Liian hiljainen. Omituinen. Hidas ja huono. Merja joutui työpaikkakiusatuksi ja sai kuuden vuoden ajan kuulla joka päivä, että ei kelpaa. Yksikään työkaveri ei puolustanut häntä.

KAHVIHUONEEN OVEN TAKAA kuului naurua ja puhetta. Kun astuin sisään, kaikki hiljenivät. Yksi etsi iltapäivälehden käteen, toinen tuijotti teekuppiinsa.

Huomasin katseet, joita työkaverit vaihtoivat keskenään. Pienen kulmakarvojen noston tai olkapäiden kohautuksen, puoliksi salatun ivallisen hymyn.

Ehdin olla sijaisena sairaalassa suunnilleen viikon, kun aloin huomata, ettei minua arvosteta. Vuosi 2009 oli juuri alkanut, ikkunoissa oli vielä joulutonttuja.

Teippaa vaikka nimilappuja mappeihin, määräsi osastonhoitaja.

Avaa saapuva posti.

Järjestä konttoritarvikevaraston kynät.

Minut oli palkattu tekemään lähihoitajan töitä. En saanut niitä, vaikka osastolla oli kiire ja apuani olisi tarvittu.

Esimiehen vanavedessä muutkin alkoivat syrjiä minua.

Olin hämilläni. Pari kertaa oli pakko tarkastaa työsopimuksesta, että olin käsittänyt oikein. Kyllä, lähihoitaja siellä luki.

Toiset näyttivät tulevan esimiehen kanssa hyvin toimeen. Heille hän oli reilu. En ymmärtänyt, miksei minulle.

Esimiehen vanavedessä muutkin alkoivat syrjiä minua.

Olin työskennellyt hoitoalalla yli 20 vuotta ilman mitään ongelmia työkavereiden kanssa. Olin mennyt melkein joka päivä iloisena töihin, jutellut ihmisille ja hoitanut hommani, kertoillut kuulumisia, saanut kiitosta potilailta ja työtovereilta.

Muutaman kuukauden kuluttua uskalsin kysyä, miksi kulutin aikani lajittelemalla klemmareita tai istuin toimettomana. Ainoa vastaus oli: tämä järjestely taitaa olla kaikkien kannalta parempi.

 

JOSKUS MINUA KOETELTIIN. Sain esimiehiltä tehtävän, mutta heti sen suorittamisen jälkeen hän kertoi, miten väärin olin toiminut. Kuuntelin, en uskaltanut sanoa vastaan. Se olisi tuntunut selittelyltä.

Olen aina ollut huono pitämään puoliani enkä oikein osaa suuttua. Ajattelin, että seuraavalla kerralla teen oikein.

Muiden mielestä en koskaan tehnyt.

Kun tarvitsin työparia avuksi nostamaan vanhusta, minun käskettiin nostaa yksin. Kukaan ei kuulemma ehtinyt mukaan. Myöhemmin tulivat moitteet yksin nostamisesta.

"Etkö osaa edes verenpainetta mitata oikein!" huusi osastonhoitaja kaikkien kuullen, kun tulin potilaan luota.

Mielestäni olin osannut ihan tavallisesti. Muita vastaukseni jostain syystä nauratti.

 

Olin aivan yksin, kuin näkymätön.

 

KUKAAN EI PUOLUSTANUT minua, ei kertaakaan. Joidenkin ilmeestä näin, että he olisivat halunneet, mutta eivät uskaltaneet.

Ehkä he pelkäsivät joutuvansa tilalleni.

Olin aivan yksin. Kun ruokatunnilla seisoin lohikeittolautanen kädessäni ja yritin istua työkavereiden pöytään, he sanoivat, ettei viereen valitettavasti mahdu. Olin kuin näkymätön. Kädet vähän tärisivät, kun söin keittoni yksin. Sydän hakkasi.

Ensimmäiset vuodet jaksoin aika hyvin.

Ihminen kestää yllättävän paljon, kun on pakko. Heräsin aamulla, kävin suihkussa, pyöräilin töihin, otin vastaan haukut ja ivanaurut, pyöräilin kotiin ja kävin suihkussa.

Se ehkä auttoi, että tein jatkuvasti määräaikaisia sijaisuuksia. Saatoin laskea päiviä työsuhteen päättymiseen. Ei tullut oloa, että kaikki kamaluus kestää ikuisesti.

