan sekä pahensi että paransi elämääni.

Pelkäsin, että lääkkeet muuttavat persoonaani.

Minut passitettiin muutaman viikon sairauslomalle ja aloitin mielialalääkkeet. Molemmat asiat tuntuivat musertavilta.

Pelkäsin, että lääkkeet muuttavat persoonaani ja töistä en halunnut jäädä pois. Koko kymmenvuotisen opettajan urani aikana olin ollut sairauslomalla yhteensä viikon verran. Ajattelin, että ilman minua työpaikalla ei yksinkertaisesti tultaisi toimeen.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin elämäni näin näköalattomaksi.

TODELLISUUS EROSI kuvitelmistani. Mielialalääkkeet olivat kuin kipulääkettä, joka vei pois ahdistuksen terävimmän kärjen. Pystyin taas nukkumaan.

Kotona ollessani minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus ajatella. Istuin keinutuolissa, kudoin ja katselin ikkunasta ulos.

Kun annoin itselleni luvan pysähtyä, huomasin, että olin aivan poikki. Samalla muistin, ettei kyseessä ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin elämäni näin näköalattomaksi.

Ostin itselleni pienen unikkokantisen kirjan, johon aloin kirjoittaa ajatuksiani masennuksesta. Tarkoitukseni oli kirjata ylös tuntemuksiani, jotta en unohtaisi ja silottaisi niitä myöhemmin.

Unikkokantiseen kirjaan kirjoitin tuntemuksiani, jotta en myöhemmin silottaisi niitä.
Unikkokantiseen kirjaan kirjoitin tuntemuksiani, jotta en myöhemmin silottaisi niitä.

TAMMIKUUSSA PALASIN opettamaan. Huomasin, että poissaollessani asiat olivat luistaneet totuttuun tapaan. En ollutkaan korvaamaton.

Toisaalta sain tuntea olevani tärkeä osa työyhteisöä. Koulun johto ja kollegat ottivat minut lämpimästi vastaan ja tukivat, kun sitä tarvitsin. Minun ei tarvinnut olla reippaampi kuin olin tai piilotella sairauttani.

Työ teki minulle hyvää vaikka tuntuikin välillä raskaalta.

Opettaminen on kokonaisvaltaista työtä, johon pitää heittäytyä koko persoonallaan. Se kuitenkin auttoi minua saamaan hetkeksi ajatukseni pois sairaudesta, ja nuorten kanssa touhuaminen antoi energiaa.

MINUA KOHTASI ONNENPOTKU: muutaman kuukauden etsimisen ja kuntoutuslausuntojen hakemisen jälkeen löysin itselleni terapeutin. Hän oli eläkeiän kynnyksellä oleva mies, kokenut ja ammattitaitoinen.

Tapasimme kahdesti viikossa seuraavien kahden vuoden ajan. Kättelimme, asetuin sohvalle makaamaan kuin amerikkalaisissa sarjoissa ja aukaisin suuni.

Terapeutti oli pääasiassa vaiti. Minun tehtäväni oli löytää elämäni solmukohdat.

Olin ollut masennukselle altis koko elämäni.

Puhuimme synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jonka sairastin keskimmäisen lapseni saatuani. Masennus ilmeni iltaisin; pimeän myötä aamun virkeys ja iloisuus vaihtui synkkiin ja ahdistaviin ajatuksiin kuolemasta, sodasta ja väkivallasta.

Puhuimme myös lapsuudestani ja nuoruudestani, vahvoista, ajoittain toistuvista surullisuuden ja masennuksen tunteista, jolle ei ollut konkreettista syytä.

Huomasin, että olin ollut masennukselle altis koko elämäni.

EDISTYIN HITAASTI JA varmasti. Lääkkeiden annostus pudotettiin puoleen. Puhuin ystävilleni, sain vertaistukea. Elin normaalin vilkasta, rasittavaa ja ihanaa kolmen lapsen perhe-elämää.

