Anja Fagerström on 63-vuotias espoolainen perhepäivähoitaja. Hän on tyttärensä Suvin, 29, omaishoitaja. Suvin siskot Satu, 36, ja Taru, 33, pitävät tiiviisti yhteyttä äitiinsä.
Anja Fagerström on 63-vuotias espoolainen perhepäivähoitaja. Hän on tyttärensä Suvin, 29, omaishoitaja. Suvin siskot Satu, 36, ja Taru, 33, pitävät tiiviisti yhteyttä äitiinsä.

Aikuista kehitysvammaista tytärtään hoitava Anja Fagerström on huolehtinut koko ikänsä muista. Eläkkeellä hän aikoo opetella polttamaan piippua.

"Paperinkeräyskärry painoi jo paljon, ylämäki oli jyrkkä. Monta ovikelloa oli kuitenkin vielä soitettavana, ennen kuin pyörärahat olisivat koossa. Mutta minä jaksoin. Totuin työntekoon pienestä pitäen.

Viisihenkinen perheemme asui 20-neliöisessä asunnossa Helsingin Lauttasaaressa. Kun vieraita tuli, ruokaa tehtiin padallinen ja lattialle sijattiin siskonpeti. Lapsuuskodissamme oli puutetta paljosta, mutta ei koskaan rakkaudesta.

Äitini esimerkin mukaisesti ajattelen vieläkin, että totta kai annan omastani, toisista pidetään huoli. Ei tavaroihin pidä kiintyä, vaan ihmisiin.

ISÄ OLI MERILLÄ ja pitkiä aikoja pois kotoa. Ikävöin häntä, ja isä ikävöi meitä. Tullessaan kotiin hän toi tuliaisia, ihmeellisiä esineitä merten takaa, kerrankin ihanat rottinkiset nukenrattaat. ”Humppii!” huutelin pinnasängystä, ja isä antoi kahvia, jota oli opettanut minut juomaan.

"Laivayhtiöltä tuli kirje, jossa kerrottiin, että isä ei palaa."

Olin 10-vuotias, kun kesän jälkeen innoissani odotin isää jälleen kotiin. Tulikin laivayhtiöltä kirje, jossa kerrottiin, että isä ei palaa. Koruttomassa kirjeessä luvattiin toimittaa isän ruumis Suomeen. Edes sitä emme saaneet. Seuraavassa kirjeessä kerrottiin, että isä on kustannussyistä haudattu St. Pierre Miguelon sotilassaarelle Kanadaan. Osa isän tavaroistakin jäi kateisiin.

En varmaan koskaan saa tietää, mihin isä kuoli.

"Tässä olen enoni huvilalla Alavudella. Vuosi on 1971 ja lahkeet leveät."
"Tässä olen enoni huvilalla Alavudella. Vuosi on 1971 ja lahkeet leveät."

Jokin aika isän kuoleman jälkeen kotonamme vieraili sotilasasuinen nuori mies. Vasta aikuisena ymmärsin, kuka hän oli. Silloin saimme viranomaisilta Ruotsista kirjeen, jossa kerrottiin, että velipuoleni oli kuollut. Olin menettänyt veljen, jota en tiennyt olevankaan. Olisin välittänyt hänestäkin.

Parasta mitä lapsena tiesin oli päästä naapurin Timpan auton kyytiin. Vielä nykyäänkin ajaessani Lauttasaaren Ryssänkärkeen muistan, miten into päästä tien päälle tuntui vatsanpohjassa asti.

"Aloitin työt jo alle kymmenvuotiaana. En osannut jännittää vastuuta."

Rekkajonojen näkeminen käynnisti minut kuin moottorin. Unelmoin jopa rekkakuskin työstä, mutta naapurit ja sukulaiset nauroivat haaveeni hajalle.

Kaukokaipuu lienee verenperintöä isän puolelta, merimiehen maailmannälkää.

TOINEN TOIVEENI oli lastenhoitajan ammatti. Aloitin työt jo alle kymmenvuotiaana. Naapurissamme asuneet Jehovan todistajat antoivat kolmevuotiaan pojan ja kolmen kuukauden ikäisen tyttövauvan hoitooni, kun menivät seurakuntansa tilaisuuksiin.

Olin niin nuori, etten osannut jännittää vastuuta, ja vauvahan oli helppo hoidettava. Sen kun piti sylissä ja antoi välillä maitoa.

Varsinainen työurani alkoi 14-vuotiaana. Hoidin samassa talossa asuvia puolitoistavuotiaita kaksostyttöjä, Annemaria ja Mariannea, täysipäiväisesti. Kävin koulua ja hoidin kaksoset kuin pieni äiti. Asuin perheen yksiössä, vein tytöt aamulla päiväkotiin ja hain iltapäivällä koulun loputtua. Tein läksyt, syötin, pesin ja leikitin, laitoin yöpuulle ja nukutin.

En vieläkään ajattele, että minua olisi käytetty hyväksi, vaikka oikeaa palkkaa en saanut, taskurahoja vain. Ei jäänmurtajalla töissä olleella kaksosten äidillä ollut rahaa, mistä maksaa.

