Anja Fagerström on 63-vuotias espoolainen perhepäivähoitaja. Hän on tyttärensä Suvin, 29, omaishoitaja. Suvin siskot Satu, 36, ja Taru, 33, pitävät tiiviisti yhteyttä äitiinsä.
Anja Fagerström on 63-vuotias espoolainen perhepäivähoitaja. Hän on tyttärensä Suvin, 29, omaishoitaja. Suvin siskot Satu, 36, ja Taru, 33, pitävät tiiviisti yhteyttä äitiinsä.

Aikuista kehitysvammaista tytärtään hoitava Anja Fagerström on huolehtinut koko ikänsä muista. Eläkkeellä hän aikoo opetella polttamaan piippua.

"Paperinkeräyskärry painoi jo paljon, ylämäki oli jyrkkä. Monta ovikelloa oli kuitenkin vielä soitettavana, ennen kuin pyörärahat olisivat koossa. Mutta minä jaksoin. Totuin työntekoon pienestä pitäen.

Viisihenkinen perheemme asui 20-neliöisessä asunnossa Helsingin Lauttasaaressa. Kun vieraita tuli, ruokaa tehtiin padallinen ja lattialle sijattiin siskonpeti. Lapsuuskodissamme oli puutetta paljosta, mutta ei koskaan rakkaudesta.

Äitini esimerkin mukaisesti ajattelen vieläkin, että totta kai annan omastani, toisista pidetään huoli. Ei tavaroihin pidä kiintyä, vaan ihmisiin.

ISÄ OLI MERILLÄ ja pitkiä aikoja pois kotoa. Ikävöin häntä, ja isä ikävöi meitä. Tullessaan kotiin hän toi tuliaisia, ihmeellisiä esineitä merten takaa, kerrankin ihanat rottinkiset nukenrattaat. ”Humppii!” huutelin pinnasängystä, ja isä antoi kahvia, jota oli opettanut minut juomaan.

"Laivayhtiöltä tuli kirje, jossa kerrottiin, että isä ei palaa."

Olin 10-vuotias, kun kesän jälkeen innoissani odotin isää jälleen kotiin. Tulikin laivayhtiöltä kirje, jossa kerrottiin, että isä ei palaa. Koruttomassa kirjeessä luvattiin toimittaa isän ruumis Suomeen. Edes sitä emme saaneet. Seuraavassa kirjeessä kerrottiin, että isä on kustannussyistä haudattu St. Pierre Miguelon sotilassaarelle Kanadaan. Osa isän tavaroistakin jäi kateisiin.

En varmaan koskaan saa tietää, mihin isä kuoli.

"Tässä olen enoni huvilalla Alavudella. Vuosi on 1971 ja lahkeet leveät."
"Tässä olen enoni huvilalla Alavudella. Vuosi on 1971 ja lahkeet leveät."

Jokin aika isän kuoleman jälkeen kotonamme vieraili sotilasasuinen nuori mies. Vasta aikuisena ymmärsin, kuka hän oli. Silloin saimme viranomaisilta Ruotsista kirjeen, jossa kerrottiin, että velipuoleni oli kuollut. Olin menettänyt veljen, jota en tiennyt olevankaan. Olisin välittänyt hänestäkin.

Parasta mitä lapsena tiesin oli päästä naapurin Timpan auton kyytiin. Vielä nykyäänkin ajaessani Lauttasaaren Ryssänkärkeen muistan, miten into päästä tien päälle tuntui vatsanpohjassa asti.

"Aloitin työt jo alle kymmenvuotiaana. En osannut jännittää vastuuta."

Rekkajonojen näkeminen käynnisti minut kuin moottorin. Unelmoin jopa rekkakuskin työstä, mutta naapurit ja sukulaiset nauroivat haaveeni hajalle.

Kaukokaipuu lienee verenperintöä isän puolelta, merimiehen maailmannälkää.

TOINEN TOIVEENI oli lastenhoitajan ammatti. Aloitin työt jo alle kymmenvuotiaana. Naapurissamme asuneet Jehovan todistajat antoivat kolmevuotiaan pojan ja kolmen kuukauden ikäisen tyttövauvan hoitooni, kun menivät seurakuntansa tilaisuuksiin.

Olin niin nuori, etten osannut jännittää vastuuta, ja vauvahan oli helppo hoidettava. Sen kun piti sylissä ja antoi välillä maitoa.

Varsinainen työurani alkoi 14-vuotiaana. Hoidin samassa talossa asuvia puolitoistavuotiaita kaksostyttöjä, Annemaria ja Mariannea, täysipäiväisesti. Kävin koulua ja hoidin kaksoset kuin pieni äiti. Asuin perheen yksiössä, vein tytöt aamulla päiväkotiin ja hain iltapäivällä koulun loputtua. Tein läksyt, syötin, pesin ja leikitin, laitoin yöpuulle ja nukutin.

En vieläkään ajattele, että minua olisi käytetty hyväksi, vaikka oikeaa palkkaa en saanut, taskurahoja vain. Ei jäänmurtajalla töissä olleella kaksosten äidillä ollut rahaa, mistä maksaa.