Kävin terapiassa läpi tunteitani ja opin keinoja, jolla hallita tai hillitä mielialojani. Aina kaiken aikatauluttaminen ei onnistunut, ja muutaman kerran juoksin oppitunnille suoraan terapiasta kyyneleet poskille noruen.

Ryhdyin kirjoittamaan tarinaa unikkovihkoon keräämistäni tuntemuksista. Kirjoittaminen oli alkanut omasta kokemuksestani, mutta saanut nopeasti ympärilleen paljon fiktiivistä ainesta.

Tosielämässä puolisot eivät aina jaksa masentuneita kumppaneitaan.

Emmin kirjan aloittamista, koska minusta tuntui, että masennuskertomuksia oli jo riittävästi. Ystävien kannustus puski minua kuitenkin eteenpäin: tekstini tuntui kertovan tarpeellista tarinaa.

Kirjoittaminen on ollut aivan pikkulapsesta saakka suuri ilonaiheeni ja samalla tie itsetuntemukseen. Ei siis ollut ihme, että Mörön möristessäkin tartuin kynään.

Fiktiivisen maailman luominen helpotti, kun oikean elämäni palaset menivät mullin mallin.

Joinain päivinä hengittäminen oli kova työ.

TOSIELÄMÄSSÄ PUOLISOT eivät aina jaksa masentuneita kumppaneitaan eikä yhteiselämä tai sen loppuminen ole yhteisiä päätöksiä.

Eteeni tuli päiviä, jolloin minun piti tarttua Pirkko Saision Punaiseen erokirjaan ja lukea sen alusta sanat: "On avattava ovia; on suljettava niitä. / On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava / hengittää."

Joinain päivinä hengittäminen oli iso työ.

Keskellä eroa, kipua ja huolta lasten pärjäämisestä minulla oli kuitenkin yksi pelko ylitse muiden. Entä jos sairastun uudestaan?

Opin yhä enemmän itsestäni ja sain työkaluja, joilla autoin itseäni jaksamaan.

Kaiken muun ajattelin jaksavani, mutta en elämästä värit nielevää masennusta. Se olisi ollut liikaa.

Niinpä etsin itselleni uuden terapeutin, tällä kertaa ikäiseni naisen, jonka kanssa kävimme läpi kriisiäni.

Hengitys hengitykseltä tulin vahvemmaksi. Opin yhä enemmän itsestäni ja sain työkaluja, joilla autoin itseäni jaksamaan.

Keskelle oikeastaan koko elämäni synkintä aikaa sattui myös yksi elämäni ihanimmista hetkistä: pieni, vasta perustettu kustantaja ilmoitti julkaisevansa esikoisromaanini Muurin.

Olin haltioissani. Kustannussopimus nosti itsetuntoani, mutta myös näytti, kuinka valtavan tärkeää kirjoittaminen minulle oli.

Osaan suojella sisintäni ja pitää huolta itsestäni.

VÄHITELLEN OLEN OPPINUT puhumaan masennuksesta avoimesti ja ilman häpeää. Helppoa se ei ole vieläkään.

Elämäni on raskaampaa kuin ennen viimeisintä sairastumistani: tiedän, että uusi sairausjakso on mahdollinen.

Toisaalta arkeni on paljon aiempaa parempaa, koska olen oppinut elämästä paljon. Osaan suojella sisintäni ja pitää huolta itsestäni, samalla tavalla kuin huolehdin muista.

Entä mitä kuuluu unikkokantisesta vihkosta lähteneelle tarinalle?

Se on versonut ja haarautunut moneen kertaan, kasvanut kokonaiseksi unikkokantiseksi kirjaksi.

Näinä päivinä sulkeutuu masennukseni yksi ympyrä, kun toinen romaanini Jonain keväänä herään ilmestyy. Sen sivuilla elää Kertun kertomus, kokemuksestani kasvanut. Siinä on toivoakseni sairauden koko kirjo: mustasta epätoivosta uudenlaisen elämän silmuun saakka.

Syön mielialalääkkeitä luultavasti lopun elämääni.

