Miten saada lapsi ymmärtämään, että ihmisarvo kuuluu kaikille? Työ kannattaa aloittaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun hän oppii kävelemään.
Miten saada lapsi ymmärtämään, että ihmisarvo kuuluu kaikille? Työ kannattaa aloittaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun hän oppii kävelemään.

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

Vierailija

Miten kasvattaisin pojastani miehen, joka osaa kunnioittaa myös naista?

Ihminen, valkoinen mies, poika tuhoaa kaiken. Päivän hesarin mukaan tutkijaryhmä havainnut että hyönteiset vähentyneet lähes olemattomiin 27 vuodessa. Tarkoittaa, että jos tahti jatkuu, pölyttäjät loppuvat ja ruoka loppuu. Miksi ihminen, valkoinen mies ei ymmärrä, että hän ei ole kaiken keskus. Tänne pitäisi tulla nöyränä, koskea niin vähän luontoom kuin pystyy, kun ihmiset rakentavat pihaksi keinotekoisen pläntin asfalttia ja montasorikkaruohotonta nurmikkoa, laittavat mastoja, meluavat,...
Lue kommentti

TÄTÄ MIELTÄ. Oikein odotan talven lumikaaoksia ja hitaita, jurnuttavia bussimatkoja. Niissä vasta ehtiikin neuloa, kirjoittaa Heidi Koivu.

Lapsi haluaa syliin, kitisee ja itkee. Kenelläkään ei ole näköhavaintoa avaimista. Toinen karkulainen on matkakortti. Kengännauhat aukeavat kriittisellä hetkellä, ja pipo menee päähän väärinpäin. Arkiaamun hässäkkä nostaa hien pintaan ja kiristää hermot.

Mutta sitten helpottaa. Bussi tulee hämärissä mutkan takaa. Oikein hyvällä onnella ikkunapaikka on vapaana.

Istahdan alas, kaivan solmuiset kuulokkeet kassin pohjalta, laitan musiikin soimaan ja nostan matkaseuralaiseni, pilkullisen pussukan, syliin. Sieltä löytyvät lankakerä ja puikot, joissa lepäilee keskeneräinen sukka.

Neulonnan rytmi on meditatiivinen: oikein, oikein, nurin, nurin, oikein, oikein, nurin, nurin. Muuta ei sitten tarvitsekaan ajatella.

Neulon helpointa mahdollista mallia, putkisukkaa, jossa ei ole lainkaan kantapäätä. Neulonnan rytmi on meditatiivinen: oikein, oikein, nurin, nurin, oikein, oikein, nurin, nurin. Muuta ei sitten tarvitsekaan ajatella. Riittää, kun huolehtii, että silmukat siirtyvät siististi puikolta toiselle.

Olen omassa sukkakuplassani.

Oikein odotan talven lumikaaoksia ja hitaita, jurnuttavia matkoja. Mitä kauemmin kyyti kestää, sitä enemmän kerroksia syntyy ja sitä rentoutuneempi on mieli.

Helppojen putkisukkien ohje löytyy täältä. 40 ihanaa sukkaohjetta löydät Kodin Kuvalehden Rakas villasukka -erikoisjulkaisusta, joka on myynnissä lehtipisteissä.

TÄTÄ MIELTÄ. Masennus voi lamauttaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Kaikilla tarvitsevilla ei ole tarpeeksi voimia hakea apua, kirjoittaa Emmi Laukkanen.

”Oletko varma, että tarvitset tätä?” kysyi ääni langan toisessa päässä.

Seisoin keskellä espoolaista metsää ja mietin, olenko varma.

En ole yrittänyt itsemurhaa. Jaksan nousta aamuisin sängystä. On päiviä, joina ei koko ajan ahdista.

Olin 22-vuotias opiskelija ja hain apua pitkään jatkuneeseen ahdistukseen. Minulla oli opiskelupaikka yliopistolla, kesätöitä, ihana perhe ja ystäviä, mutta kurkkua kuristi. Iltaisin yksiön seinät kaatuivat päälle. Sain paniikkikohtauksia ja hengitin paperipussiin keittokomeron lattialla.

Takana oli kivulias ero, josta en tuntunut pääsevän eteenpäin. Sosiaaliset tilanteet saivat hengityksen salpautumaan, ja ystävät olivat väsyneet lohduttamaan.

