Kesällä ehtii vaikka mitä: nuuskia ruusuja ja muistella lapsuuden mökkeilyä, kirjoittaa Minna McGill.

Tänä kesänä tapahtunutta:

Olen käynyt nuuskimassa juhannusruusua saunamökin vierustalla ja tuntenut aamukasteisen nurmikon paljaiden jalkojeni alla.

Olen pyydystänyt mökkiin eksyneen perhosen lasimukilla ja päästänyt sen lentämään ulos vapauteen.

Olen poiminut metsämansikoita mökin vierustalta ja pujottanut niitä heinänkorteen kuten pieni Minna joskus 70-luvulla.

Olen tuijottanut koleassa illassa villasukat jalassa juhannusnuotion hiillosta. Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun kirja vatsan päällä.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun ja nukahtanut iso pala raparperipiirakkaa vatsassani ja kirja vatsan päällä.

Olen piirtänyt sormellani rannan vaaleaan hiekkaan sydämen ja antanut sitten aallon huuhdella sen.

Olen kuunnellut aamuyöstä sirkkojen sirinää ja kalaparven loisketta ja katsellut peilityyntä järveä.

Olen istahtanut laiturin nokkaan, työntänyt jalat veteen ja miltei salaa toivonut kuten lapsena, että hauki puraisisi varpaaseen. Eikä sittenkään!

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Olen jokaikinen päivä muistellut mummoa ja pappaa ja lapsuuden kesiä mökillä.

Enkä koskaan enkä missään ole yhtä voimakkaasti läsnä sekä menneessä että tässä päivässä.

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 14/2017 pääkirjoitus.

siipirikko

Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt

niin, ne lapsuudenkesät olivat kuin aapiskirjasta, aurinko paistoi, taivas oli kauniin sinivalkoinen ja linnut visertelivät suloisesti. Nyt kun kuulee harvinaisen varpusen äänen, näkee silmissään pihanalueen jossa ne lentelivät. Aitan hirsiseinän raosta tuli auringonsäde ja vanha säiden muokkaama ovi narisi aukaistessa. Lämmintä hiekkatietä,jonka keskellä heinää kasvoi voimennä läpsytellä rantaan, jossa äiti oli huuhtomassa lämpimässä tyynessä vedessä pyykkiä. Voi niitä autuaan huolettomia...
Lue kommentti
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Paina peukaloa ja pikkurilliä tiukasti yhteen – molemmissa käsissä”, lapsi huudahti, kun olin aivastamaisillani. Ehkä säikähdin kimakkaa, yllättävää ääntä, mutta aivastus jäi tulematta. Tai sitten taika oli 8-vuotiaan neuvossa, jonka hän oli saanut mummiltaan.

Opin lapseltani myös kaksi tapaa päästä eroon hikasta. Kun hikka on tuloillaan, tulee toisen pitää käsiään hikottelevan korvilla ikään kuin kuppeina. Sinne menisi hikka. Toisessa tavassa roikutaan sängyltä pää alaspäin ja pidätetään samalla henkeä.

Lapsi on hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole.

Välillä konsti auttaa, useimmiten ei. Lapsi on kuitenkin hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole. Siksi kuuntelen lapseni mummilta saamia neuvoja tarkasti. Yksi toimii erityisen hyvin.

Jos alkaa palella, ratkaisu ei suinkaan ole juoksentelu, hypähtely ja lisävaatetus. Niiden sijaan alamme nostella olkapäitämme ylös rytmikkäästi. Samalla taitamme kämmenselät ranteiden kohdilta ylöspäin. Kyllä alkaa veri kiertää ja vilu ka­toaa. Teho on testattu niin talvella hiihtolenkillä kuin kesällä aamu-uinnin jälkeen.

Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Mikä tässä oli leuhkimista? Minusta oli oikein hienoa, että tällainen teko tulee esille. Ei siksi, että tarvitsisi jotain yksittäistä henkilöä ja hänen tekemistään korostaa, vaan siksi, että tästä jutusta saattaa joku toinen saada idean toimia itse samoin vastaavan kaltaisessa tilanteessa.
Lue kommentti