OMASSA ELÄMÄSSÄNI mitään ei ole voitettu eikä mistään täysin parannuttu, niin kuin ei kroonisessa sairaudessa koskaan. Syön mielialalääkkeitä luultavasti lopun elämääni, mutta niin syö verenpainetautinenkin omiaan.

Olen edelleen temperamenttinen oma itseni. Kasvatan ikkunalaudalla tomaatintaimia ja odotan malttamattomana kesää.

Olen yhä altis putoamaan mustaan pyörteeseen, jota masennukseksi kutsutaan. Mutta osaan jo varoa sitä ja vetää itseni tarvittaessa reunalta ylös.

Toukokuu on pian täällä. Se on täynnä värejä ja valoa. Ja unelmat, ne Mörön mukana kadonneet, ne ovat tulleet takaisin.

Hertta opettaa minulle hengittämistä.
Hertta opettaa minulle hengittämistä.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Vierailija

Katri ei tajunnut sairastavansa masennusta: "Vasta kun annoin itselleni luvan pysähtyä, huomasin että olin aivan poikki"

Kiitos, että kerroit tarinasi, nimimerkki H.M . Se oli surullista luettavaa, mutta tekstistä pystyi näkemään, että olet jo päässyt paljon eteenpäin. Kun oppisi itseään armahtamaan ja vähentämään vaatimista, se olisi meille monelle muullekin varmasti tarpeellinen taito. Voimia ja hyvää jatkoa sinulle edelleen!
Lue kommentti
H.M.

Katri ei tajunnut sairastavansa masennusta: "Vasta kun annoin itselleni luvan pysähtyä, huomasin että olin aivan poikki"

En pystynyt lukemaan juttua Katrista kokonaan,luin hyppimällä lauseen sieltä,toisen täältä.Ahdistaa niin kovasti kun olen pohjamutia myöten kokenut masennuksen ja kaiken siihen liittyvän.Olin yksinhuoltaja ja työssä urakkaluonteisessa hommassa.Olen perfektionisti,täydellisyyteen taipuvainen henkilö.Työ oli tosi kiireistä ja tuntui aina etten pysty tekemään työtäni täydellisesti.Kiitosta kylläkin sain työnantajalta sekä asiakkailta mutta se ei riittänyt minulle.Vaadin itseltäni todella paljon...
Lue kommentti

Tätä mieltä. Kun 89-vuotias vaarini alkoi käydä kuntosalilla, tajusin, että kaikki syyni olla liikkumatta ovat tekosyitä, kirjoittaa Anna Sillanpää.

Viime keväänä 89-vuotias vaarini päätti aloittaa kuntosaliharrastuksen. Koskaan elämässään hän ei ollut salilla käynyt, mutta nyt aika tuntui kuulemma oikealta.

"Lihakset ovat tärkeät", hän perusteli eikä hössöttänyt asiasta sen enempää.

Kertaakaan en kuullut hänen pohtivan ääneen sitä, olisiko hän uuteen harrastukseensa liian vanha.

Ongelmana hän ei pitänyt sitäkään, että on sokea.

Itse olen erittäin taitava keksimään tekosyitä sille, miksi liikun niin vähän. En muka ehdi, pitää tehdä jotain tärkeämpää, ensi viikolla on parempi aika aloittaa, aina ensi viikolla.

Olen 44-vuotias, vaaria puolet nuorempi, mutta tunnustan silti välillä ajattelevani: olenkohan vähän vanha aloittamaan uuden urheilulajin? Jos en ole tähän ikään mennessä jäänyt liikuntaan koukkuun, kannattaako enää edes yrittää?

Selittelyissäni ei ole järjen hiventä.

Vaari tietää tarvitsevansa vahvoja lihaksia juuri siksi, ettei näe ja ikää on paljon. Vanhuus on hänelle syy treenata, ei este olla treenamatta.

Vaari ei selitä vaan toimii. Hän tietää tarvitsevansa vahvoja lihaksia juuri siksi, ettei näe ja ikää on paljon. Vanhuus on hänelle syy treenata, ei este olla treenamatta.

