Narsistinen mies sai Satun elämään varpaillaan vuosikausia. Kun hän löysi voiman riuhtaista itsensä irti, alkoi todellinen koetus.

Perhettä ei ole pakko pitää koossa hinnalla millä hyvänsä. Olen itse elämäni tärkein henkilö.

Nämä kaksi asiaa oivalsin parisuhdeterapiassa, josta jäi erityisesti mieleen kertomus naisesta, auringosta ja tuulesta.

”Nainen kulkee eteenpäin takki tiukasti ympärillään. Aurinko ja tuuli juttelevat, ne kumpikin haluavat naisen huomion. Tuuli puhaltaa kaikin voimin, mutta nainen vain kiristää takin vyötä tiukemmalle. Sitten aurinko lämmittää, luo valoa ja hehkuu miten vain aurinko osaa. Nainen avaa vähitellen takin napit, hymyilee ja nauttii säteilystä.”

"Minun ei tarvitse jaksaa pakottamista ja painostamista."

Nainen olin tietysti minä. Kertomuksen avulla huomasin, että minullakin on oikeus valoon ja lämpöön. Minun ei tarvitse jaksaa myrskyä, syyttelyä, pakottamista, painostamista, itsekkyyttä ja manipulointia.

Oivalluksen hetkestä kului vielä puoli vuotta ennen kuin olin valmis jättämään avioerohakemuksen. Olin kuitenkin varma, ettei suhteesta voinut enää tulla mitään.­ Pelko oli astunut avioliittooni. 

Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä aviomiestäni. Hänen pitäisi olla tärkein tukeni ja turvani.

Mieheni hurmasi minut vakuuttavalla tyylillään. Suhteen alkuaikoina en osannut tunnistaa hänen narsistisia piirteitään. 

Tilanne muuttui, kun lapset syntyivät ja veivät vuorokaudestani ison osan. Mies ei enää ollutkaan kaiken huomioni keskipiste.

"Hän oli aina oikeassa."

Hän alkoi määräillä rahan- ja ajankäyt­töämme, kertoi, mitä kotiin voidaan ostaa ja missä vietetään vapaa-aikaa. Hän oli aina oikeassa­. Kun mies hermostui, hän kiskoi minua käsi­varresta,­ heitteli esineitä ja esti liikkumistani.

Aloin olla koko ajan varpaillani. 

Jouduin mieheni pihteihin vähitellen. Välillä tuntui, että elin häkissä.

Aseenaan mies käytti puhumattomuuttaan. Hän kielsi pienetkin vaikeudet ja vastoinkäymiset, ei suostunut keskustelemaan ristiriidoista vaan poistui paikalta.

Minulla oli unelmia uuden kodin­ hankinnasta ja matkustelusta, mutta minulla ei ollut­ kumppania, joka olisi jakanut haaveeni tai kyennyt sitoutumaan yhteiseen tulevaisuuteen. Tuntui, että vedän kivirekeä, joka­ syö energiani.

"Omista menoistaan mies ei joustanut."

Kaipasin empatiaa ja sitä, että mies olisi kiinnostunut arjestani. Sanoisi vaikka ohimennen, että hei, miltä sinusta tuntuu. Tai kysyisi, miten jaksan.

Omista menoistaan mies ei joustanut. Ei edes silloin, kun olin juuri päässyt sairaalasta tai kun lapset sairastelivat. Minun piti­ jatkuvasti taistella saadakseni mielipiteeni esille. Turhauduin, kun en tullut ymmärre­tyksi.

Omilla saavutuksillaan hän kerskui. Kärsin siitä, sillä minut oli kasvatettu vaatimattomuuteen. Puolisolleni tärkeitä olivat kulissit: korkeasti koulutettu ja arvostetussa työssä oleva vaimo, lapset, talo, auto ja kesämökki. Ne sopivat näytelmään.

Maton alle lakaistuja asioita oli lopulta liikaa. Minulta meni pitkään tunnistaa paha oloni. Havahduin vasta, kun huomasin, miten­ ylimielistä kohtelua ystävät ja sukulaiset mieheltäni saivat. Silloin tajusin, että hän käyttäytyy samoin myös minua kohtaan.

"Mieheni luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani."

Kun vihdoin sain tarpeeksi rohkeutta, ryhdyin puhumaan avioerosta. Sen jälkeen minulla ei ollut enää yksityisyyttä.

Miehestäni tuli sairaalloisen mustasukkainen. Hän luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani. Hän tuntui tietävän, millä sivuilla kävin­ netissä ja seurasi minua, kun lähdin harrastuksiin.