Jos minua itketti, kävelin hiljaiselle käytävälle ja pyyhin siellä vedet silmistä. Olin katselevinani ilmoitustaulun lappusia. Sitten palasin muiden luo.

 

Parin vuoden jälkeen aloin hävetä itseäni.

 

ALUKSI JAKSOIN USKOA, että olen ihan hyvä työntekijä ja kiva ihminen: säntillinen ja rauhallinen. En mikään kahvipöydän keskipiste tai omaa ääntään rakastava suupaltti, mutta hyvä kuuntelija. Ajattelin, että kaltaisiani tarvitaan.

Vasta parin vuoden jälkeen aloin hävetä itseäni. Joku tuttu sanoi ohimennen, että kai minussa täytyy olla jotain vikaa, kun työpaikalla on jatkuvasti niin hankalaa. Ehkä onkin, päättelin.

Iltaisin katsoin peilistä kuvaani. Naama oli vanha tuttu, mutta ilme jotenkin alistunut. Mielessä kuiskutti ääni: olet tyhmä, et kelpaa, miten muka luulit kelpaavasi?

Töiden jälkeen avasin television ja katsoin Kauniit ja rohkeat. Sitten keitin perunoita ja pilkoin kurkun salaattiin. Söin.

Se oli todellista aivot narikkaan -toimintaa, en halunnut ajatella mitään. Kotona oli hiljaista, asuin yksin, lapset olivat jo omillaan.

 

Mietin, olenko ansainnut kaiken.

 

 

KOHTELU TÖISSÄ oli niin epäloogista ja epäreilua, että aloin miettiä, olenko sekoamassa. Yritin vimmatusti painaa kaukosäätimen nappuloita ja pestä leikkuulautaa. Silloin ei tarvinnut miettiä.

En kertonut tilanteesta kovin monelle. Olinhan huono ja epäonnistunut. Aikuiselle tyttärelleni puhuin joskus, en paljon. Jokainen äiti taitaa haluta säästää lapsensa omilta murheiltaan.

Yksi ihana ystävättäreni jaksoi kuunnella. Kävelin puhelin poskella eteisen ja keittiön väliä, kun kerroin: tänään työkaverin sylki roiskui naamalleni hänen tolkuttaessaan, etten koskaan saa töitä muualta ja että olen saanut pitää nykyisen paikkani vain säälistä.

Ystävätär puhisi: "Uskomatonta käytöstä!" Mietin, onko oikeasti vai olenko ansainnut kaiken.

Nukahdin vasta aamuyöstä. Unet olivat katkonaisia ja sekavia välähdyksiä seuraavasta päivästä, työpaikan ovista ja ihmisistä. Heräsin väsyneenä, kun peitto oli kiertynyt jalkoihin.

 

TYÖPAIKKAKIUSAAMINEN. UHRI. APUA. Aloin pyöritellä mielessäni uusia sanoja.

Googletin ja kävin kirjastossa. Tuntui kummalliselta. Eteen avautui kymmeniä samanlaisia tarinoita kuin omani. Työpaikat ja tittelit vaihtelivat, mutta ydin pysyi: mitätöinti, avuttomuuden tunne, epäasiallinen käytös, kadonneet yöunet, itku.

Päätin uskaltaa hakea apua.

Yhtenä sateisena iltapäivänä soitin vessasta ammattiliittooni. Vessassa kaikui ja ääneni vapisi. Yritin kuulostaa asialliselta, en surkimukselta.

Emme voi auttaa, koska työsuhteesi ei ole vakituinen, minulle vastattiin.

Sitten otin yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun. Listasin asioita, jotka mielestäni kaipaavat työpaikalla parantamista, tiedonkulusta tasa-arvoon. Useampi arkki täyttyi.

Valtuutettu monisti listani koko työyhteisölle. En ollut osannut varautua siihen. Esimiehet sanoivat, ettei mitään ongelmaa ole. Muut nyökyttelivät vieressä. Asiasta ei keskusteltu enempää.

 

Onko sinulla ollut stressiä, kysyi lääkäri.

 

LÖYSIN TAPAHTUNEESTA kuitenkin vähän lohtua. Tuli olo, että perhana, uskalsinpas pyytää apua, vaikken sitä saanutkaan.