Silti avun pyytäminen hävetti. Mietin viikkoja, onko minulla oikeus tähän. Eivätkö synkät kaudet kuulu jokaisen elämään?

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea. Pystyin sanomaan kysyjälle ”kyllä, olen varma”.

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea.

Jaksoin jonottaa vuoroani hoitoon kolme kuukautta. Jaksoin etsiä yksityiseltä terapeutin, jolle puhua jo ennen sitä. Jaksoin vastata, kun lääkäri kysyi samat kysymykset kuukaudesta toiseen. Ennen kaikkea jaksoin kertoa, mitä haluaisin: Terapiaan, en vain lääkkeitä.

Miten käy heille, jotka eivät jaksa edes nousta sängystä?

Vaatiiko avun saaminen liikaa voimia?

Nimimerkki Murtunut äiti Espoosta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla lokakuussa, ettei lääkäri ottanut hänen poikansa itsemurhapuheita todesta. Ensimmäinen yritys jäi viimeiseksi.

”Pystyäkseen löytämään avun erilaisten palvelukanavien, ­menetelmien ja sovellusten ­sekamelskasta ihmisen täytyy olla ensin suhteellisen terve ja hyvin toimintakykyinen”, äiti kirjoittaa.

Hän yritti hakea pojalleen apua yli kymmenen vuotta. Se on liian kauan.

Masennuksesta voi parantua

Masennukseen sairastuu Suomessa vuosittain yli 300 000 ihmistä. Kaikki eivät koskaan hakeudu hoitoon. Vain joka neljäs masentunut saa laadukasta hoitoa.

Masennuslääkkeitä syö vuosittain noin puoli miljoonaa suomalaista. Osa hyötyy lääkkeistä selvästi, osaa lääke auttaa jonkin verran, mutta ei tarpeeksi, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Jukka Kärkkäinen.

Kaikki eivät saa apua lääkkeistä. Masennuksen vuoksi eläkkeelle jää vuosittain yli 3 000 ihmistä. Heistä vain 10 prosenttia on saanut psykoterapiaa.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua. Sitä vasten tämä on erikoista”, Kärkkäinen sanoo.

Hänen mukaansa erikoissairaanhoitoon pääsyä joutuu usein odottamaan julkisessa terveydenhuollossa liian kauan eikä lyhytkestoisia psykoterapioita ole juuri saatavilla.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua.”

Työssäkäyvät ja opiskelijat ovat oikeutettuja Kelan tukemaan psykoterapiaan, mutta sitä eivät voi hakea esimerkiksi työelämän ulkopuolella olevat ja eläkeläiset. Jos tarjolla olisi enemmän 10–20 hoitokerran lyhytterapiaa, ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan nopeasti jo niiden alkuvaiheessa.

Jokainen tarvitsee tukijan

Minä aloin voida paremmin, koska sain apua ajoissa.  Löysin terapeutin, jonka sohvalla oli hyvä puhua – ja hyvä olla hiljaa niinä päivinä, kun ei huvittanut puhua. Paniikkikohtaukset katosivat. Aloin ymmärtää itseäni.

Kaikki eivät saa apua heti, kun he sitä tarvitsevat. On masennuspotilaita, joille hampaiden pesu, imurointi ja syöminen ovat suuria ponnistuksia.

Siksi hoitoon pääsemisen ei pitäisi koskaan olla kiinni sairastuneen omasta reippaudesta. Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Avun piiriin ei voi pakottaa. Jotta avusta on hyötyä, on tärkeää, että ihminen haluaa sitä itse.

Hän tarvitsee silti tukea. Onko sitä saatavilla? Onko tarpeeksi ihmisiä, jotka tarttuvat ongelmaan jo ensimmäisellä avunpyynnöllä? Onko resursseja niin paljon, että terapiaa saa jokainen, joka sitä tarvitsee? Onko tahoa, joka kyselee perään silloinkin, kun vastaanotolle saapuminen tuntuu ylivoimaiselta?

Jokainen masentunut, ahdistunut ja uupunut tarvitsee ihmisen, joka kysyy, kuinka voit. Jonkun, joka kuuntelee ja ohjaa lempeästi mutta tarmokkaasti eteenpäin. Ihmisen, joka ei vähättele, tuomitse tai kyseenalaista.

Kukaan ei hae apua huvikseen.

Artikkelin luvut ovat peräisin THL:n tilastoista. 20.–27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.