Ehkä minunkin kannattaisi ajatella niin päin: ehkä tarvitsenkin vahvoja lihaksia juuri siksi, etten meinaa jaksaa hankkia niitä. Ehkä energian puutteeni onkin syy liikkua, ei syy olla liikkumatta. 

Nyt vaari käy avustajan kanssa kuntosalilla kaksi kertaa viikossa. Olo on kuulemma vahva, tasapainokin parantunut. Tutkimusten mukaan 80–90-vuotiaiden lihaskunto voi kehittyä hyvinkin nopeasti.

"Lihaksissa tuntuu", vaari sanoo, eikä se ole valittamista vaan tyytyväisyyttä.

Tavoitteeni on päästä samaan. Haluan yhtä vahvaksi kuin vaarini.

Suomalainen mies. Hän huolehtii ketunpennuista, voitelee vaimolleen aamiaisleivät, haavoittuu jatkosodassa eikä varmasti käytä aurinkorasvaa. Kodin Kuvalehti julkaisee nyt lukijoiden tarinoita, joiden pohjalta on työstetty uutuusnäytelmä Kaikki mieheni.

Ensin äänen saivat suomalaiset äidit ja tyttäret. Kodin Kuvalehden lukijoiden tarinoista työstettiin vuonna 2013 näytelmä Kaikki äitini, kaikki tyttäreni. Sen on tähän mennessä nähnyt noin 60 000 ihmistä ympäri Suomen, ja esitykset jatkuvat yhä

Projektin menestys innoitti nostamaan valokeilaan myös suomalaisen miehen. KK keräsi lukijoiden kokemuksia heidän elämänsä miehistä viime syksynä. Tarinoita tuli tälläkin kertaa runsaasti. Niiden pohjalta dramatisoitu näytelmä Kaikki mieheni saa ensi-iltansa Helsingin Aleksanterin teatterissa perjantaina 22. syyskuuta 2017. Näytelmän pääosissa ovat Sanna Stellan, Miitta Sorvali ja Minka Kuustonen. Työryhmään kuuluvat myös mm. ohjaaja Petteri Summanen ja dramaturgi Anna Krogerus

Kaikki mieheni -esityksen teksti perustuu KK:n lukijoiden kertomuksiin, joiden pohjalta näyttelijät ovat muokanneet omannäköisensä teoksen. Alla oleva tekstikooste taas on koottu suoraan noista alkuperäisistä lukijatarinoista. Nämä tekstit ja kokemukset eivät siis välttämättä ole aivan samoja tai samassa muodossa kuin itse näytelmässä. 

Kaikki allaolevat tekstit julkaistaan kirjoittajien luvalla. Kieliasua on yhtenäistetty ja tekstejä lyhennetty, mutta nämä ovat teidän tarinoitanne teidän elämänne miehistä. 

Tällainenkin on suomalainen mies – ja paljon, paljon muuta.

Hän hoivaa

”Isäni osasi kasvattaa kukkia. Hän sai kaktuksetkin kukkimaan ja ulkokukat loistamaan. Yhden kerran mökötettiin kolme kuukautta toisillemme, kun olin viskannut hänen raakilekukkansa siivotessa pois.” 

”Taatan sylissä istuen muistan, kun hän lauloi ”Pikkuinen lintu se etelästä lensi ja sanoman mulle toi, toi. Kuinka se mun kultani siellä vieraalla maalla voi, voi?”. Sen muistan oikein hyvin. Sitäkään en silloin tajunnut, että taatan pikkusisko oli lähtenyt Amerikkaan ja taata varmasti ajatteli ja kaipasi häntä. Eivätkä enää koskaan tavanneet. Ei hän kuitenkaan puhunut siitä.”

Isäni sai kaktuksetkin kukkimaan ja ulkokukat loistamaan.

”Jos isä oli ampunut emoketun, hän tarkisti pesän. Mikäli siellä oli pienet pennut, hän otti ne meille kotiin hoitoon. Siellä ne olivat pahvilaatikossa keittiössä ja minä sain syöttää niitä tuttipullosta, mutta helliä niitä ei saanut, sillä isä palautti ne takaisin metsään, kun ne olivat riittävän isoja.” 

