Miten saada lapsi ymmärtämään, että ihmisarvo kuuluu kaikille? Työ kannattaa aloittaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun hän oppii kävelemään.
Miten saada lapsi ymmärtämään, että ihmisarvo kuuluu kaikille? Työ kannattaa aloittaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun hän oppii kävelemään.

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

Vierailija

Miten kasvattaisin pojastani miehen, joka osaa kunnioittaa myös naista?

Ihminen, valkoinen mies, poika tuhoaa kaiken. Päivän hesarin mukaan tutkijaryhmä havainnut että hyönteiset vähentyneet lähes olemattomiin 27 vuodessa. Tarkoittaa, että jos tahti jatkuu, pölyttäjät loppuvat ja ruoka loppuu. Miksi ihminen, valkoinen mies ei ymmärrä, että hän ei ole kaiken keskus. Tänne pitäisi tulla nöyränä, koskea niin vähän luontoom kuin pystyy, kun ihmiset rakentavat pihaksi keinotekoisen pläntin asfalttia ja montasorikkaruohotonta nurmikkoa, laittavat mastoja, meluavat,...
Lue kommentti

TÄTÄ MIETIN. Päänsisäinen puhe ohjaa valintojamme, vaikka se on usein väärässä. Jos antaa soimaavalle äänelle vallan, unohtaa elää, kirjoittaa Emmi Laukkanen.

80 prosenttia ihmisistä suhtautuu itseensä ankarammin kuin ystävään, sanoo työterveyspsykologi Ronnie Grandell Kodin Kuvalehden jutussa.

Grandell käyttää esimerkkinä laulaja Barbara Streisandia, joka esiintyi 1960-luvulla New Yorkin Central Parkissa ja unohti muutaman sanan. Se oli Streisandille niin kova pala, ettei hän keikkaillut mokan jälkeen 27 vuoteen.

Ronnie Grandellin mukaan liika itsekriittisyys on haitallista juuri tästä syystä: Se estää ihmisiä tekemästä asioita. Harrastamasta, rakastamasta, tekemästä työtä, josta unelmoi.

Olen lykännyt unelmaa ensin viikolla, sitten kuukaudella, lopulta vuodella.

Keksin itsekin monta asiaa, jotka olen jättänyt väliin, koska olen ajatellut olevani huono, nolo, hitaampi oppimaan kuin kaikki muut.

Olen kaivannut lihaskuntotreeniä, mutta muistellut sitten, kuinka surkeasti pärjäsin, kun nostin puntteja yläasteen kuntotestissä, ja jättänyt salikortin ostamatta.

Olen haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta epäillyt sitten keskinkertaista kielitaitoani ja huoliin taipuvaista mieltäni ja haudannut haaveen syvälle en ole niitä ihmisiä -lokeroon.

Olen suunnitellut joogan aloittamista, mutta hävennyt sitten ajatusta itsestäni notkeiden ammattilaisten keskellä – ja lykännyt unelmaa ensin viikolla, sitten kuukaudella, lopulta vuodella.

Tärkein jännittää eniten

Päänsisäinen puhe ohjaa valintojamme, vaikka se on usein väärässä. Ronnie Grandellin mukaan olemme erityisen itsekriittisiä, kun teemme jotain, mistä välitämme.

Se on surullista, sillä tärkeitä asioita paitsi jännittää myös rakastaa eniten. Niistä saa suurimmat riemut ja palkitsevimmat onnistumisen kokemukset. Jos elämän perustaa ankariin uskomuksiin itsestä, jättää monta hetkeä elämättä.

Nykyään yritän ajatella, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua.

Nykyään yritän ajatella, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua. En venyisi yhtä sulaviin asanoihin kuin kaikki muut. Kyykkäisin väärin. Häpeäisin hetken, mutta oppisin sitten.

Usein pahinkaan ei ole kovin paha.

Jos uskaltaa, voittaa enemmän kuin häviää

Joskus epäilevä ääni on melskannut päässäni kuin koiranpentu, mutta en ole kuunnellut. Mihin se on johtanut? Enimmäkseen hyviin asioihin.

Viisi vuotta sitten näin yökerhon jonossa kiinnostavan miehen. Tuijotin hänen duffelitakkinsa huppua, mutta en todellakaan sanonut mitään.

Se on kuitenkin varattu. Ei sitä kiinnosta. En keksi mitään sanottavaa.

Sisällä rohkaistuin ja kirjoitin kahvikutsun ja puhelinnumeron laukustani löytyneen kuitin kääntöpuolelle. Rutistin sitä hikoavissa käsissäni, mutta en vienyt perille. En kehdannut.

Seisoimme takit päällä eteisessä, kun ystävä kysyi ratkaisevan kysymyksen.

Tunnit kuluivat, alkoi väsyttää. Tungin kuitin laukkuun ja lähdin ystävän kanssa kohti narikkaa.

Seisoimme takit päällä eteisessä, kun ystävä kysyi ratkaisevan kysymyksen: Oletko varma? Jos nyt lähdet, kadut ehkä myöhemmin.

Hiljensin epäilevän äänen sekunniksi tai kahdeksi. Kävelin takki päällä takaisin sisään ja ojensin kuitin jonon miehelle.

Kun palasin ulos, hymyilytti ja tärisytti. Kehtasinpas!

Seuraavana päivänä sain tekstiviestin. Lähden mielelläni kahville, kuitin saaja kirjoitti.

Nykyään hän keittää kahvit niinä aamuina, kun haluan nukkua pitkään.

Päätin valita taisteluni niin, että elämä on vähän mukavampaa.

Pidin suklaattoman ja sipsittömän tammikuun. Joka päivä harmitti vähän, viikonloppuina enemmän.

Hyvän olon tunnetta en ehtinyt huomata, mutta päätä särki.

Vasta kun helmikuun alussa tumma suklaa taas suli suussa, tajusin, että on toisenlainenkin ratkaisu. Sen sijaan, että lupaan kärvistellä ilman asioita, jotka tekevät elämästä vähän mukavampaa, teen toisin.

Jatkan juhlavien päätösten tekoa koko loppuvuoden, mutta lupaan olla ilman asioita, joista en pidä eli joita ilman olisin joka tapauksessa.

Miten hienolta kuulostaakaan päätös aloittaa kohta marmeladiton maaliskuu. Pidänkin samalla reteästi myös marsipaanittoman.

Sitä seuraa homejuustoton huhtikuu.

Toffeettomaan toukokuuhun en taida uskaltaa sitoutua, mutta tupakoimaton toukokuu, olen valmis.

Kermamunkiton kesäkuu, ehdottomasti.

On voittajaolo jo nyt.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/2018.