TÄTÄ MIETIN. Isälläni on kyky innostua, ja se tekee minut onnelliseksi.

Aina kun menen lapsuudenkotiini, heittäydyn mieluiten ensin sohvalle.

Sitten kysyn isältäni:

"Mitä kirjoja olet lukenut?"

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Isä lukee paljon. Paljon enemmän kuin minä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niinpä hän kertoo minulle juonista, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen ja juonista, joita hän ei ole tajunnut ollenkaan.

Hän kertoo kirjojen hahmoista. Ärsyttävistä, mielenkiintoisista, oudoista tai hauskoista tyypeistä, keitä nyt milloinkin on sattunut vastaan tulemaan. 

Kun kuuntelen isää, minusta alkaa tuntua, että olen lukenut kirjat itse.

Jaksaisin kuunnella hänen tohkeiluaan loputtomasti, tunteja. Joskus kuuntelenkin.

Kun kirjat on käsitelty, sanon:

"Puhutaan juoksemisesta."

Isä juoksee joka päivä läpi vuoden. Minä en, paitsi haaveissani.

Haluan kuulla kaikki yksityiskohdat: mitä reittiä isä on viime viikkoina juossut, montako kilometriä minäkin päivänä, mihin aikaan, miltä tuntui, olivatko uudet juoksuhanskat kädessä ja jos olivat, olivatko ne hyvät.

Isä katsoo joka ilta myös yhden elokuvan. Haluan kuulla mitkä, ja olivatko ne hyviä vai huonoja.

Nautin isän kuuntelemisesta, koska hän on puhuessaan niin innostunut. Hänen intonsa tarttuu. Tulen siitä hirveän iloiseksi ja alan uskoa, että elämä on mielenkiintoista ja mahtavaa.

Sellainen tunne on lapselle iso lahja. Tällaiselle 44-vuotiaallekin lapselle.

Yritän muistaa innostua itsekin. Tällä viikolla ajattelin innostua talviolympialaisista, sen jälkeen siitä, mikä Saaran Aallon kolmesta kappaleesta valitaan euroviisuihin.

En osaa perustella, miten euroviisu-innostukseni lisää lasteni onnellisuutta, mutta olen melko varma, että se lisää. 

 

 

  

Sisältö jatkuu mainoksen alla