Totta kai olin välillä väsynyt, kerrankin yhteiskoulussa nukahdin suomen tunnille valvottuani toisen kaksosen kanssa edellisen yön.

"Emme edes olleet tietoisia hätäkasteen tarpeesta. Tyttöhän oli täydellinen!"

Elämäni rakkaus, Krister, asui samassa talossa kuin me. Lapsina leikimme yhdessä, nuorina hengailimme samoissa porukoissa.

Kaveruudesta kasvoi rakkaus, ja naimisiin menimme vuonna 1979, kun jo odotin esikoistani.

HAAVEILIN AINA kolmesta lapsesta, ja kolme lasta sain. Satu ja Taru syntyivät Helsingissä. Asuimme Katajanokalla pienessä asunnossa, jossa minulla oli hoitolapsia. Lait olivat silloin erilaisia, ja joskus hoidossani oli tilapäisesti kymmenenkin lasta. Pistin heidät päiväunille sänkyyn poikittain kuin pienet porsaat.

Suvi-vauva ja ylpeät isosiskot Satu ja Taru.
Suvi-vauva ja ylpeät isosiskot Satu ja Taru.

Suvi syntyi 1987, kun asuimme Espoon Soukassa. En ollut mistään huolissani odotusaikoinani. Mieleeni ei tullut, että lapsi voisi olla jotain muuta kuin terve.

”Oletteko miettineet tytölle nimeä?” kysyi huoneeseen rynnännyt kätilö. Emme edes olleet tietoisia hätäkasteen tarpeesta. Tyttöhän oli täydellinen!

Suvin silmät, kauniit pienet korvat ja tiukasti kämmeniin painuneet peukalot olivat kuulemma merkki kehitysvammasta. Minusta hän oli vain soma, ja kovin pikkuruinen.

"Suvilla todettiin harvinainen kromosomihäiriö. Samanlaista ei ole kenelläkään."

Suvilla todettiin harvinainen kromosomihäiriö, eikä täysin samanlaista ole kenelläkään koko maailmassa. Suvin lapsuutta leimasivat lääkärikäynnit ja leikkaukset, epävarmuus ja pelot. Kuuliaisesti kuljetin lasta tutkimuksiin, sillä toivoin saavani sairaudelle nimen. Vieläkään sitä ei ole.

Lopulta en enää jaksanut kuulla eliniänennusteita. Menettämisen pelko kasvoi liian suureksi. Päätimme vain elää.

SUVI KASVOI ja kehittyi. Hän oli melkein kuin kuka tahansa pikkutyttö, kaunis kuin nukke. Hän oppi kävelemään ja puhumaan, leikki pihalla ja matkusti kanssamme.

Vaikea aika alkoi, kun Suvi meni kouluun. Yhtäkkiä hän ei enää päässytkään pelkotilojensa takia kotoa omatoimisesti ulos. Aamupala jäi syömättä, ja iltapäivisin jouduimme joskus etsimään eksynyttä.

Olin töissä läheisessä päiväkodissa, josta juoksin kesken päivän auttamaan Suvia. Pomoni oli ymmärtäväinen ja työkaverit tukivat, mutta tajusin, etten jaksa sellaista stressiä kauan. Esimieheni ehdotti, että pitäisin vuoden paussia päiväkotityöstä ja ottaisin lapsia perhepäivähoitoon. Samalla voisin huolehtia Suvista.

"Kotiin sidottu elämä on joskus raskasta, mutta kotona Suvin on parasta olla."

Se vuosi on kestänyt viisitoista vuotta. Olemme eläneet Suvin kanssa tiiviisti yhdessä. Kotiin sidottu elämä on joskus raskasta ja taloudellisesti tiukkaa, mutta kotona Suvin on ollut parasta olla.

Äitini auttoi minua paljon Suvin ollessa pieni. Äiti oli minulle läheinen, ja kun hän heikkeni, halusin ottaa hänet meille asumaan. Tyhjensin huoneeni äitiä varten, vein tavarat vuokravarastoon ja odotin, että saan vuorostani pitää huolta hänestä.

Huone jäi tyhjäksi vain kahden päivän jälkeen. Äidin kuolemaa oli vaikea hyväksyä, ja yritin painaa surua pinnan alle. Taisi sitä sinne jäädäkin.

AVIOLIITTONI päättyi 90-luvun alussa. Koin siitä sekä helpotusta että huolta. Liiton oli aika loppua, mutta suretti, ettei isä ollut enää tyttöjen arjessa mukana.

Joskus saan itseni kiinni miettimästä, millaista olisi, jos vierellä olisi kumppani. Jos voisi jakaa huolensa toisen kanssa, jos joku auttaisi. Mitä jos olisi joku, jolle kiukutella?

"Onhan noita, ihailijoita. Eivät ne miehet ymmärrä minun elämääni."

Onhan noita, ihailijoita. Karaokepubissa tulevat juttelemaan ja kyselevät, missä olen ollut, kun ei ole aikoihin näkynyt. Eivät ne miehet ymmärrä minun elämääni. Hyvältä se kuitenkin tuntui, kun yksi sanoi olevansa aina valmis, jos muutan mieleni.