Hän autoilee

"Mun isä ajoi oranssilla Scanialla, ja siinä ovessa luki sen nimi. Sen kotiintulon kuuli jo kaukaa. Isällä oli tapana oikaista selkä käymällä työpäivän loputtua keittön lattialle maton päälle pitkäkseen. Sitten juteltiin päivän kuulumiset ja kuunneltiin yhdessä radiota. Oli turvallinen olo."

”Kun pyydät tekemään jotain ”akkaan hommia” (enää en erehdy pyytämään), saa vastauksen ”vaihda säkin sitte autoon renkaat”. Käsittääkseni niitä tarvitsee vaihtaa vain kahdesti vuodessa.”

"Isäni opetti ajamaan hevosta ja ampumaan jäniksiä. Autoa ei meillä minun lapsuudessani ollut, mutta isä kävi autokoulun vasta lähes 60-vuotiaana."

Hän kasvattaa

”Kun nuoruuden tanssireissut tulivat, piti isä kyllä huolen siitä, että kenen kanssa aloin kulkemaan. Joskus oli vähän uhmaa, mutta ei isä kaikkea saanut tietää.”

”Isä oli ollut jatkosodassa ja siellä haavoittunut kaksi kertaa. Toinen kerta oli viedä häneltä hengen, kun kuula meni läheltä sydäntä keuhkojen läpi. Sota vaikutti isäni elämään loppuiäksi ja myös meidän. Koska isäni oli sotainvalidi, hänellä oli usein hermot kireällä. Hän piti kyllä meidät lapset kovassa kurissa. Vaikka hän tarkoitti varmaankin hyvää, tahtoi kurinpito joskus kääntyä pahaksi. Isän kanssa oli aina oltava vähän varovainen, ettei vain suututtaisi häntä. Minulla ja isällä oli kuitenkin hyvä suhde, jos vain muisti totella häntä.”

Hän yllättää

”Pikkuveljet – niitä vedättää, juoksuttaa ja voittaa mennen tullen nyrkkitappeluissa. Sitten ne ovat pari vuotta hautautuneina omiin huoneisiinsa ja tulevat sieltä lähes kaksimetrisinä miesmalleina.”

 ”Aviomies. Hän, joka tekee jo illalla valmiiksi aamupalaleivät, asettelee vitamiinipillerit valmiiksi lautaselle. Vaimolle, joka on vain hetkeä aiemmin aloittanut dramaattisen mykkäkoulun siitä (erinomaisen tärkeästä) syystä, että mies suvaitsi keskeyttää hänen työpäivää käsittelevän monologinsa antamalla pusun.”

Hän sammuttaa

”Isäni on tosi huumorintajuinen, mutta myös äkkipikainen. Näyttelijän ammattista johtuen hän ei tykkää vapaa-ajallaan olla valojen loisteessa, vaan sammuttelee valot sitä mukaa, kun äiti niitä sytyttää. Iskä on ihana ja ihan huipputyyppi, rakastan häntä hyvin paljon.”

Popedaa hyräillen hän ajoi työmatkansa aina samaa reittiä. Ruuhkatonta ja mutkatonta.

Hän työskentelee

"Hän oli ihan tavallinen mies. Juro ja hiljainen. Vaatteensa hän osti alennusmyynnistä, sovittamatta, väreistä välittämättä. Kunhan oli halpa ja fiksun näköinen. Hän osti ne aina supermarketista. Sieltä mistä sai samalla kertaa ruoan ja taloustavarat.

Hän kävi töissä viitenä päivänä viikossa. Aamuisin hän keitti puuron ja kahvin. Nautti aamupalansa Kalevaa selaillen. Pesi hampaansa ja suki partansa. Laittoi ylleen alennusmyynnistä ostetut vaatteensa ja sitoi kengännauhansa tiukkaan.

Popedaa hyräillen hän ajoi työmatkansa aina samaa reittiä. Ruuhkatonta ja mutkatonta.

