Printtiajan kuvamuistot ovat tärkeämpiä kuin arvaammekaan, kirjoittaa Minna McGill.

Keväällä sain raivauspuuskan. Päätin käydä kaikki elämäni valokuvat läpi. Printtiajan otokset olivat kerääntyneet kasoiksi laatikoihin, vain muutama päätynyt albumeihin.

Vielä yllättäisin ystävän kuvamuistolla vuosien takaa.

Selailin kuvia. Niitä oli paljon. Huonot heitin pois ja tuplakuvat asettelin kirjekuoriin. Kirjekuoren päälle kirjoitin kunkin kuvassa olevan ystävän ja tuttavan nimen. Vielä yllättäisin heidät kuvamuistolla vuosien takaa. Postittaisin tai antaisin kasvotusten, kun seuraavan kerran tavataan.

Tuli kesä ja niin paljon tohinaa, että kuvat jäivät vielä kirjahyllyyn.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sitten tuli suru-uutinen: tuttavan lapsi oli kuollut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kenenkään ei kuulu lähteä täältä 17-vuotiaana.

Mietin toista äitiä ja hänen valtavaa suruaan, sitä miten hän tästä jatkaa eteenpäin. Olisin ottanut osan surusta kannettavakseni, jos olisin voinut.

Ei kenenkään kuulu lähteä täältä 17-vuotiaana.

Ei kenenkään.

Mietin sanoja. Yksikään lause ei tuntunut riittävän niin suuren surun edessä.

Hetkessä muistin kesät, jolloin yhdeksänvuotiastani ei tarvinnut maanitella mökille pelikoneen äärestä.

Sitten muistin valokuvat. Kaivoin ne esille kirjahyllystä. Äidin nimi oli jo valmiina kirjekuoressa.

Hetkessä muistin kaiken. Kesät, jolloin yhdeksänvuotiastani ei tarvinnut maanitella mökille pelikoneen äärestä. Kun maalla oli kesäkaveri, samanikäinen, ihan paras kaikista. Hänen kanssaan sai juosta posket punaisina aamusta iltaan, kerätä pieniä metsämansikoita heinänkorteen ja uida pulikoida tuntikaupalla.

Sitten laitoin osanottoni sekä seitsemän valokuvaa pienistä punaposkisista pojista, kesäkaveruksista, postin vietäväksi - äidiltä äidille.

Onneksi on kuvat, onneksi on muistot.

Kirjoitus on Kodin Kuvalehden 17/2017 pääkirjoitus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla