Keski-ikäinen kaipaa kuulevansa täsmälleen samat sanat kuin epävarma teini. 

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti toukokuun lopussa Helsingin Sanomiin jutun, jossa tunnetut suomalaiset kertoivat, mitä haluaisivat sanoa nuorelle itselleen.

Kallion aloitteesta syntyi myös #olisinpatiennyt-somekampanja, jossa ihmiset jakoivat elämänohjeita ja kannustuksen sanoja ”teiniminälleen”.

Tällä hetkellä Instagramissa on 2 328 päivitystä ja nuoruusvuosien valokuvaa, jotka alkavat sanoilla ”olisinpa tiennyt”.

Tunnustan, että liian usein kannustan keski-ikäistä itseäni näin: Jaksat sinä, olethan aikuinen, pystyt parempaan, yritä enemmän.

Useimmissa toistuvat samat toiveet:

Olisinpa tiennyt, että olen tarpeeksi hyvä.

Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi kaunis, tarpeeksi ihana, tarpeeksi kaikkea.

Olisinpa tiennyt, että ahdistavinkaan tunne ei ole pysyvä. Asiat muuttuvat, elämässä voi käydä myös hyvin.

Olisinpa tiennyt, että en jää yksin. Ja että yksinkin voi olla aika onnellinen, mutta alistavassa suhteessa on varmasti onneton.

Olisinpa tiennyt, että osaan, pystyn, uskallan ja selviän.

Tekstejä lukiessani mietin, miten helppoa onkaan olla jälkiviisas, katsoa ymmärtäväisesti taaksepäin ja neuvoa hellästi nuorta itseään.

Entä jos itseään pitäisikin neuvoa juuri nyt?

Olisinko yhtään viisaampi? Osaisinko tuntea itseäni kohtaan viimein myötätuntoa – toisin kuin teininä? Katselisinko valokuvaani tyytyväisenä vai näkisinkö siinäkin yhä virheitä kuten 15-vuotiaana?

Tunnustan, että liian usein kannustan keski-ikäistä itseäni näin: Jaksat sinä, olethan aikuinen, pystyt parempaan, yritä enemmän.

Joskus nuokin neuvot tulevat tarpeeseen, mutta vielä hyödyllisempää olisi suhtautua itseensä kuten teiniin ja hokea: ”Olet tarpeeksi hyvä, aina vain, ja elämässä voi käydä yhä hyvin.” 

Jos opin sanomaan niin itselleni jo nyt, 80-vuotiaana minun ei tarvitse huokailla: ”#olisinpatiennyt 44-vuotiaana, että olin sittenkin aika mahtava.”

Kirjoittaja tuntee olonsa sitä kevyemmäksi, mitä useampaa sukupolvea hän mielessään kantaa.
Kirjoittaja tuntee olonsa sitä kevyemmäksi, mitä useampaa sukupolvea hän mielessään kantaa.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Väitetään, että vanhentuessaan ihminen tulee yhä enemmän omaksi itsekseen.

Minulle on käynyt päinvastoin. Täytän tänä kesänä 45 ja muutun koko ajan enemmän äidikseni, isäkseni, isosiskokseni, mammakseni ja mummukseni.

Parikymppisenä olin mielestäni kovinkin yksilöllinen – tai ainakin yritin olla.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.

Enää en. Vuosi vuodelta näen selvemmin, että käyttäydyn vieraiden ihmisten seurassa täsmälleen kuten äitini. Näen peilikuvastani nykyään myös äidin naururypyt ja tanssityylin. Otsastani on tullut isän otsa, vitseistäni isän vitsejä. Terävän nenäni olen perinyt mummultani. Mammaa minussa on tapa käveleskellä ympäri pihaa kädet selän takana. Kun hymyilen, näytän lasteni mielestä ihan siskoltani, en itseltäni. Ääneni on sekoitus äitiä ja siskoa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.

Kun ei tarvitse ottaa paineita siitä, että on oltava kamalan ainutlaatuinen, vapautuu olemaan, noh, oma itsensä.

Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Paina peukaloa ja pikkurilliä tiukasti yhteen – molemmissa käsissä”, lapsi huudahti, kun olin aivastamaisillani. Ehkä säikähdin kimakkaa, yllättävää ääntä, mutta aivastus jäi tulematta. Tai sitten taika oli 8-vuotiaan neuvossa, jonka hän oli saanut mummiltaan.

Opin lapseltani myös kaksi tapaa päästä eroon hikasta. Kun hikka on tuloillaan, tulee toisen pitää käsiään hikottelevan korvilla ikään kuin kuppeina. Sinne menisi hikka. Toisessa tavassa roikutaan sängyltä pää alaspäin ja pidätetään samalla henkeä.

Lapsi on hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole.

Välillä konsti auttaa, useimmiten ei. Lapsi on kuitenkin hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole. Siksi kuuntelen lapseni mummilta saamia neuvoja tarkasti. Yksi toimii erityisen hyvin.

Jos alkaa palella, ratkaisu ei suinkaan ole juoksentelu, hypähtely ja lisävaatetus. Niiden sijaan alamme nostella olkapäitämme ylös rytmikkäästi. Samalla taitamme kämmenselät ranteiden kohdilta ylöspäin. Kyllä alkaa veri kiertää ja vilu ka­toaa. Teho on testattu niin talvella hiihtolenkillä kuin kesällä aamu-uinnin jälkeen.