Totta kai olin välillä väsynyt, kerrankin yhteiskoulussa nukahdin suomen tunnille valvottuani toisen kaksosen kanssa edellisen yön.

"Emme edes olleet tietoisia hätäkasteen tarpeesta. Tyttöhän oli täydellinen!"

Elämäni rakkaus, Krister, asui samassa talossa kuin me. Lapsina leikimme yhdessä, nuorina hengailimme samoissa porukoissa.

Kaveruudesta kasvoi rakkaus, ja naimisiin menimme vuonna 1979, kun jo odotin esikoistani.

HAAVEILIN AINA kolmesta lapsesta, ja kolme lasta sain. Satu ja Taru syntyivät Helsingissä. Asuimme Katajanokalla pienessä asunnossa, jossa minulla oli hoitolapsia. Lait olivat silloin erilaisia, ja joskus hoidossani oli tilapäisesti kymmenenkin lasta. Pistin heidät päiväunille sänkyyn poikittain kuin pienet porsaat.

Suvi-vauva ja ylpeät isosiskot Satu ja Taru.
Suvi-vauva ja ylpeät isosiskot Satu ja Taru.

Suvi syntyi 1987, kun asuimme Espoon Soukassa. En ollut mistään huolissani odotusaikoinani. Mieleeni ei tullut, että lapsi voisi olla jotain muuta kuin terve.

”Oletteko miettineet tytölle nimeä?” kysyi huoneeseen rynnännyt kätilö. Emme edes olleet tietoisia hätäkasteen tarpeesta. Tyttöhän oli täydellinen!

Suvin silmät, kauniit pienet korvat ja tiukasti kämmeniin painuneet peukalot olivat kuulemma merkki kehitysvammasta. Minusta hän oli vain soma, ja kovin pikkuruinen.

"Suvilla todettiin harvinainen kromosomihäiriö. Samanlaista ei ole kenelläkään."

Suvilla todettiin harvinainen kromosomihäiriö, eikä täysin samanlaista ole kenelläkään koko maailmassa. Suvin lapsuutta leimasivat lääkärikäynnit ja leikkaukset, epävarmuus ja pelot. Kuuliaisesti kuljetin lasta tutkimuksiin, sillä toivoin saavani sairaudelle nimen. Vieläkään sitä ei ole.

Lopulta en enää jaksanut kuulla eliniänennusteita. Menettämisen pelko kasvoi liian suureksi. Päätimme vain elää.

SUVI KASVOI ja kehittyi. Hän oli melkein kuin kuka tahansa pikkutyttö, kaunis kuin nukke. Hän oppi kävelemään ja puhumaan, leikki pihalla ja matkusti kanssamme.

Vaikea aika alkoi, kun Suvi meni kouluun. Yhtäkkiä hän ei enää päässytkään pelkotilojensa takia kotoa omatoimisesti ulos. Aamupala jäi syömättä, ja iltapäivisin jouduimme joskus etsimään eksynyttä.

Olin töissä läheisessä päiväkodissa, josta juoksin kesken päivän auttamaan Suvia. Pomoni oli ymmärtäväinen ja työkaverit tukivat, mutta tajusin, etten jaksa sellaista stressiä kauan. Esimieheni ehdotti, että pitäisin vuoden paussia päiväkotityöstä ja ottaisin lapsia perhepäivähoitoon. Samalla voisin huolehtia Suvista.

"Kotiin sidottu elämä on joskus raskasta, mutta kotona Suvin on parasta olla."

Se vuosi on kestänyt viisitoista vuotta. Olemme eläneet Suvin kanssa tiiviisti yhdessä. Kotiin sidottu elämä on joskus raskasta ja taloudellisesti tiukkaa, mutta kotona Suvin on ollut parasta olla.

Äitini auttoi minua paljon Suvin ollessa pieni. Äiti oli minulle läheinen, ja kun hän heikkeni, halusin ottaa hänet meille asumaan. Tyhjensin huoneeni äitiä varten, vein tavarat vuokravarastoon ja odotin, että saan vuorostani pitää huolta hänestä.

Huone jäi tyhjäksi vain kahden päivän jälkeen. Äidin kuolemaa oli vaikea hyväksyä, ja yritin painaa surua pinnan alle. Taisi sitä sinne jäädäkin.

AVIOLIITTONI päättyi 90-luvun alussa. Koin siitä sekä helpotusta että huolta. Liiton oli aika loppua, mutta suretti, ettei isä ollut enää tyttöjen arjessa mukana.

Joskus saan itseni kiinni miettimästä, millaista olisi, jos vierellä olisi kumppani. Jos voisi jakaa huolensa toisen kanssa, jos joku auttaisi. Mitä jos olisi joku, jolle kiukutella?

"Onhan noita, ihailijoita. Eivät ne miehet ymmärrä minun elämääni."

Onhan noita, ihailijoita. Karaokepubissa tulevat juttelemaan ja kyselevät, missä olen ollut, kun ei ole aikoihin näkynyt. Eivät ne miehet ymmärrä minun elämääni. Hyvältä se kuitenkin tuntui, kun yksi sanoi olevansa aina valmis, jos muutan mieleni.

