Kun Kirsti soittaa siskolleen Kyllikille, puhelin on usein varattu, koska Kyllikki on samalla hetkellä soittamassa siskolleen samasta asiasta. Identtiset kaksossiskot ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu.
Kolmivuotiaina Kirsti ja Kyllikki liekuttivat pikkusiskon kehtoa, kun äiti oli navetassa ja kaivolla. Luultavasti Kirsti seisoi silloinkin oikealla, Kyllikki vasemmalla.
”Niin me olemme aina olleet, jokaisessa valokuvassakin. Ehkä olimme kohdussa samassa järjestyksessä.”
Mutta vain Kyllikki muistaa sen saippuan tuoksun, jolla kätilö pesi kätensä, kun pikkusisko oli saatettu maailmaan.
"Meitä oli kaksi, mutta kuitenkin vain yksi."
Rinnakkain mentiin kouluun ja rippikoulun jälkeen ompeluammattikouluun. Vaatteet olivat samanlaiset, tosin Kirstillä saattoi olla päässään sininen rusetti, Kyllikillä punainen.
”Me olimme aina ’ne likat’. Meitä oli kaksi, mutta kuitenkin vain yksi. Likat menivät tansseihin, likat alkoivat kotiapulaisiksi”, Kirsti sanoo.
Samat safaripuserot
Kirsti työskenteli kotiapulaisena ja liikeapulaisena Jyväskylässä. Kyllikki oli kotiapulaisena Porissa ja liikeapulaisena Jyväskylässä.
”Silloin, 18-vuotiaina, olimme ensimmäistä kertaa erossa toisistamme. Kauheaahan se oli. Lähetimme kirjeitä, mutta ne menivät ristiin, kun kirjoitimme aina samana päivänä ja samoista asioista.”
Neljänkymmenen vuoden takainen muisto naurattaa Kirstiä ja Kyllikkiä yhä. Silloin molemmat saapuivat Tampereelle sovittuun tapaamiseen samanlaisessa asussa, vihreässä safaripuserossa.
”Kyllikki osti omansa nokialaisesta vaatetusliikkeestä, minä päivää aikaisemmin presiis samanlaisen Jämsästä.”
”Kyllikki on meistä se fiinimpi”, Kirsti sanoo.
Jos oikein miettii, erojakin löytyy. Kyllikki on fiininimpi, koska on asunut kaupungissa, sanoo Kirsti. Kirsti on parempi käsityöihminen, maalaa posliiniastioitakin, sanoo Kyllikki.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kaksoset1uusi.jpg?itok=8NMDx8Ln)
Melkein kuin omia lapsia
Likkoina oleminen ei ole koskaan haitannut. Miten muutenkaan voisi olla? Ajatus siitä, ettei siskoa olisi, on yhtä outo kuin se, että itse olisi joku aivan muu.
Yhdessä on koettu sotavuodet ja pulavuodet, rauhan aika, nyt vanhuus. Toisen lapset tuntuvat melkein omilta, toisen mies on perin pohjin tuttu.
Joka viikko soitellaan. Silloin puhelin tosin tyyttää aika usein varattua. Sisko yrittää soittaa juuri samasta asiasta.
”Usein puhumme kolmesta ässästä: Sipilästä, Soinista ja Stubbista. Iltarukouksessa täytyy pyytää, että anna viisautta näille päättäjille”, Kyllikki sanoo.
Sitä, että toinen kuolisi, ei oikein voi ajatella. Kuka sitten kuuntelisi yhtä hyvin? Minkälaista elämä sitten olisi? Kuka muu ymmärtäisi sen, että usein tuntuu kuin olisi nuori rippikoulutyttö yhä?
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