Kerran kuulin mieheni tulevan rappukäytävään raivopäissään. Kun hän nousi hissillä kohti kotiovea, nappasin avaimet ja ryntäsin peloissani rappusia alas. Ulos pääs­tyäni käteni vapisivat niin, etten tahtonut saada polkupyörän lukkoa auki. 

Pyöräillessäni pois hoin itselleni, että vaikka olen kuinka kiltti ja kohtelias, minun ei tarvitse vastata puheluihin, joita hän pian minulle soittaisi.

Mies yritti pakottaa minut jäämään suhteeseen ja uhosi käyttävänsä kaiken energiansa ja rahansa minun nujertamiseeni oikeudessa.

Se melkein nujersikin minut. Olin äärimmäisen ahdistunut mutta en taipunut. Hain avioeroa yksin.

Lapsille jouduin kertomaan vanhempien erilleen muuttamisesta ja avioerosta yksin, sillä mies ei toiveistani huolimatta tullut rinnalleni tilanteisiin.

Muistan tuolloin näkemäni unen: tarvoin polviin yltävässä lumihangessa kohti ruokakauppaa mieheni ajaessa minua takaa. Aivoni työstivät tilannetta. Arki ja ostokset oli hoidettava, vaikka elämä oli levällään.

"Halusin olla lapsilleni järkähtämätön kallio."

Yritin suojella lapsia aikuisten riidoilta kaikin keinoin. Halusin olla järkähtämätön kallio, turva tilanteessa kuin tilanteessa, vastakohta miehen ailahtelevaiselle käytökselle. Yritin myös korostaa lapsille sitä, miten toisten tunteet otetaan huomioon. 

Mies syytti, intti ja hyökkäsi, kun yritin puhua omaisuuteen ja huoltajuuteen liittyvistä asioista kahdestaan tai tuttavien, viranomaisten ja juristien avulla. Välillä epäröin, näkevätkö tuomarit lipevyyden ja naamiona toimivan hyvän käytöksen taakse.

Vielä asumuserossa ollessamme mies sai minut kuvittelemaan, että kaikki on minun syytäni – jopa se, ettei hän hakenutkaan lapsia lupaamalleen viikonloppumatkalle tai se, ettei hän vastannut heidän puheluihinsa.

Äitinä minuun sattuivat lapsen sanat: 

”Isä ei yhtään kuuntele vaan pakottaa. En halua, että isä tulee enää.”

Selvisin pitkästä erovaiheesta puhumalla. Puhuin avoimesti läheisilleni ja työkavereilleni. Kohtaamani ihmiset saivat aina­ palan tuskastani jaettavakseen, mutta kukaan­ ei tiennyt kokonaisuutta. Onneksi, sillä välillä olin huolissani siitä, että vain kuormitan ystävyyssuhteitani.

Moni kulki rinnallani. Tädilläni oli tapana soittaa sunnuntaisin ja kysyä, miten jaksan. Kun taas kerran itkin puhelimessa äidilleni, ei mennyt kauan, kun ovikello soi. Hän oli lähettänyt lähellä asuvan ystäväni käymään.

Mielenkiintoinen työ piti ajatukseni pois kotiasioista, mutta huolen ja epätoivon kyyneleet saattoivat tulla jo kotimatkalla.

"Kukaan ei ollut kokenut sellaista kiusantekoa kuin minä."

Lohtua toivat lenkit merenrantapoluilla. Valokuvasin vihreiden silmujen avautumista, joutsenten poikasten kasvua, ruskan värien­ vaihtumista ja meren jäätymistä. Vuodenajat vaihtuivat, ja elämä eteni vääjäämättä.

Kävin myös Fisherin eroseminaarissa. Vertaistuki auttoi, ja joukossa huomasin, ettei­ kukaan ollut eroamassa yhtä hankalasta puolisosta. Vaikka monen erokokemukset olivat vaikeita, kukaan ei ollut kokenut vastaavaa kiusantekoa kuin minä. Asiat saivat mittakaavan ja minä oikeutuksen tuntea, että tilanteeni oli kohtuuton.

Nyt, kun asun lasten kanssa omillani, voin taas hengittää vapaasti. Omaisuudesta ja huoltajuusasioista on vihdoin mustaa valkoisella. Elämä on käsissäni. Arki, joka täyttyy lasten harrastuksista, jauhelihakeitosta ja iltasaduista, tuntuu ihanan turvalliselta.

Ex-puolisoni kanssa haluan olla tekemisissä vain pakollisissa käytännön asioissa. Niin selviän parhaiten.

