”Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä miestäni”

Perhettä ei ole pakko pitää koossa hinnalla millä hyvänsä. Olen itse elämäni tärkein henkilö.

Nämä kaksi asiaa oivalsin parisuhdeterapiassa, josta jäi erityisesti mieleen kertomus naisesta, auringosta ja tuulesta.

”Nainen kulkee eteenpäin takki tiukasti ympärillään. Aurinko ja tuuli juttelevat, ne kumpikin haluavat naisen huomion. Tuuli puhaltaa kaikin voimin, mutta nainen vain kiristää takin vyötä tiukemmalle. Sitten aurinko lämmittää, luo valoa ja hehkuu miten vain aurinko osaa. Nainen avaa vähitellen takin napit, hymyilee ja nauttii säteilystä.”

”Minun ei tarvitse jaksaa pakottamista ja painostamista.”

Nainen olin tietysti minä. Kertomuksen avulla huomasin, että minullakin on oikeus valoon ja lämpöön. Minun ei tarvitse jaksaa myrskyä, syyttelyä, pakottamista, painostamista, itsekkyyttä ja manipulointia.

Oivalluksen hetkestä kului vielä puoli vuotta ennen kuin olin valmis jättämään avioerohakemuksen. Olin kuitenkin varma, ettei suhteesta voinut enää tulla mitään.­ Pelko oli astunut avioliittooni. 

Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä aviomiestäni. Hänen pitäisi olla tärkein tukeni ja turvani.

Mieheni hurmasi minut vakuuttavalla tyylillään. Suhteen alkuaikoina en osannut tunnistaa hänen narsistisia piirteitään. 

Tilanne muuttui, kun lapset syntyivät ja veivät vuorokaudestani ison osan. Mies ei enää ollutkaan kaiken huomioni keskipiste.

”Hän oli aina oikeassa.”

Hän alkoi määräillä rahan- ja ajankäyt­töämme, kertoi, mitä kotiin voidaan ostaa ja missä vietetään vapaa-aikaa. Hän oli aina oikeassa­. Kun mies hermostui, hän kiskoi minua käsi­varresta,­ heitteli esineitä ja esti liikkumistani.

Aloin olla koko ajan varpaillani. 

Jouduin mieheni pihteihin vähitellen. Välillä tuntui, että elin häkissä.

Aseenaan mies käytti puhumattomuuttaan. Hän kielsi pienetkin vaikeudet ja vastoinkäymiset, ei suostunut keskustelemaan ristiriidoista vaan poistui paikalta.

Minulla oli unelmia uuden kodin­ hankinnasta ja matkustelusta, mutta minulla ei ollut­ kumppania, joka olisi jakanut haaveeni tai kyennyt sitoutumaan yhteiseen tulevaisuuteen. Tuntui, että vedän kivirekeä, joka­ syö energiani.

”Omista menoistaan mies ei joustanut.”

Kaipasin empatiaa ja sitä, että mies olisi kiinnostunut arjestani. Sanoisi vaikka ohimennen, että hei, miltä sinusta tuntuu. Tai kysyisi, miten jaksan.

Omista menoistaan mies ei joustanut. Ei edes silloin, kun olin juuri päässyt sairaalasta tai kun lapset sairastelivat. Minun piti­ jatkuvasti taistella saadakseni mielipiteeni esille. Turhauduin, kun en tullut ymmärre­tyksi.

Omilla saavutuksillaan hän kerskui. Kärsin siitä, sillä minut oli kasvatettu vaatimattomuuteen. Puolisolleni tärkeitä olivat kulissit: korkeasti koulutettu ja arvostetussa työssä oleva vaimo, lapset, talo, auto ja kesämökki. Ne sopivat näytelmään.

Maton alle lakaistuja asioita oli lopulta liikaa. Minulta meni pitkään tunnistaa paha oloni. Havahduin vasta, kun huomasin, miten­ ylimielistä kohtelua ystävät ja sukulaiset mieheltäni saivat. Silloin tajusin, että hän käyttäytyy samoin myös minua kohtaan.

”Mieheni luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani.”

Kun vihdoin sain tarpeeksi rohkeutta, ryhdyin puhumaan avioerosta. Sen jälkeen minulla ei ollut enää yksityisyyttä.

Miehestäni tuli sairaalloisen mustasukkainen. Hän luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani. Hän tuntui tietävän, millä sivuilla kävin­ netissä ja seurasi minua, kun lähdin harrastuksiin.

Kerran kuulin mieheni tulevan rappukäytävään raivopäissään. Kun hän nousi hissillä kohti kotiovea, nappasin avaimet ja ryntäsin peloissani rappusia alas. Ulos pääs­tyäni käteni vapisivat niin, etten tahtonut saada polkupyörän lukkoa auki. 