Hän ripusti salkkunsa ovenpielessä olevaan naulakkoon. Riisui kenkänsä ja päällystakkinsa.

Kampasi tukkansa vasemmalle.

Istui työpöytänsä ääreen ja valitsi listasta ensimmäisen asiakkaansa. Toisinaan ihmiset ostivat, toisinaan eivät. Mutta aina oli joku joka osti. Lehden tai pari. Vanhat naiset ostivat lähes aina. Ja kertoivat samaan syssyyn perhekuulumisensa, vaivasenluunsa ja virtsankarkailunsa. Se oli terapiaa heille. Se oli juttuseuraa hänelle. Yksinäiselle, tavalliselle miehelle. Miehelle, jonka ainoa, nelikymppisenä koettu rakkaustarina oli mennyt kaikin tavoin pieleen jo kymmenkunta vuotta sitten. Sen jälkeen hän ei ollut jakanut asioitaan keneenkään kanssa. Tehnyt vain työnsä ja kuunnellut noita elämän kypsyttämiä yksinäisiä rouvia, juonut päiväkahvinsa kellotarkasti ja silittänyt alennusmyynnistä ostetut vaatteensa pitkiä kalsareita myöten, keittänyt joka päivä perunansa kuorineen ja tiskannut käyttämänsä astiat heti ruokalevon jälkeen.

Ihan tavallinen suomalainen mies. Siltä hänestä tuntui."

Hän ei rasvaa

”Perheloma Kreikassa 1995. Päivä 1: Äiti ojentaa isälle aurinkorasvan. ”Tässä, voin levittää”. ”Ääh, oon ollu koko kesän kattohommissa, ei tässä mitään rasvoja tarvita”, isä vastaa. Päivät 2–6: Isä kulkee pitkähihaisessa ja ähkii. 
Perheloma Kreikassa 2015. Päivä 1: ”Mä ainakin laitan tätä suojakerrointa 25, laitanko sullekin?” kysyn. ”Levitä tätä aurinkoöljyä vaan, mulla on jo hyvä pohja”, mies vastaa. Päivät 2–6: Ähkintää pitkähihaisessa aurinkovarjon alla. 
Perheloma 2035: Pidän puhuttelun mahdolliselle vävyehdokkaalle.”

Hän opettaa

”Ex-mieheni opetti kaiken. Jos olisin Oscar-tuomaristossa, antaisin sen suurimman hänelle! 12 vuotta hän pystyi elämään täydellistä kaksoiselämää. Paras kohta oli avioeron ositustilaisuudessa. Oma asianajajani pyysi taukoa ja kertoi minulle, että nyt et anna periksi – tuo mies on ollut suhteessa hänen kanssaan meidän avioliitomme aikana, tosin eri nimellä! Ai, että nauroin. Vedettiin asianajajani kanssa muutama viinilasillinen ositustilaisuuden jälkeen.” 

Asianajajani pyysi taukoa ja kertoi, että nyt et anna periksi – tuo mies on ollut suhteessa hänen kanssaan meidän avioliitomme aikana.

”Kenties olemme maan päällä oppimassa. Isältäni opin, että ihmisen voi hyväksyä ja häntä rakastaa ehdoitta. Toisaalta silmät voi sulkea ikäviltä asioilta. Ensimmäiseltä poikaystävältäni opin, että enkelit kannattelevat silloin, kun tarvitaan. Toinen poikaystäväni opetti, että mieskin osaa hoitaa ja huolehtia. Ja siivota. Nykyinen mieheni opetti, että säännöt eivät koske narsisteja. Mitä vain voi jättää tekemättä, valehdella saa kaikesta. En oikein tiedä, mitä elämä yrittää minulle opettaa. Itse toivon, että kaikki elämäni miehet syntyvät seuraavassa elämässään naisiksi.” 

