Kun Sanna-Leena ryhtyi kuuntelemaan itseään, vakityö sai vaihtua epävarmuuteen.
Samana päivänä kun täytin neljäkymmentä, avioiduin uudelleen. Uskalsin hypätä uuteen. Jo siitä minun olisi pitänyt arvata, että muitakin muutoksia oli tulossa.
Viisitoista vuotta, esikoiseni syntymästä lähtien olin halunnut vain sitä, mikä oli ollut perheelleni parasta. Nyt kun toinenkin lapsi lähestyi murrosikää, tai niin ainakin oven paukkumisesta päättelin, aloin ajatella, mitä itse halusin.
Jos voisin tehdä mitä tahansa, mitä tekisin?
"En enää suostuisi käymään töissä vain tilipäivän vuoksi."
Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä kirkkaammin ymmärsin, että elämä voisi tarjota minulle muutakin kuin nykyisen työni päiväkodin keittiöllä.
Ymmärsin, ettei minulla ole varaa kääntää selkää itselleni ja omille tarpeilleni. En enää suostuisi käymään töissä vain tilipäivän vuoksi. Halusin haasteita. Olin valmis niukkaan talouteen, kunhan vain saisin tehdä jotain, joka olisi minulle tärkeää.
Käyntiin pyörähti keski-iän kriisi. Se vei minua mukanaan, ja minä aloin tottua vauhtiin.
ETEENI OLI oli rakentumassa uusi, tuntematon elämä. Jo lukiovuosina haaveilin suomen kielen opinnoista, mutta luovutin, kun yliopiston ovet eivät auenneet. Mutta keski-ikäinen nainen ei luovuta!
Kouluaikoina saamani positiiviset palautteet kirjoitustaidoistani kirkastuivat muistoissani. Tein siirtoni ja ryhdyin työn ohessa opiskelemaan kirjoittamista avoimessa yliopistossa.
Panostin proosaan, draamaan ja tietokirjoittamiseen. Olin tosissani. Uskalsin vihdoin sanoa itselleni, että tätä haluan tehdä saadakseni elannon ja makkaransiivun leipäni päälle.
"Puolisolleni minun ei onneksi tarvinnut vääntää unelmaani rautalangasta."
Ymmärsin myös, että saavuttaakseni unelmani minun oli tehtävä rohkeita ratkaisuja. Työt keittiöllä saisivat jäädä, edes hetkeksi.
Päätin jäädä vuorotteluvapaalle lähes vuodeksi. Heittäytyisin opiskeluun ja oleiluun, tuntemattomaan mahdollisuuteen. Ajanjakso olisi minulle enemmän kuin hengähdys työelämästä. Se olisi sisäisen ääneni kantavuuden testausta.
Puolisolleni minun ei onneksi tarvinnut vääntää unelmaani rautalangasta. Hän oli nähnyt silmieni loisteen jo opintojen alkumetreillä.
"Mies käski kiertää vaatekaupat erittäin kaukaa."
Sen sijaan taloudellisia realiteetteja minun oli insinöörille laskettava. Selitin, että selviäisimme vuorotteluvapaakorvauksella, jos maksaisin asuntolainastani vain korot, satsaisin ruuassa leivontaan ja tarjoustuotteisiin, en humputtelisi vapaa-ajalla ja kiertäisin vaatekaupat kaukaa.
Mies käski kiertää vaatekaupat erittäin kaukaa ja sanoi, että pane paperit vetämään.
Työkaverit kyselivät, oliko suunnitelmassani järkeä. Tuumasin, että nimenomaan on. Järkiratkaisut vain ovat harvoin kunnioittaneet ihmisen sisäistä kutsumusta. Olin valmis elämään niukkaakin niukemmin, kunhan saisin tehdä, mitä todella halusin.
SUUNNITTELIN ajankäyttöni tarkkaan. Piirsin paperille aikajanan ja hahmottelin erivärisillä tusseilla jokaisen opintokokonaisuuden suoritusajan. Teippasin paperin vaatekaapin oveen. Siinä se muistuttaisi uurastuksen tärkeydestä.
Olin motivoitunut, mutta kalenterini tuntui täyttyvän kaikesta muusta kuin opiskelusta.
"Viikot täyttyivät kissan leikkauksesta, kokouksista, vanhempainillasta ja vyöhyketerapiasta."
Ensin oli vietävä auto katsastukseen, mistä ohjasin menopelin suoraan korjaamolle. Sitten oli silmälääkäri, hammaslääkäri ja muuten vain lääkäri. Viikot täyttyivät kissan leikkauksesta, kokouksista, vanhempainillasta ja vyöhyketerapiasta. Kohta autokin piti hakea korjaamolta.
Tajusin, että minusta oli tulossa sinne tänne hyökkivä asioiden toimittaja, jonka ajatus vähän väliä katkaistiin whatsapp-viestillä yläkoulun pihalta: "Tuoks mun uimapussin? Se jäi eteiseen."