Eron jälkeen minulla on ollut yksi pidempiaikainen suhde, mutta se oli sellaista rävellystä. Jonkin aikaa asuimme yhdessä. Sitten mies alkoi elää ”omaa” elämäänsä. Yritimme uudestaan kimpassa, mutta kuningas alkoholi on sellainen hallitsija, ettei minusta ollut sen valtaa kumoamaan.

Lopulta oli vapauttavaa, kun oli yksi huolehdittava vähemmän.

Tyttöjen yhteinen laivareissu vuonna 1995.
Tyttöjen yhteinen laivareissu vuonna 1995.

HOITOLAPSET, TELETAPPIJENGI, pelmahtaa aamuisin paikalle ennen kahdeksaa, ja iltapäivällä heidät haetaan viiden paikkeilla. Siinä samalla hoidan Suvin ja kodin.

Suvi on nyt 29 ja tarvitsee kokoaikaista huolenpitoa. Häntä pitää auttaa pukemisessa, pesuissa, joskus syömisessäkin. Jos olen hetkenkin pois kotoa, olen jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Joskus hätä on suurempi, joskus pienempi. Kerran Suvi soitti minut kotiin halutessaan voileivän.

Usein iltaisin haen keskimmäisen tyttäreni töistä ja autan häntä hänen koiriensa ulkoiluttamisessa. Vietän aikaa lastenlasteni kanssa ja järjestelen kotia. Ennen siivosin kaksikin kertaa päivässä. Nyt yritän jaksaa yhden.

"Huolehdin veljestäni, kun hänen elämänsä luisui alamäkeen."

Huolehdin veljestäni, kun hänen elämänsä luisui alamäkeen. Hän asui lähellä, ja työpäivän jälkeen kiiruhdin hoitamaan hänen kotinsa. Monta kertaa illan päätteeksi hain hänet kuppilasta. Veli kuoli kaksi vuotta sitten. Ikävöin häntä. Menetin jälleen yhden rakkaan.

Ikävöin hoitolapsianikin, kun he lähtevät meiltä jatkamaan elämäänsä muualla. Joidenkin kanssa yhteys on säilynyt. Kun raavas mies pysäyttää kadulla ja kiittää lapsena saamastaan hoidosta, tuntuu, että olen jotain osannut tehdä oikein.

Sisareni on ainoana jäljellä lapsuudenperheestäni. Tytärteni mielestä hoidan hänen asioitaan liikaakin. Mutta tietenkin autan siinä, missä voin. Aika paljossa voin.

RAKASTAN KAIKKIA lapsiani yhtä paljon, mutta Suvin kanssa napanuoraa ei ole tarvinnut venyttää. Hän on aina lähelläni, rakastettavana.

"Laitosjakson jälkeen Suvi makasi masentuneena sängyssä puolitoista vuotta."

Tiedän, etten elä ikuisesti, mutta ei Suvi heitteille jää minunkaan jälkeeni. Hänellä on kaksi siskoa. Yhteenkään laitokseen, jossa Suvi on tilapäishoidossa ollut, en voi kuvitella häntä kokonaan asumaan. Erään laitosjakson jälkeen Suvi makasi masentuneena sängyssään puolitoista vuotta.

Jos Suville löytyisi jokin erityisen hyvä hoitopaikka, kivi vierähtäisi sydämeltäni. Haaveilen, että ehtisin matkustella. Haluaisin nähdä isäni haudan. Rodokselle lähtisin Sadun, Tarun ja lastenlasten kanssa heti, jos joku hoitaisi Suvia sen ajan. Mahtavinta olisi, jos Suvi voisi tulla mukaan.

Odotan eläkkeelle pääsyä, sillä silloin minulla on aikaa myös vapaaehtoistyölle. Voin ulkoiluttaa vanhuksia ja lähteä avustusreissuille mukaan.

Rakastan autoilua edelleen. Tunnetta vapaudesta, siitä, että kaikki tiet ovat edessäni avoinna. Perheen ainoana ajokortillisena olen kuskina mielelläni aina, kun tarvitaan.

Toisaalta olisi myös ihana istahtaa äidin vanhaan nojatuoliin ja lukea kirja, ilman kiirettä tai keskeytyksiä. Eläkkeellä aion opetella polttamaan piippua! Tupruttelen parvekkeella kaikessa rauhassa kuten isäni aikoinaan.

ELÄMÄ ON tuonut eteeni aina uuden hoivattavan. Ehkä osani on pitää huolta muista ja hoitaa. En kysy miksi, enkä koe katkeruutta. Monella on paljon vaikeampaa kuin minulla.

Nukun nykyisin sohvalla, koska annoin sänkyni patjoineen pois. Tuttavani vie avustustavaraa Viroon, ja olen varma, että siellä sängylle on suurempi tarve kuin minulla. Tuhlaustahan tuplapeti yhdellä olisi. Kun luovuin sängystä, makuuhuoneeni vapautui hoitolasten leikkihuoneeksi.

Minulle riittää vähempikin."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2016.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti