28-vuotias Ester Kortteenniemi kipuili äitinsä ratkaisua koko nuoruutensa. ”Kumminkin kävi niin, että pääsin lopulta eteenpäin ja kasvoin aikuiseksi. Oivalsin, että ihan taatusti voin olla vielä onnellinen.”
”Se oli toukokuun viimeinen päivä 14 vuotta sitten.
Menin peruskoulun seiskaluokan päätteeksi hakemaan todistusta koululta ja ihmettelin vähän, missähän äiti on. Äiti teki yötöitä sairaanhoitajana vastasyntyneiden teho-osastolla ja saattoi päivisin nukkua tai olla koirien kanssa lenkillä. Nyt en ollut nähnyt häntä pariin päivään.
Kun isä tuli hakemaan minua koululta, kysyin häneltä, missä äiti on. Isä alkoi itkeä ja vastasi, että ei tiedä. Että äiti on kadonnut. Se oli outo tilanne.
”Se, mitä olin eniten pelännyt, oli tapahtunut.”
Illalla, kun isä lähti lämmittämään saunaa, menin salaa isän kännykälle. Tuntui, että kaikki ei ollut kunnossa. Siellä oli viestejä äidiltä. Tunsin äitini ja tiesin, että ne tekstiviestit olivat lopullisia – äiti ei tulisi enää kotiin. Se, mitä olin eniten pelännyt, oli tapahtunut. Äiti oli ihan oikeasti tehnyt itsemurhan.
Silloin rupesin huutamaan. Huusin ja huusin. Huusin niin kovaa, että isä tuli alakerrasta saunalta kysymään, palaako talo.
Aamulla kaksi poliisia ilmestyi kotimme ovelle. Aurinko paistoi heidän takanaan. Toinen poliiseista avasi kätensä.
Siellä olivat äidin sormukset ja silmälasit. Äiti oli löytynyt.
”Koko kesän makasin kodin lähellä olevalla laiturilla, satoi tai paistoi.”
Tunsin vain tyhjyyttä. Olimme suunnitelleet pyjamabileitä kavereiden kanssa koulujen loppumisen kunniaksi. Suru-uutisen jälkeen suostuin näkemään vain ystäväni Ellan. Hän tuli meille perheensä kanssa ja halasi. Se oli parasta, mitä ystävä voi siinä tilanteessa tehdä. Ei toinen 14-vuotias osannut sanoa mitään.
Koko kesän makasin kodin lähellä olevalla laiturilla, satoi tai paistoi. Menin aamulla sinne bikinit päällä ja makasin iltapäiväneljään. Ihan hiljaisuudessa vain. En ajatellut oikein mitään.
”Halusin, että äiti hymyilisi.”
Äidin pahoinvointi näkyi kotona jo varhaislapsuudessani. Ei virallisia diagnooseja lapsille kerrottu, mutta näin, että äiti oli surullinen ja uupunut. Halusin, että äiti hymyilisi.
Muistan, kun muutaman kerran äiti hyvästeli minut ja joutui sitten sairaalaan. Vasta kun kasvoin, tajusin, miksi äiti hyvästeli ja miksi oli sairaalassa. Äiti oli masentunut, ja ne olivat aina itsemurhayrityksiä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/ester2.jpg?itok=7jswvdlP)
Äidin itsemurhayrityksistä ei koskaan puhuttu kotona. Ne olivat vähän niin kuin elefantti huoneessa. Kaikki näkivät äidin itsetuhoisuuden, mutta kukaan ei sanonut mitään.
Lapsuudessa oli kuitenkin myös paljon hyviä hetkiä.
Minulla ja äidillä oli yhteisiä juttuja. Veljet eivät oikein innostuneet puutarhan hoidosta, mutta minä autoin äitiä kitkemisessä. Äiti tuli vapaaehtoiseksi ensiapuhenkilöksi partioleireilleni ja kiersi mukanani tanhuryhmäni tanssimatkoilla, oli semmoinen tanssiäiti.
”Kiukutteluni kuormitti äitiä.”
Iltaisin kävimme pitkillä metsäkävelyillä saksanpaimenkoiriemme kanssa.
Kymmenvuotiaana huomasin, että äitiä kuormitti kiukutteluni. Koin hyvin vahvasti, että minun tehtäväni oli pitää äiti iloisena. En enää riidellyt äidin kanssa ja tein paljon asioita, jotta äidillä olisi parempi olla. Yritin olla mahdollisimman kiltti, siivota paljon kotona ja auttaa kotitöissä, kaikessa mahdollisessa.
Jo silloin minulla itsellänikin oli sellaisia ajatuksia, että haluan kuolla. Siirsin ne pois, koska äidin takia minun oli pakko jaksaa. Olen luonteeltani herkkä ja tunnollinen suorittaja ja otin äidin pahan olon syykseni.
Ehkä siinä oli se ajatus, että äiti haluaisi elää, jos hänellä olisi parempi elämä ja paremmat lapset. Isään en oikein osannut tukeutua.
”Tuli niitä ilon ja onnen tunteita.”
Ajattelin, ettei niin kamalasta asiasta kuin äidin itsemurha voisi ikinä selvitä. Se tuska ja suru on niin loputonta ja lohdutonta. Silloin haluaa vain mennä sen toisen ihmisen perässä sinne jonnekin ja saada nuijanukutuksen, jottei tarvitsisi itse enää tuntea mitään.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/ester3.jpg?itok=KbqXGuxZ)
Kumminkin kävi niin, että pääsin eteenpäin ja kasvoin aikuiseksi. Tuli niitä ilon ja onnen tunteita. Niitä, kun kuulen, kun puolivuotias tyttäreni Selma nauraa ääneen ja kun kävelen Jyväsjärven rannalla mieheni Janin, Selman ja Hilla-koiran kanssa.
Muille vähän samanlaisen menetyksen kokeneille haluan sanoa, että surua ei voi suorittaa loppuun, mutta se muuttaa muotoaan. Ihan taatusti voi olla vielä onnellinen.”
Miten Ester sairastui nuorena syömishäiriöön? Miksi hän päätyi itsekin yrittämään itsemurhaa? Miten Janin tapaaminen muutti Esterin elämän? Mitä hän on nyt itsekin äitinä oivaltanut äidinrakkaudesta, ja mitä hän ajattelee äitinsä itsemurhasta tänään? Missä asioissa hän olisi nuorena erityisesti tarvinnut äitiään, ja mistä hän haluaisi nyt puhua äidilleen?
Lue Esterin koko tarina Kodin Kuvalehdestä 18/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