Minunhan piti syventyä opintokokonaisuuksiin, sisäistää proosan moninaisuus sekä draamakirjoittamisen ytimen avaava Aristotelen runousoppi!
"Kotimme ei ollut viiden tähden hotelli."
Vuorotteluvapaani tarkoitus piti valaista kaikille perheenjäsenille, mielellään koko suvulle. Osapuolten oli ymmärrettävä, ettei kotona olemiseni ollut (pelkkää) hengailua. Se oli palkkatyöhön rinnastettavaa tiivistahtista vakavuutta.
Puolisoni oli sisäistänyt asian ilman käskytystä, mutta teinien kanssa oli vähän toisin. Kotimme ei ollut viiden tähden hotelli. Kyselin nuorisolta, mitä he tuumisivat, jos kävisin huoneen ovella seitsemän minuutin välein, kun he yrittäisivät lukea kokeisiin. Esimerkin avulla pääsin tuloksiin.
Itselleni tein selväksi, että tunnollisuuteni kotitöissä pidentää matkaa unelmiini. Siirsin tiskikoneen täytön ja tyhjennyksen iltaan, jolloin saatoin teettää ne perheelläni. Viikkoimurointi vaihtui keskiviikkoiltaan, jolloin olin itse ruotsintunnilla.
OPISKELUN LISÄKSI aikaa jäi siivu myös kiireettömään oleskeluun. Olin kyllä aina tiedostanut ympärilläni elelevät tyypit, mutta vasta nyt minulla oli aikaa tuijottaa heitä.
"Tutustuin uudestaan myös äitiini."
Tutustuin kissaamme. Vajaan vuoden ikäinen kolli osoittautui luonteeltaan mammanpojaksi. Tutustuin uudestaan myös äitiini. Omaa perhettä rakentaessani ja pikkulapsiperheen ruuhkavuosia eläessäni en oikeastaan tiennyt äidistä paljonkaan. Ajattelin, että äiti käy töissä, tykkää tehdä käsitöitä ja tulee toisinaan lapsenvahdiksi.
Vuorotteluvapaalla paljastui, että äiti oli muuttunut. Hänen luonteenpiirteensä olivat voimistuneet. Toisaalta häneen oli tullut lupsakkuuttakin. Kolmivuorotyöstä irtaantuminen oli keventänyt taakkaa hänen harteillaan.
Suhteiden syventyminen laajentui tuntemattomiin. Kun olin ollut neljä kuukautta vuorotteluvapaalla ja päivät enimmäkseen yksin kotona, herkesin puhumaan. Kirjastossa kirjoja palauttaessani kehuin lukemaani teosta jopa kolmella virkkeellä. Sen jälkeen innostuin neuvomaan mieshenkilöä sotakirjallisuuden hyllyn ääressä.
"Talvella ryhdyin päätoimiseksi talon lämmittäjäksi."
Löysin aiemmin kiireellä ohittamastani massasta henkilöitä ja yksilöitä, tapoja ja ajatuksia.
INNOSTUIN UUSISTA asioista. Talvella ryhdyin päätoimiseksi talon lämmittäjäksi. Olohuoneen varaavaa takkaa ei todellakaan ollut tarkoitettu koristeeksi! Koska aikaa oli ja intoa riitti, homma lähti lapasesta. Mies vei puukopan autotalliin, kun kodissamme oli liki 27 astetta lämmintä.
Ruokakaupassa käynti sai paljettireunat. Kun minulla oli aikaa käyskennellä marketissa, huomasin tarvitsevani vähemmän kuin ennen. Ostoskärryt täyttyvät perustuotteista. Yksinkertaisuus ja selkeys printtaantuivat kassakuittiinkin.
"Ai, kirjoittamista opiskelet? Etkö vielä osaa kirjoittaa?"
VAIKKA NAUTIN OLOSTANI, välillä mietin, onko opiskelussani mieltä. Kun minulta kysyttiin, mikä minusta tulee, en osannut vastata.
Olisi ollut kivutonta vastata sairaanhoitaja tai floristi. Ne olisivat olleet kunnon ammatteja. Kun sanoin, etten tiedä, minua pidettiin vastuuttomana.
Ai, kirjoittamista opiskelet? Etkö vielä osaa kirjoittaa? Vuorotteluvapaan puolivälin korvilla minulle todettiin, että tykkään varmaan olla toimettomana.
"Olen edelleen onnellinen tuntemattomasta tulevaisuudesta."
Jätin kommentit omaan arvoonsa. Olin sekä kuunnellut itseäni että hivuttautunut lähemmäs läheisiäni. Olin yhä tyytyväinen valintaani.
Jo vuorotteluvapaalle jäädessäni tiesin, etten tule saamaan opintojani valmiiksi sen aikana. Kun vapaa loppui, päätin jatkaa ahertamista opintovapaalla. Puuha jatkuu yhä, samoin kuin nelikymppisen naisen itsensä kuulostelukin.
Olen edelleen onnellinen tuntemattomasta tulevaisuudesta. Elän jokaisessa päivässä enemmän kuin vuosiin.
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2016.