Iloitsen siitä, että eron jälkeen olen kohdannut aitoa välittämistä ja saanut nojata turvalliseen olkapäähän. Samalla olen ollut aivan ymmälläni. Tällaisiako parisuhteita ihmisillä­ voi olla? 

* Sadun nimi on muutettu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.

 

marzu

"Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä miestäni"

Tämä tarina kerrottuna vielä kymmenellä tullaan samaan mitä minä olen kokenut. Tapon yritys, liiton ulkopuolisia lapsia, töihin huutamaan tulemista, syytelyä, uhkailua konkurssilla, kaikki kodin maksut jäivät minulle, elareita en saa, 400km päähän oli pakko muuttaa jotta pääsin turvaan ja rauhaan. Henkinen pahoinpitely on pahinta mahdollista koska se on jokapäiväistä eikä sitä pääse pakoon muuten kun eroamalla.
Lue kommentti

Tässä vanhakin ihan nuortuu, mietti Minna McGill, kun matkasi tyttären kanssa kahdestaan.

Tytär on 15 ja minä 51. Kesällä matkasimme kahden Amerikkaan.

Mitä puuhasimme?

Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa.

Ajelimme pitkin Appalakkeja ja kuuntelimme vuokra-autossa r&b:tä. Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa. Jess! Hyvä Suomi!

Katsoimme dokumentin muusikko Amy Winehousesta ja mietimme, oliko hänellä hyvä vai paha isä. Välillä on tosi kiva miettii diippei juttui, sanoo nuori sukupolvi.

Iltaisin levittelimme meikkipussiemme sisällöt sängylle. Minun riviini tuli kolme tuotetta, tyttären riviin muutama enemmän. Opin, mitä tarkoittavat primer, highlighter, contour, liquid lipstick ja setting spray.

Ennen nukkumaanmenoa katsoimme videoita.

Tytär esitteli suosikkitubettajiaan. Opin, ettei nuorten maailmassa ole enää kysymystä, onko puhuja nainen vai mies. Outo kysymys, mitä väliä, jokainen määrittelee itse, sanoo tämän päivän nuori.

Tytär totesi: "Et sä vielä ihan täti oo." Sitä se tekee, kun heittäytyy.

Öisin jaoimme huoneen ja sängyn. Tuhisimme, kääntyilimme, vedimme yhteistä peittoa puolelta toiselle. Aamulla ensimmäisenä kurkistimme varovasti peiton alta, olisiko toinenkin jo herännyt.

Kolmen viikon jälkeen palasimme kotiin.

Tytär totesi: Et sä vielä ihan täti oo.

Sitä se tekee, kun heittäytyy. Hyppää nuoren maailmaan 24/7. Nyt ymmärrän, mitä mummo tarkoitti sanoessaan, että tässähän vanhakin ihan nuortuu.

Kiitos, rakas tyttäreni. Sinun sukupolvesi sanoin: Thx my bae!

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.

Tätä mieltä: Hätänumero tai turvakeskuksen yhteystiedot eivät juuri lämmitä mieltä, jos junamatkustaja ei uskalla tarttua puhelimeen, miettii Salla Stotesbury.

”Nyt v****u  paat sen kameran pois! Sanon viimeisen kerran, tai…”

Nostan katseeni puhelimen näytöltä. Niin nostaa myös se lähelläni istuva parikymppinen nainen, jolle lähes kaksimetrinen, harmaantuva mies karjuu lähijunan käytävällä. Jostain syystä mies kuvittelee, että someen keskittynyt kanssamatkustaja on yrittänyt ottaa hänestä kuvia puhelimellaan.

Mies on huudellut jotain samansuuntaista omasta penkistään jo hyvän aikaa, mutta en ole sitä juuri rekisteröinyt. Onhan noita, ölisijöitä joukkoliikenteessä.

Mutta nyt nuorta naista pelottaa. Selkä jäykistyy, silmät kyyneltyvät. Hän yrittää selittää, ettei yhtään tiedä, mistä mies puhuu, mutta tämä kumartuu jo uhkaavasti kohti.  ”Paat sen puhelimen v***uun ja vähän äkkiä!” Nainen laittaa tärisevin käsin kännykän reppuunsa ja puhkeaa itkuun.

Mihin tästä pitäisi ilmoittaa? Kuka tietää?

Me muut matkustajat vilkuilemme toisiamme iltapäivän ruuhkajunassa. Mihin tästä pitää ilmoittaa? Entä jos mies oikeasti käy tytön päälle? Soittaisinko hätänumeroon? Vai johonkin turvapalveluun?