Eräs esimiehistä kävi työhyvinvointikoulutuksessa ja tuli huvittuneena takaisin. Siellä ei opetettu mitään uutta, hän toitotti kovaan ääneen.

Mikään ei muuttunut.

Kun muistisairas äitini joutui samalla osastolle, jolla työskentelin, työkaverit kehittivät vitsin: tehän olette äitisi kanssa aivan samanlaisia!

Sain sydämen rytmihäiriöitä. Lääkäri määräsi kokeisiin, mutta tuloksissa ei ollut mitään erityistä.

Onko sinulla ollut stressiä viime aikoina? kysyi lääkäri.

Päätin vielä yrittää. Olin vuosikaudet kerännyt aforismeja ja runoja, nyt päätin järjestää niistä taidenäyttelyn työkavereille. Uskoin, että se piristäisi.

Kysyin osastonhoitajalta luvan ja teippasin käytävän seiniin monisteita, joissa luki viisauksia: Ole oma itsesi. Usko, että elämä on elämisen arvoista. Karsi murheet ja ennakkoluulot. Elä täysillä päivän joka tunti.

Jotkut pysähtyivät lukemaan, mutta kukaan ei kommentoinut sanallakaan. Viikon kuluttua keräsin paperit pois.

 

Halasin kaikkia ja kiitin kokemuksesta.

 

VIIMEINEN TYÖPÄIVÄNI oli kesäkuussa. Minulle sanottiin, ettei jatkoa sijaisuudelle ole luvassa. Syyksi kerrottiin, että minulla on liian heikko itsetunto ja liian raskaat jutut.

En vieläkään oikein ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Ehkä hiljaista luonnettani? Mutta olihan työyhteisössä muitakin hiljaisia! Ja sellaisia, jotka eivät osanneet hohottaa kovaan ääneen jokaiselle vitsille, saati kertoa niitä itse.

Kukaan ei huomannut, että juuri hiljaisuuteni sai vanhukset avautumaan suruistaan. Kun joku pelkäsi lähteä suihkuun pyörätuolilla, minä olin se, joka kulkI sinne hänen kanssaan käsi kädessä.

Ennen lähtöäni tarjosin työkavereille mustikkapiirakkaa ja voisilmäpullia. Viimeiseksi halasin kaikkia ja kiitin kokemuksesta.

Itkin vasta kotona.

 

Minä en kelvannut, mutta ideani kelpasi.

 

NYT OLEN 59-VUOTIAS. Vastikään minulle tarjottiin mahdollisuutta päästä eläkeputkeen. Yritän ajatella, että niin on paras. Ehdinpähän hoitaa lapsenlapsiani. Kun pelaan heidän kanssaan jalkapalloa ja Afrikan tähteä, kukaan ei sano, että teen kaiken väärin.

Toisaalta mietin hämmentyneenä, että näinkö tässä kävi, miten ihmeessä.

Minun piti olla unelmieni alalla, ihmisten kanssa ja ihmisiä auttamassa.

Kuvittelin jääväni eläkkeelle haikein mielin vasta, kun on pakko. Ajattelin, että saisin hyvän työtodistuksen, kiitospuheen ja pienen läksiäislahjan, tulppaaneita ehkä.

 

ON YHÄ VAIKEA SANOA ääneen, että minua kiusattiin.  Vielä vaikeampaa on myöntää, että kiusaaminen muutti minua kyynisemmäksi. Olen aina halunnut uskoa ihmisistä hyvää ja ollut aika sinisilmäinen. Nyt olen pyyhkinyt rähmät silmistäni.

Ensimmäinen ajatus heräämisen jälkeen ei enää ole pelko siitä, mitä tänään tapahtuu. Päivät ovat melko hiljaisia. Ehkä sekin on onnea?

Istun rauhassa keittiön pöydän ääressä ja napsautan kahvinkeittimen päälle. Sitten mietin, mitä teen.

Yhtenä aamuna luin paikallislehdestä, että työpaikkani alkaa kutsua ammattikouluopiskelijoita leikkaamaan vanhusten hiuksia. Hieno, uudenlainen kokeilu, jutussa kehuttiin.

Se oli minun ideani.

Kun esitin sen aikoinaan töissä, minulle naurettiin. Minä en kelvannut, mutta ideani kelpasi.

