Hannan, 38, puoliso ei koskaan palannut mökkireissulta: ”Uskon, että ihminen sopeutuu mihin vain”

”Imetin sohvalla puolivuotiasta Islaa, kun Mikko tuli töistä ja pyysi, voinko heittää hänet Tikkurilan juna-asemalle. Oli perjantai, ja hän oli menossa viikonlopuksi Kangasniemelle. Tarkoitus oli nostaa kaverin mökin laituri ja laittaa paikka talvikuntoon.

Olin patistanut Mikkoa lähtemään kaveriporukan kanssa mökille, sillä toinen vaihtoehto oli saman joukon pikkujouluristeily itsenäisyyspäivänä. Ajattelin, että näin pääsemme vähemmällä.

Minun piti hakea vanhempi tyttäremme, kolme- ja puolivuotias Anna, päiväkodista. Sanoin Mikolle, että en lähde heittämään häntä asemalle vaan hän voi ihan hyvin ottaa taksin.

Mikko haki tavaransa, ei tullut edes pusua antamaan. Huusin Mikon perään: 'Pidä huoli itsestäsi! Muista että sinulla on neljä lasta.'

Mikko haki tavaransa, ei tullut edes pusua antamaan.

Sen lähdön jälkeen emme olleet enää samana päivänä yhteydessä. Lauantaina Mikon kaksi poikaa edellisestä liitosta tulivat meille. Laitoin Mikolle viestin: 'Oletko hengissä?'

Mikko ei vastannut.

Kun lapset soittivat Mikolle, hän vastasi puheluihin aina. Hänen poikansa olivat yrittäneet soittaa hänelle mökkireissulle, mutta isä ei ollut vastannut. Ihmettelin sitä.

Mikko oli asentanut perheemme puhelimiin paikannussysteemin, josta kaikki näkivät, missä toinen on. Iltapäivällä toinen pojista sanoi meillä ollessaan, että no nyt isin kännykkä lähti liikkeelle.

Viiden aikaan ovikello soi. Siellä oli miespoliisi siviilivaatteissa ja naispoliisi virka-asussa. 'Oletko Hanna Ristimäki? Mennäänkö istumaan sohvalle?'

Viiden aikaan ovikello soi. Siellä oli miespoliisi siviilivaatteissa ja naispoliisi virka-asussa.

Kun kävelin ulko-ovelta sohvalle, sanoin poliiseille, että te tulette vain, jos Mikko on kuollut. Olin oikeassa. Puhelimen pallo oli tarkoittanut sitä, että poliisi oli ottanut puhelimen.

"Mikko oli hyvin läheinen lasten kanssa. Yritän nyt antaa Islalle ja Annalle niin paljon läheisyyttä kuin pystyn", Hanna sanoo.

Mikko löydettiin lauantaina aamupäivällä. Illalla kaveriporukka oli syönyt kuhaa sienikastikkeessa. Viskiäkin oli juotu. Mikko oli ilmeisesti kaatunut pimeässä ja loukannut päänsä.

Mikko oli mennyt pesemään vuotavaa haavaa lähes nolla-asteiseen järveen. Hän ei ymmärtänyt, että jos kylmää vettä kaataa suoraan päähän, lähtee taju. Hän hukkui rantaveteen.

Se oli niin turha kuolema, hölmö tapaturma. Silti uskon, että kaikella on tarkoitus ja päivämme ovat määrätyt. Ajatus lohduttaa ja saa katsomaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Muuten alkaa syytellä itseään ja muita.

Isla oli vasta ihan vauva, kun Mikko kuoli. Raskauteni loppuvaiheessa Anna oli ollut isänsä ja veljiensä kanssa todella paljon, koska tiesin, että vauva sitoo minua. Vaikka Anna oli Mikon kuollessa vasta kolme- ja puolivuotias, hän muistaa asioita yksityiskohtaisesti. Hän selittää, missä hän oli isin kanssa ja missä hän sai mansikkajäätelöä. Hänellä on ikävä isiä, ja hän kiukuttelee ja suree välillä.

Ajattelen, että minulla on mahdollisuus saada tavallinen arki.

Mikko kuvasi ahkerasti, ja Anna katsoo padilta isin ottamia kuvia ja videoita. Onneksi voimme näyttää niitä Islalle, jolla ei ole omia muistoja isästä. Isla ei samalla lailla osaa isää surrakaan.

Itse uskon oppineeni, että ihminen sopeutuu mihin vain. Ajattelen, että minulla on mahdollisuus saada tavallinen arki.

Mikon kuolema oli erään maailmani loppu. Shokin jälkeen kesti kauan, ennen kuin tuli kuolemasuru. Aluksi en halunnut olla ollenkaan yksin, ja Mikon vanhemmat olivat meillä pitkiä aikoja.

Suru tuntuu todellakin aaltoina, ja välillä menee tosi hyvin. Järkytys on minusta suurempi tunne kuin suru. En tiedä, olenko vieläkään kokonaan kohdannut ja ymmärtänyt Mikon poismenoa.

Surussa on ollut helpompi pärjätä, kun emme enää olleet superrakastumisvaiheessa. En ehkä menettänyt elämänikäistä kumppania.

Kun puhun tarinaani, mietin, olenko rakentanut siitä sellaisen, että se on selviytymiskeinoni. Ehkä minun on helpompi olla, kun sanoitan sen niin, että parisuhteemme olisi voinut päättyä. Mikko ei aina ollut minulle lojaali eikä puhunut minulle aina totta. En tietäisi sitä vieläkään, jos hän eläisi.”

Millainen Hannan oma lapsuus oli, ja miten hän tutustui Mikkoon? Millaista heidän arkensa oli? Miten Hanna pärjäsi pahimman surun keskellä? Mitä hän ajattelee omasta tulevaisuudestaan nyt?  Lue Hannan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 11/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.