Soittajakin siinä kyllä laittaisi itsensä alttiiksi – kuka tietää, keneen tuon isokokoisen, todellisuudesta vieraantuneen ihmispolon raivo seuraavaksi kohdistuu.

Pohdimme puoliääneen viereisen rouvan kanssa, onko junissa enää lainkaan konduktöörejä, kun lipunmyynti lähijunissa on lopetettu. Kumpikaan ei tiedä. Tuskin konnarikaan pärjäisi miehelle sylipainissa, mutta ainakin hän tietäisi heti, mistä hälyttää apua.

Rouva koputtaa ohjaamon lukittuun oveen. Ketään ei tule.

Kartoitan lähimpiä matkustajia. Muutama roteva mies olisi nyt hyvä olemassa, mutta kaikki sellaiset seisovat selin kauempana käytävällä tai tuijottavat napit korvissa ulos sumunharmaaseen syksyyn. 

Raivostunut mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”

Harkitsen juuri, pitäisikö mennä vähän kauemmaksi soittamaan 112:een, kun tilanne alkaa rauhoittua. Mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”

Juna saapuu asemalle, ja nuori nainen jää pois. ”Mä en yhtään tajua, mistä se mulle suuttui”, hän nyyhkyttää mennessään vanhemmalle naiselle, joka on istunut hänen vieressään. Tämä taputtaa tyttöä lohduttavasti olalle.

”Aikamoinen näyttelijäsuoritus. Ihan Oscarin arvoista kamaa”, mies jatkaa puhinaansa penkissään, ehkä jo hiukan hämmentyneenä. 

Nousen junasta omalla asemallani. Tapaus pyörii mielessä koko loppuillan. Mitenköhän ensi kerralla pitäisi toimia? 

"Lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta"

Seuraavana aamuna huomaan junan oven vieressä kyltin, jossa on kaksi puhelinnumeroa: 112 ja 0800-132323. Ensimmäisen numeron tunnen, toinen vie kyltin mukaan VR:n turvakeskukseen. Niiden alla on myös vaunun numero, jonka voi ilmoittaa soittaessaan. 

Meidän junamme taisi osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri.

Ja ne konduktöörit? Netistä selviää, että kyllä heitä yhä on: Helsingin seudun liikenteen (HSL) mukaan päiväsaikaan noin 75 prosentissa junista. He tarkastavat lippuja pareittain ja siirtyvät seuraavaan junaan, kun yksi on käyty kokonaan läpi. Iltaisin ja öisin konduktööri löytyy joka junasta. 

Senkin opin, että oikeastaan kesäkuisessa lähijunaliikenteen lipunmyyntiuudistuksessa oli kyse palvelun parantamisesta. ”Uuden toimintatavan myötä asiakkaat tapaavat konduktöörimme aiempaa useammin, mikä parantaa henkilökunnan tavoitettavuutta ja lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta”, totesi VR:n lähiliikennejohtaja Teemu Sipilä uudistuksen yhteydessä.

Meidän iltapäiväjunamme taisi sitten osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri. 

Vierailija

Kun harhainen kanssamatkustaja raivoaa lähijunassa, tulee äkkiä ikävä konduktööriä

Vierailija kirjoitti: En oikein ymmärtänyt kirjoituksen viestiä. Entä jos harhainen matkustaja olisi ollut tämä parikymppinen nainen, joka ulkoisesti vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta, tilanteeseen olisi suhtauduttu aivan toisella tavalla ja hänet ohjattaisiin suoraan avun piiriin suurella myötätunnolla. Erittäin ikävää, ettei ihmisten asenteet mt-ongelmaisia kohtaan ole muuttuneet, vaan ajatellaan vain omaan nahkaa ettei "hullut käy päälle". Miksi Kodin Kuvalehti julkaisee tälläisiä...
Lue kommentti
Vierailija

Kun harhainen kanssamatkustaja raivoaa lähijunassa, tulee äkkiä ikävä konduktööriä

En oikein ymmärtänyt kirjoituksen viestiä. Entä jos harhainen matkustaja olisi ollut tämä parikymppinen nainen, joka ulkoisesti vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta, tilanteeseen olisi suhtauduttu aivan toisella tavalla ja hänet ohjattaisiin suoraan avun piiriin suurella myötätunnolla. Erittäin ikävää, ettei ihmisten asenteet mt-ongelmaisia kohtaan ole muuttuneet, vaan ajatellaan vain omaan nahkaa ettei "hullut käy päälle". Miksi Kodin Kuvalehti julkaisee tälläisiä artikkeleja?
Lue kommentti