Hän sairastaa

”Miesflentsu on aivan uskomaton tauti! Sitä valittamisen määrää, vaikkei ole edes kuumetta, saati sitten, jos on vähän lämpöä. Asumme maalla ja lämmitys toimii hakkeella. Sitä valitusta, ähkimistä ja voivottelua, kun stokeri pitäisi täyttää, ettei hake lopu, vaikka olisimme kumpikin kipeänä. Yleensä asia ratkeaa sillä, että kuuntelen aikani, sisuunnun, vedän kamppeet päälle ja täytän sen stokerin. Aina on ähkiminen ja voivottelu loppunut siihen.” 

Hän pukeutuu

”– Kumman puvun laittaisin? Tämän aivan tumman vai tummansinisen?
– Kai ne molemmat käy.
– Taidan silittää klahvihihaisen paidan, saa laittaa kalvosinnapit.
–  Onko sulla tallessa ne napit?
–  Tietysti, onhan minulla monetkin. Laittaisko samansävyisen taskuliinan kuin solmio on vai aivan erin. Se näyttää olevan nyt muotia, että ovat eriväriset.
– Miten vaan. 

Mies on lähdössä juhlavaan tilaisuuteen. Hänellä on niitä usein. Matkoilta hän ostaa hienoja paitoja ja tunnistaa laatutuotteet kaukaa. Hän ei pelkää värejä: voi ostaa keltaisen tai vispipuuronpunaisen villapaidan. Häntä harmittaa, kun miesten toppatakkeja on vain mustia, tummansinisiä ja harmaita.
Minä en ole yhtä siisti kuin hän. Olen ajatellut, että hän on saanut rokotuksen lapsuudessaan. Hän on ehkä ajatellut, että sitten kun on varaa ja mahdollisuus, elän toisin. Hän on kotoisin pienestä mökistä, jossa kasvoi neljä lasta, koulumatkat olivat pitkiä ja välillä hänen oli oltava vieraissa kortteerissa yötä. Häntä harmitti, kun ei ollut aina pesumahdollisuuksia, häntä hävetti, kun räkä piti pyyhkiä hihansuuhun ja sukat olivat likaiset.

Aikuisena hän otti kurjuudesta niskalenkin.”

Hän rakastaa

”Kun olin 5, leikimme päiväkodissa pusuhippaa. Poika nimeltä Paolo sai minut kiinni. Mielestäni tämä oli kauheaa, sillä leikissä vankilaan joutuneita pussattiin poskelle. Toinen vakavampi asia oli naimisiinmeno, josta puhuimme joskus naapurin samanikäisen Karri-pojan kanssa. Olimme pihalla laskemassa pulkilla, kun Karri katsoi merkitsevästi minuun. ”Jos sä et pussaa mua, en mene sun kanssa isona naimisiin”, hän sanoi. Muistan kieltäytyneeni. Sen jälkeen laskimme pulkilla mäestä useita kertoja.”

Hääpäivänäni isä oli kirkon takaovella odottamassa, kun saavuin paikalle. Kyyneleet silmissä hän sanoi: "Näytät todella kauniilta."

”Molemmat mieheni ovat isoja miehiä, kolmekymmentä senttiä minua pitempiä ja ovat rakastaneet minua ”kiihkeästi”. He ovat saaneet minut tuntemaan, että olen heille ollut tärkeä ja haluttava. Olen saanut olla nainen! En kuitenkaan ole osannut antaa rakkautta niin paljon kuin olen saanut heiltä. Näin ajattelen.”

”Isäni, maaseudun kasvatti, on osannut koko elämänsä vaieta kaikilla kielillä. Hääpäivänäni hän oli kirkon takaovella odottamassa, kun saavuin paikalle. Kyyneleet silmissä hän sanoi: "Näytät todella kauniilta." Sitten hän saattoi minut alttarille elämäni rakkauden luo.”

Kaikki mieheni -näytelmä: lisätietoa & lippuja.

Asiakasetu Kodin Kuvalehden tilaajille: kaksi lippua yhden hinnalla Kaikki mieheni -esitykseen 4.10.2017. Paikkoja rajoitettu määrä!

Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmä: lisätietoa & lippuja.

Millaisia ovat olleet sinun elämäsi miehet? Keskustele alla!