Viimeinen yhteinen joulumme.
Viimeinen yhteinen joulumme.

”Tuon takia en ikinä voisi ottaa koiraa”, työkaveri sanoi katsoessaan myötätuntoisesti itkusta turpeita silmiäni. ”En kestäisi tuota tunnetta.”

Se tunne oli koiran kuoleman aiheuttama suru. Kohtasin sen joulun jälkeisenä torstaiaamuna, kun tein lähtöä töihin. Kännykän ruudulla vilkkui äiti. Ehdin ajatella, ettei tähän aikaan soiteta hyviä uutisia.

”Topi kuoli viime yönä”, äiti sanoi.

Se tuli äkisti, vaikka ei täytenä yllätyksenä. Topi oli 11-vuotias, ja sillä oli oma lääkedosetti. Kahdesti päivässä kolmea eri lääkettä sydänvikaan jo parin vuoden ajan. Silti se oli vasta ihan äsken ollut oma eläväinen itsensä, aina siellä, missä tapahtui.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Jos se ei ollut sylissä, se oli jonkun jaloissa anomassa syliin.”

Perhejuhlissa oli käytännössä mahdotonta ottaa kuvaa, jossa Topia ei olisi näkynyt. Jos se ei ollut kenenkään sylissä, se oli jonkun jaloissa anomassa syliin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meksikolaiskoira inhosi kylmää ja lämmitti ihmisten sänkyjä.
Meksikolaiskoira inhosi kylmää ja lämmitti ihmisten sänkyjä.

Alun perin Topi oli minun koirani. Hankin sen elämääni kohdassa, johon liittyi yksinäisyyttä. Kannoin pennun yksiööni pienessä korissa, jossa se tuhisi muumikuvioisella vauvantyynyllä.

Saamieni ohjeiden mukaisesti laitoin ensimmäisenä yönä patjan lattialle ja menin korin viereen nukkumaan. Nyrkinkokoinen rääpäle änkesi tyynylleni, josta palautin sen omalleen. Kuvio toistui, toistui ja toistui, kunnes aamuyöllä luovutin ja se sai jäädä tyynylleni. Tietenkin se pissasi sille, mutta koskaan se ei enää nukkunut yksin.

Usein se möyri peiton alle ja asetteli itsensä pienelle lämpimälle kerälle kylkeeni. En tuntenut itseäni enää niin yksinäiseksi.

Uskaltaisin väittää, että Topi eli onnellisen koiranelämän.
Uskaltaisin väittää, että Topi eli onnellisen koiranelämän.

Koira joka osasi lohduttaa

Välillä podin huonoa omaatuntoa siitä, että selvästi seurallinen koira joutui olemaan päivät yksin. Siksi jätin sen eräänä kiireisenä keväänä eläkkeellä olevien vanhempieni kanssa mökille.

Sinä kesänä perheellemme satoi huonoja uutisia, ja kaiken päätteeksi vanhempieni rakas koiravanhus jouduttiin vielä lopettamaan.

”Topi on sellainen lohtukoira.”

Sekin syksy olisi ollut paljon apeampi ilman Topia. Se lohdutti niin näkyvästi vanhempiani, etten raaskinut ottaa sitä heiltä pois.
Niin Topista tuli yhteinen koiramme. ”Topi on sellainen lohtukoira”, sanoimme usein.

”No se on kyllä ihana”, äitini alkoi aina nauraa, kun puheluidemme päätteeksi kysyin, mites Topi.

Topilla oli paljon omia tapoja. Niitä rasittaviakin kaipaa nyt.
Topilla oli paljon omia tapoja. Niitä rasittaviakin kaipaa nyt.

Kertasimme viikoittain sen tapoja. Kuinka se polki tassuaan, kun tahtoi jotain, vihasi pölynimuria ja pelkäsi ukkosta, kanniskeli käpyjä, jotka tekivät kipeää ihmisen kantapään alla, ja rullasi jostain älyttömästä syystä mattoja, joihin kompastelimme jatkuvasti.

Isä ja Topi päiväunilla.
Isä ja Topi päiväunilla.

Sen rutistaminen auttoi alakuloon ja silittäminen laski verenpainetta. Isäni kertoi mielissään, kuinka Topi nukkui päiväunia hänen kainalossaan. Illat se nakotti äitini sylissä katsomassa telkkaria.


