"En osannut kuunnella omia tarpeitani"

"Vuosi 2011. Vietän mukavaa työpäivää lemmikkiliikkeen tiskin takana. Kassakone raksuttaa, ja asiakkaat kyselevät ohjeita lemmikkiensä hoitoon.

Salaa pelkään potkuja, koska olen taas arvostellut rakastamaani työpaikkaa henkilöstön verkkosivuilla. Minua ärsytti, että työntekijöiden valvontaa haluttiin lisätä ja liikkeen ulkoasua muuttaa.

Sitten puhelin pirisee. Työkaveri vastaa, ja esimies pyytää minua puhelimeen. Ne vievät sut pois, työkaveri tuumii.

Kyllä vain, minut haluttiin pois kassalta – yhtiön ­copywriteriksi eli sisällöntuottajaksi toiselle paikkakunnalle, koska kirjoitukseni olivat kuulemma hyviä. Saisin kirjoittaa työkseni. 

Melkein kiljuin riemusta. Uskaltaisinko vihdoin kuunnella sydäntäni ja ottaa paikan vastaan?

En. Olin rakastunut, ja miehelläni oli ylilääkärin työ kotimme lähellä. En voinut lähteä.

Pari kuukautta myöhemmin puhelin soi uudestaan. Työnantaja kertoi, että he haluavat minut ja tuovat työt luokseni.

Vihdoinkin sain tehdä jotain, joka oli juuri minua varten. Pääsin kirjoittamaan mainoksia ja huolehtimaan firman Facebook-sivuista. Vasta 35-vuotiaana uskalsin.

Perheessämme oli kunnon työmoraali.

VUOSI 1981. OLEMME isäni kanssa salakalassa Piispajoella Suomussalmella. Äkkiä rannalla näyttää liikkuvan joku. Kalastuslupatarkastaja! Isä heittää minut reppuselkään ja pinkoo karkuun läpi metsän.

Samana iltana vietämme saunailtaa perheystävämme, kaupungin nimismiehen luona. Isä kertoo kuunnelleensa korvat punaisena, kun viisivuotias tytär hölisi kalareissusta ja paosta.

Nimismies tyytyy kysymään, kummat ovat parempia, harjukset vai tammukat. Isä huokaisee helpotuksesta.

Lapsuuteni Kuopiossa oli luonnonläheistä. Isän kanssa kalastin ja metsästin, äiti opetti tuntemaan kasvit ja sienet. Vanhempani olivat varmoja, että pärjäisin metsässä pitkään puukon ja ongenkoukun turvin.

Perheessämme oli kunnon työmoraali, olihan isästä tulossa insinööri ja äiti teki pitkää päivää sairaanhoitajana.

Sanna kuusivuotiaana Sotajoella kalassa.

KUN MENIN KOULUUN, muutimme kerrostaloon Järvenpäähän. Yläasteella villiinnyin, ja ysin keskiarvo tipahti seiskaan. Opettajien mielestä olin suulas häirikkö.

Yläasteella muutimme Keravalle. Siellä minua ei sanottu häiriköksi vaan aktiiviseksi persoonaksi, jolla oli sanottavaa. Arvosanani nousivat taas ysiin.

Lukiossa olin se ärsyttävä tyyppi, joka kyseenalaisti kaiken. Hamstrasin tietoa kuin sieni ja lintsasin tunneilta, koska menin kirjastoon lukemaan tiedelehtiä.

Se oli vaikeaa aikaa. Isä oli työtön. Poikaystäväni vahti painoani ja vertaili minua muihin. Hän jäi kiinni pettämisestä ja uhkasi tappaa itsensä, jos jätän hänet. 

Armeija kutsui minut puhutteluun, koska muka häiritsin poikakaverin asepalvelusta. En mennyt. 

En mennyt enää lukioonkaan. Suoritin opintoni loppuun iltalukiossa. Kirjoitin laudaturit äidinkielestä ja reaalista vastaamalla biologian kysymyksiin. Rakastin kirjoittamista, mutta biologian piti olla oma juttuni. Hain rinta rottingilla yliopistoon mutta en päässyt. Edessä oli neljä hapuilevaa välivuotta.

Neljävuotias Sanna opetteli isän johdolla riistan käsittelyä.

VUOSI 1995. TARJOTTIMET kolisevat. Rasva tirisee ja haisee. Nälkäinen ihminen toisensa perään hakee hampurilaisen. Ihmiset muuttuvat hirviöiksi, koska heillä on kiire saada tilauksensa heti ja nyt. Inhoan joka hetkeä.

Sitten kuulen, kun tuttu ääni sanoo tärkeän lauseen: ”Hukkaat täällä elämäsi.”  Äidinkielen opettajani tuli käymään Hesburgerissa, jossa olin työskennellyt jo lukioaikana ja edennyt nyt vuoropäälliköksi. Olin kirjoittanut hyviä esseitä, ja opettaja uskoi vahvasti kykyihini. Kerroin opettajalle, että haen opiskelemaan biologiaa. Hän puisteli päätään.

Hesen ohella olin töissä isäni perustamassa rakennusfirmassa. Siirtelin kaivinkoneella kivikasoja, istutin kasveja ja huolehdin kasvien hankinnoista. Olin yksi raksaäijistä ja tavallaan pidin työstä. 