Pyöräillessäni pois hoin itselleni, että vaikka olen kuinka kiltti ja kohtelias, minun ei tarvitse vastata puheluihin, joita hän pian minulle soittaisi.

Mies yritti pakottaa minut jäämään suhteeseen ja uhosi käyttävänsä kaiken energiansa ja rahansa minun nujertamiseeni oikeudessa.

Se melkein nujersikin minut. Olin äärimmäisen ahdistunut mutta en taipunut. Hain avioeroa yksin.

Lapsille jouduin kertomaan vanhempien erilleen muuttamisesta ja avioerosta yksin, sillä mies ei toiveistani huolimatta tullut rinnalleni tilanteisiin.

Muistan tuolloin näkemäni unen: tarvoin polviin yltävässä lumihangessa kohti ruokakauppaa mieheni ajaessa minua takaa. Aivoni työstivät tilannetta. Arki ja ostokset oli hoidettava, vaikka elämä oli levällään.

”Halusin olla lapsilleni järkähtämätön kallio.”

Yritin suojella lapsia aikuisten riidoilta kaikin keinoin. Halusin olla järkähtämätön kallio, turva tilanteessa kuin tilanteessa, vastakohta miehen ailahtelevaiselle käytökselle. Yritin myös korostaa lapsille sitä, miten toisten tunteet otetaan huomioon. 

Mies syytti, intti ja hyökkäsi, kun yritin puhua omaisuuteen ja huoltajuuteen liittyvistä asioista kahdestaan tai tuttavien, viranomaisten ja juristien avulla. Välillä epäröin, näkevätkö tuomarit lipevyyden ja naamiona toimivan hyvän käytöksen taakse.

Vielä asumuserossa ollessamme mies sai minut kuvittelemaan, että kaikki on minun syytäni – jopa se, ettei hän hakenutkaan lapsia lupaamalleen viikonloppumatkalle tai se, ettei hän vastannut heidän puheluihinsa.

Äitinä minuun sattuivat lapsen sanat: 

”Isä ei yhtään kuuntele vaan pakottaa. En halua, että isä tulee enää.”

Selvisin pitkästä erovaiheesta puhumalla. Puhuin avoimesti läheisilleni ja työkavereilleni. Kohtaamani ihmiset saivat aina­ palan tuskastani jaettavakseen, mutta kukaan­ ei tiennyt kokonaisuutta. Onneksi, sillä välillä olin huolissani siitä, että vain kuormitan ystävyyssuhteitani.

Moni kulki rinnallani. Tädilläni oli tapana soittaa sunnuntaisin ja kysyä, miten jaksan. Kun taas kerran itkin puhelimessa äidilleni, ei mennyt kauan, kun ovikello soi. Hän oli lähettänyt lähellä asuvan ystäväni käymään.

Mielenkiintoinen työ piti ajatukseni pois kotiasioista, mutta huolen ja epätoivon kyyneleet saattoivat tulla jo kotimatkalla.

”Kukaan ei ollut kokenut sellaista kiusantekoa kuin minä.”

Lohtua toivat lenkit merenrantapoluilla. Valokuvasin vihreiden silmujen avautumista, joutsenten poikasten kasvua, ruskan värien­ vaihtumista ja meren jäätymistä. Vuodenajat vaihtuivat, ja elämä eteni vääjäämättä.

Kävin myös Fisherin eroseminaarissa. Vertaistuki auttoi, ja joukossa huomasin, ettei­ kukaan ollut eroamassa yhtä hankalasta puolisosta. Vaikka monen erokokemukset olivat vaikeita, kukaan ei ollut kokenut vastaavaa kiusantekoa kuin minä. Asiat saivat mittakaavan ja minä oikeutuksen tuntea, että tilanteeni oli kohtuuton.

Nyt, kun asun lasten kanssa omillani, voin taas hengittää vapaasti. Omaisuudesta ja huoltajuusasioista on vihdoin mustaa valkoisella. Elämä on käsissäni. Arki, joka täyttyy lasten harrastuksista, jauhelihakeitosta ja iltasaduista, tuntuu ihanan turvalliselta.

Ex-puolisoni kanssa haluan olla tekemisissä vain pakollisissa käytännön asioissa. Niin selviän parhaiten.

Iloitsen siitä, että eron jälkeen olen kohdannut aitoa välittämistä ja saanut nojata turvalliseen olkapäähän. Samalla olen ollut aivan ymmälläni. Tällaisiako parisuhteita ihmisillä­ voi olla? 

* Sadun nimi on muutettu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.