 ”Onkohan kukaan koskaan ilahtunut näkemisestäni yhtä paljon?”

Kun kävin lapsuudenkodissani, Topi juoksi poikkeuksetta vastaan hyppien ja häntäänsä vispaten. Onkohan kukaan koskaan ilahtunut näkemisestäni yhtä paljon? Koko viikonlopun se roikkui villasukassani, vinkui syliini ja valloitti vuoteeni. Kun sunnuntaisin pakkasin laukkuani, se livahti aina syvälle sängyn alle piiloon kuin ilmoittaakseen, että tahtoo jäädä.

Hyvästi rakas

Päivää ennen kuolemaansa Topi kävi tuskaiseksi, ei syönyt eikä nukkunut, hengitti vaikeasti. Viimeisenä yönä äitini laittoi patjan olohuoneen lattialle, jossa valvoi sen kanssa ajatellen, että aamulla se pitäisi viedä lääkäriin.

Aamukolmelta Topi raahautui viimeisillä voimillaan äitini syliin, jossa sen sydän lakkasi lyömästä.

”Hyvästi rakas”, äiti sanoi sille.

”Parempi se oli Topille näin. Ei tarvinnut kärsiä pitkään”, isä lohdutti äitiä.

”Minulla on hirveä ikävä sitä”, äiti itki minulle.

Kaikki muistutti menetyksestä. Vesikuppi lattialla, talutushihna naulakossa.

Pieni koira jätti ison tyhjyyden. Kaikki muistutti menetyksestä: vesikuppi lattialla, talutushihna eteisen naulakossa, pienet tassunjäljet pihalumella, suorat matot, joihin kukaan ei kompastellut.

Se oli kuin aavesärkyä. Kun jokin on ollut vuosia ensimmäinen asia aamulla ja viimeinen illalla, aivot toistavat rutiineja yhä. Täytyy viedä Topi ulos ja antaa ruoka, äitini ajatteli, kunnes muisti, ettei tarvinnutkaan.

Ystävien ja työtovereiden myötätunto lämmitti. Koiraihmiset erotti muista siitä, että heitäkin alkoi itkettää. ”Tuo on meilläkin edessä”, moni sanoi tai kertoi jo koetusta.

Rakkauden hinta on suru.
Rakkauden hinta on suru.

Luopuminen on tuskaa, mutta ei sen takia olisi kannattanut jättää Topia ottamatta. Sen tuoma ilo oli kuitenkin tätä surua moninkertaisesti suurempi. Topi muistutti, että elämän parhaat asiat myös sattuvat usein eniten.

Kiitos Topi, että olit. Olit harvinaisen ihana pikku piski, korvaamaton. Et varmasti loukkaannu, jos alamme varovasti miettiä uutta lohduntuojaa.

Vierailija

Näinhän se on, ihan itku tuli lukiessa. Mekin jouduimme lopettamaan lähes 18-vuotiaan kissamme joulun jälkeen ja oli se kova paikka paitsi itselle niin myös lapsille. Pitkään tuli yhtäkkiä itku ja oli outoa kun kukaan ei pyörinyt jaloissa ruokaa tehdessä tai naukunut pihalle, ihankuin yksi lapsi olisi puuttunut.

  • ylös 20
  • alas 4
Serena

Ihana kirjoitus ja niin tuttu. Menetin oman Serena- koirani syyskuun lopussa, hänelle tuli kasvain suuhun ja leikkauksista huolimatta se tuli aina uudelleen. Jo toinen koira joka kuoli pois ja tällä kertaa vielä vaikeampaa koska piti itse päättää että nyt hänen on mentävä. Se oli todella tuskallista. Koirat antavat niin paljon. Kärsin yksinäisyydestä kokonaisen kuukauden ja sitten oli pakko mennä hakemaan kotiin eläinsuojeluyhdistyksen kennelissä ollut pieni Sabina Maria joka on nyt silmäteräni ja kaiken huomion kohde. En ikinä unohda aikaisempia koiriani mutta nyt eletään tätä päivää ja saan hemmotella uutta koiraa ihan niin paljon kuin haluan. Itkin tätä artikkelia lukiessani, kaikki oli niin tuttua. Voimia teille!

  • ylös 11
  • alas 8
Sisältö jatkuu mainoksen alla