 

PYÖRÄILEN JOKA VIIKKO entisen työpaikkani ohi. Kahden maissa muut istuvat kahvitauolla korkean talon sisällä, minä painelen Jopon polkimia ja hengitän syvään. En jaksa olla katkera kenellekään, ei se mitään muuttaisi.

Mahtoivatko entiset työkaverit ymmärtää, miten väärin tekivät ja kuinka paljon satuttivat? Sitä joskus vähän mietin.

He tuskin muistavat minua enää. Minä en voi unohtaa yhtäkään sanaa tai katsetta.

Merjan nimi on muutettu. Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

Kiuru

Työpaikkakiusattu Merja: ”Mahtavatko ihmiset ymmärtää, miten paljon he satuttivat?”

Tuntuu tosi pahalta lukea tällaista työelämäkuvausta, varsinkin niin tärkeältä alalta kuin hoiva-ala on. Hirveää, että avunpyyntöön ei vastattu sillä hienotunteisuudella, mitä henkilö olisi ansainnut - ja ammattiliiton edustaja hävetköön, että haavoittuvassa asemassa olevalle pätkätyöläiselle kehtaa sanoa noin! Toivon korjaavia kokemuksia kiusaamisen uhrille ja että joskus saisin itse sellaisen työkaverin, joka ripustaisi työpaikalle aforismi- ja runonäyttelyn. Voimia!
Lue kommentti
A_M

Työpaikkakiusattu Merja: ”Mahtavatko ihmiset ymmärtää, miten paljon he satuttivat?”

Kirjoituksesta tuli mieleen omat yläaste-aikani reilut 30 vuotta sitten. Siinä iässä tuollaisen käytöksen osin ymmärtääkin, mutta että aikuisten kesken. Pistää ihan suuttumaan. Olen myös omakohtaisesti kokenut työpaikkakiusaamista, onneksi ei enää tarvitse. Teen työni nykyään yksin omassa yrityksessä ja itse käyttäydyn muita kohtaan asiallisesti. Jos vastaan joskus ilmestyykin henkisesti vaurioitunut narsisti k***pää, anteeksi ilmaus mutten oikein muuta voi sanoa, niin olen onnellinen ettei...
Lue kommentti
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Nämä ruuat saanut äiti

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Itse asiassa tämä juttukin oli auttamista. Olemme saaneet ainakin viideltä taholta haastattelupyyntöjä tyttären kuoleman jälkeen. Kun kodin kuvalehti tarjosi näin hyvän näkökulman asiaan, sovimme Marikan kanssa, että hän antaa haastattelun. Jospa me saisimme sen jälkeen rauhassa keskittyä toipumiseen.
Lue kommentti
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.

Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit – ja mummot!

Kun olin pieni, äitienpäivä oli minusta maailman kivoin juhla. Totta kai äitiä piti juhlia! Hänhän oli maailman paras äiti, vaikka vähän kursaili, kun sen hänelle kerroin.

Juhlan puitteet syntyivät käden käänteessä. Isä osti äidille purkkiruusun – meillä päin ei kasvanut valkovuokkoja – ja minä vein hänelle aamukahvin vuoteeseen. Lusikoin kuppiin aina reilusti sokeria. Ajattelin, että äidin pitää saada herkutella omana päivänään, vaikka hän muuten joi kahvin sellaisenaan.

En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin.

Kun itse sain lapsia, äitienpäivä tuntui yhtä aikaa ihanalta ja nololta. En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin, mutta juhliminen oli onneksi yhtä mutkatonta kuin ennenkin. Tuntui suloiselta saada kaksi pienten nyrkkien nuhjaamaa valkovuokkokimppua, ja aamukahvikin maistui. Mustana, niin kuin aina.

”Älkää suotta tuoko sitä minulle sänkyyn, poltatte vain itsenne”, sanoin lapsille.

Nyt minulla on jo kolmas rooli jokavuotisessa äitienpäivänäytelmässä. Se on hienoin kaikista. Oma tytär saa nyt olla aamun päätähti, minä tulen kuvaan myöhemmin päivällä.

Istun valmiiseen kahvipöytään, jonka ympärille kerääntyy neljä sukupolvea. Kahvien jälkeen lapsenlapset livahtavat lähimetsään poimimaan kaksi nyrkillistä valkovuokkoja. Tulevat, halaavat ja sanovat, että maailman paras mummo. Ei nolota yhtään.