Sitten firma alkoi tuottaa rahaa, ja perheeni osti omakotitalon Sipoosta. En raaskinut muuttaa omilleni.

Samalla tunsin pakokauhua. Viisi vuotta nuorempi sisareni meni ensi yrittämällä Teknilliseen korkeakouluun, mutta minä jumitin välivuosissani. 

Onneksi samana vuonna minullekin tuli kirje. Tervetuloa yliopistoon!

Parisuhteeni oli muuttunut laihaksi kuin nuukan ihmisen kahvi. 

OLIN 25-VUOTIAS, kun muutin opiskelija-asuntoon uuden poikaystäväni kanssa. Kyyneleet silmissä hyvästelin 10-vuotiaan pikkuveljeni Ilkan. Hänellä oli sammumaton tiedonjano kuten minullakin. Oli vaikea jättää Ilkka ja keskustelumme tieteestä ja kirjallisuudesta.

Yliopistovuosina havahduin siihen, että olin lihonut ja etääntynyt liikunnasta. Tanssista pidin, kunnes kerran eräs mies sanoi baarissa tanssini näyttävän typerältä, koska olen pyylevä.

Mummoni puolestaan moitti äitini ja minun vartaloita niin kauan kuin eli. Koko lapsuuteni olin nähnyt, kun 45-kiloinen äitini laihdutti.

Jossain vaiheessa tajusin, että myös parisuhteeni oli muuttunut laihaksi kuin nuukan ihmisen kahvi. Intohimo oli kadonnut. Parisuhde merkitsi minulle tyytymistä tylsyyteen tai joutumista tallotuksi.

Biologian opintojen piti kuitenkin sujua. Iloitsin, kun pääsin osaavaan tutkimusryhmään tekemään gradua sienistä. Mutta mitä pidemmälle gradu eteni, sitä kovemmaksi rimakauhuni kasvoi. Minulla oli Ikea-kassillinen aineistoa mutta en osannut käsitellä sitä. Teki mieli huutaa apua, mutta en voinut. Olin kasvanut pärjäämään.

Kaikki luulivat, että minulla menee hyvin, mutta todellisuudessa aloin vältellä yliopistoa. Asuin kampuksen lähellä Helsingin Viikissä. Kävelytin iltaisin belgian­paimenkoiraani kiertoreittejä, jotta minun ei tarvinnut nähdä, kuinka muu tutkimusryhmä istui labrassa ahertamassa. Lopulta muut kysyivät, pitäisikö minut poistaa ryhmästä.

Markus kosi minua tekstiviestillä.

Markus nukkuu päivystyksen jälkeistä väsymystä. Koira vartioi unta.

VUOSI 2005. AKATEEMINEN kirjakauppa Helsingissä. Olen ostamassa tiedekirjoja ja nousen ylös rullaportaita, kun pitkä, tumma mies lähtee perääni.

Jutustelun jälkeen Markus pyytää minua kahvilaan. Olen aina ollut skeptinen uusia tuttavuuksia kohtaan, mutta vaistoan, että miehessä on sitä jotain ja suostun.

Markus asui Lahdessa. Lähettelimme päivittäin jopa 20 sähköpostiviestiä. Väittelimme ympäristönsuojelusta ja naisten asemasta. Olimme yksimielisiä siitä, että naimisiin ei kannata mennä. En uskonut avioliittoon.

Alle vuoden kuluttua tapaamisestamme kännykkä piippasi. Markus kosi minua tekstiviestillä. Yhtenä loskaisena torstaina kävelimme Albertinkadun DDR-henkiseen maistraattin ja pian rakensimme talon Orimattilan Mallusjoelle.

Samoihin aikoihin tein paljon vuoroja isäni rakennusfirmassa, vaikka se sai minut tuntemaan, että lapsuus vain jatkuu. Tunsin kuitenkin tekeväni palveluksen isälle. 

Olin myös aloittanut maisemasuunnittelijan etäopinnot Hämeen ammattikorkeakoulussa. Olin jo 31-vuotias, ja ajattelin, että jokin tutkinto oli saatava.

Lopulta uskalsin päästää opinnoista irti.

SITTEN YHTENÄ PÄIVÄNÄ löysin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin osa-aikaista myyjää lemmikkiliikkeeseen. Sain paikan. Työpaikka oli Hyvinkäällä, mutta en välittänyt. Ajoin päivittäin sata kilometriä.

Eläinrakkaana nautin työstäni ja kahmin lisää vuoroja. Yritin sen ohessa sinnitellä myös maisemasuunnittelun opinnoissa, mutta ahdistuin, kun en saanut vietyä mitään loppuun. Lopulta uskalsin päästää niistä irti.

Lopulta tajusin, mikä minua vei yhä uudestaan harhaan: itseluottamuksen puute ja kyvyttömyyteni kuunnella omia tarpeitani. Terävien mielipiteideni vuoksi minut on aina nähty vahvana, mutta oikeasti olen ollut huono kuuntelemaan itseäni. 

Kun yritin itse valita elämälleni suuntaa, harhailin turhaan. Onneksi työnantaja valitsi minut ja onneksi mieheni valitsi minut.

Viime vuosista en vaihtaisi päivääkään. Asun Markuksen kanssa puutalossa kahden koiramme kanssa. Kuulen päivittäin olevani tärkeä ja kaunis. Olen päässyt perille."