Eron jälkeen minulla on ollut yksi pidempiaikainen suhde, mutta se oli sellaista rävellystä. Jonkin aikaa asuimme yhdessä. Sitten mies alkoi elää ”omaa” elämäänsä. Yritimme uudestaan kimpassa, mutta kuningas alkoholi on sellainen hallitsija, ettei minusta ollut sen valtaa kumoamaan.

Lopulta oli vapauttavaa, kun oli yksi huolehdittava vähemmän.

Tyttöjen yhteinen laivareissu vuonna 1995.
Tyttöjen yhteinen laivareissu vuonna 1995.

HOITOLAPSET, TELETAPPIJENGI, pelmahtaa aamuisin paikalle ennen kahdeksaa, ja iltapäivällä heidät haetaan viiden paikkeilla. Siinä samalla hoidan Suvin ja kodin.

Suvi on nyt 29 ja tarvitsee kokoaikaista huolenpitoa. Häntä pitää auttaa pukemisessa, pesuissa, joskus syömisessäkin. Jos olen hetkenkin pois kotoa, olen jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Joskus hätä on suurempi, joskus pienempi. Kerran Suvi soitti minut kotiin halutessaan voileivän.

Usein iltaisin haen keskimmäisen tyttäreni töistä ja autan häntä hänen koiriensa ulkoiluttamisessa. Vietän aikaa lastenlasteni kanssa ja järjestelen kotia. Ennen siivosin kaksikin kertaa päivässä. Nyt yritän jaksaa yhden.

"Huolehdin veljestäni, kun hänen elämänsä luisui alamäkeen."

Huolehdin veljestäni, kun hänen elämänsä luisui alamäkeen. Hän asui lähellä, ja työpäivän jälkeen kiiruhdin hoitamaan hänen kotinsa. Monta kertaa illan päätteeksi hain hänet kuppilasta. Veli kuoli kaksi vuotta sitten. Ikävöin häntä. Menetin jälleen yhden rakkaan.

Ikävöin hoitolapsianikin, kun he lähtevät meiltä jatkamaan elämäänsä muualla. Joidenkin kanssa yhteys on säilynyt. Kun raavas mies pysäyttää kadulla ja kiittää lapsena saamastaan hoidosta, tuntuu, että olen jotain osannut tehdä oikein.

Sisareni on ainoana jäljellä lapsuudenperheestäni. Tytärteni mielestä hoidan hänen asioitaan liikaakin. Mutta tietenkin autan siinä, missä voin. Aika paljossa voin.

RAKASTAN KAIKKIA lapsiani yhtä paljon, mutta Suvin kanssa napanuoraa ei ole tarvinnut venyttää. Hän on aina lähelläni, rakastettavana.

"Laitosjakson jälkeen Suvi makasi masentuneena sängyssä puolitoista vuotta."

Tiedän, etten elä ikuisesti, mutta ei Suvi heitteille jää minunkaan jälkeeni. Hänellä on kaksi siskoa. Yhteenkään laitokseen, jossa Suvi on tilapäishoidossa ollut, en voi kuvitella häntä kokonaan asumaan. Erään laitosjakson jälkeen Suvi makasi masentuneena sängyssään puolitoista vuotta.

Jos Suville löytyisi jokin erityisen hyvä hoitopaikka, kivi vierähtäisi sydämeltäni. Haaveilen, että ehtisin matkustella. Haluaisin nähdä isäni haudan. Rodokselle lähtisin Sadun, Tarun ja lastenlasten kanssa heti, jos joku hoitaisi Suvia sen ajan. Mahtavinta olisi, jos Suvi voisi tulla mukaan.

Odotan eläkkeelle pääsyä, sillä silloin minulla on aikaa myös vapaaehtoistyölle. Voin ulkoiluttaa vanhuksia ja lähteä avustusreissuille mukaan.

Rakastan autoilua edelleen. Tunnetta vapaudesta, siitä, että kaikki tiet ovat edessäni avoinna. Perheen ainoana ajokortillisena olen kuskina mielelläni aina, kun tarvitaan.

Toisaalta olisi myös ihana istahtaa äidin vanhaan nojatuoliin ja lukea kirja, ilman kiirettä tai keskeytyksiä. Eläkkeellä aion opetella polttamaan piippua! Tupruttelen parvekkeella kaikessa rauhassa kuten isäni aikoinaan.

ELÄMÄ ON tuonut eteeni aina uuden hoivattavan. Ehkä osani on pitää huolta muista ja hoitaa. En kysy miksi, enkä koe katkeruutta. Monella on paljon vaikeampaa kuin minulla.

Nukun nykyisin sohvalla, koska annoin sänkyni patjoineen pois. Tuttavani vie avustustavaraa Viroon, ja olen varma, että siellä sängylle on suurempi tarve kuin minulla. Tuhlaustahan tuplapeti yhdellä olisi. Kun luovuin sängystä, makuuhuoneeni vapautui hoitolasten leikkihuoneeksi.

Minulle riittää vähempikin."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2016.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."