Miehensä menettänyt Päivi sai kuulonsa takaisin: Lasten nauru on maailman kaunein ääni

"Hassut, arkiset asiat jäävät mieleen. Kun aloin taas kuulla leikkauksen jälkeen, koskettavin mieleeni jäänyt lause oli tyttäreni Pauliinan toteamus: 'Ikävää, kun se hame­ jäi sinne.'

Olin hakenut lapseni, neljävuotiaan Pauliinan ja alle kolmevuotiaan Niilon päiväkodista. Pauliina tuijotti minua silmät suurina. ”Sä kuulet”, hän sanoi.

Halasimme ja itkimme, molemmat.

Toinen muistikuva on Niilon ääni auton takapenkillä. Hän hoilasi Robinin biisiä: 'Oot mun puuttuva palaneeen­...' 

Taas itketti. Se, että kuulin ja se että puheenkehityksen­ viiveestä kärsinyt Niilo äänsi sanat niin hienosti. 

"Pidän tästä kuvasta. Olen 4- tai 5-vuotis ja aurinko paistaa. Olen perheeni ainoa lapsi."

LAPSUUTENI ÄÄNISTÄ muistan elävimmin koirien haukun. Kotona oli metsästyskoiria, ja kävin isäni mukana metsästysreissuilla. Koirat olivat parhaita ystäviäni, sisaruksia kun ei ollut. Muistan erityisesti mäyräkoira Pikin.

Kun kasvoin, aloin kuunnella Radiomafiaa. Tykkäsin kuunnella musiikkia ja käydä tanssimassa. 

Olin vähän yli 20-vuotias, kun tajusin, että korvani tinnittää. Aluksi se oli kuin heinäsirkkojen siritystä, ei kovin kovaa mutta jatkuvaa. Tinnituksen takia en aina saanut muiden puheesta selvää, mutta en ollut kovin huolissani. 

Työskentelin tuolloin kokkina ruokalassa. Kun työterveystarkastuksen kuulotestissä ei saatu kunnon tuloksia, minut lähetettiin sairaalaan tutkimuksiin.

Selvisi, että minulla oli tinnituksen lisäksi selvää kuulon alenemaa. Sain kokeiltavaksi kuulokojeen, ensin­ korvan taakse laitettavan, sitten korvakäytävä­kojeen. Se oli piilossa katseilta ja nuorelle ihmiselle siksi mieluinen. Ajattelivat sairaalassa, että sellaista tulisi enemmän käytettyä.

Ennen niin sosiaalisesta tapauksesta­ oli tulossa sosiaalitapaus. 

KUULOKOJEET AUTTOIVAT eivätkä ne hävettäneet minua.­ Joidenkin ihmisten suhtautuminen kyllä harmitti. Onks sulla vaikkua korvassa, hei, kuulokojeestani joskus kysyttiin.

Vaikka sanoin ihmisille, että anteeksi,­ en kuule, sain toisinaan tuntea itseni tyhmäksi. Tiesin tietenkin, että kyse oli muiden taidottomuudesta puhua kuulovammaisen kanssa. Itselleni kuulokoje oli apuväline kuten silmälasit. En mielestäni ollut mikään kummajainen.

Olin aina ollut seurallinen, mutta kuulon heiketessä aloin eristäytyä. Kuulolaitteesta huolimatta en kuullut enää musiikkiakaan. Ennen niin sosiaalisesta tapauksesta­ oli tulossa sosiaalitapaus. Lopulta välttelin ihmisten joukkoon menemistä.

Selvisi, että kuulovammani syy oli sisäkorvasai­raus, otoskleroosi, joka usein voidaan hoitaa helpolla leikkauksella. Minun kohdallani sairaus oli harvinaisempaa laatua ja ulottui kuuloluita etäämmäksi. Sitä ei voinut tavanomaisella hoidolla auttaa.

Lääkärit kertoivat, että oli kuitenkin mahdollisuus: voisin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua saada sisäkorvaistutteen, joka voisi palauttaa kuuloni.

Vastustin ajatusta. Minun kalloani ei porattaisi. Olen neulakammoinen, ja päähän kohdistuva operaatio kuulosti minusta kauhistuttavalta. Kuulolaitteiden tehot alkoivat kuitenkin jo loppua.

Jari oli kiinnostuneempi sormiaakkosista kuin minä.

VAALEA, PISAMAINEN ja raamikas Jari astui­ elämääni, kun hankin uuden puhelimen ja eksyin­ netin chattisivuille. Jari oli raudoittaja, minua viisi vuotta vanhempi ja alussa vähän ujo. Viestittelimme, kiinnostuimme toisistamme ja aloimme tapailla.

Ensimmäiset kohtaamiset eivät olleet mitään räiskyviä rakkaudenjulistuksia. Tapasimme vain viikonloppuisin ja lomilla, koska asuimme yli sadan kilometrin päässä toisistamme.

Alusta asti pystyimme puhumaan kaikesta ja meillä oli sanaton yhteys. Vuoden päästä ostimme yhteisen kodin rivitalosta.

Jari suhtautui kuulovammaani luontevasti. Kuulokojeeni oli hänelle vain väline, jonka avulla selvisin arjestani paremmin. 

Jari oli puolustuskannalla heti, jos joku­ puhui minulle ilman kunnon katsekontaktia: Eikö­ se voinut yhtään ajatella! Jos ihminen ei kuule, pitäisi katsoa kohti ja puhua niin että näkyy! Tarvittaessa Jari toisti minulle muiden puheet.

Kävimme suhteen alkuaikoina Kuuloliiton perhevalmennuskurssilla. Jari oli kiinnostuneempi sormiaakkosista kuin minä.

Taistelin sopeutumiseni­ kanssa. Kuuloni oli huonontunut ja jouduin myöntämään, että tarvitsin toiseenkin korvaani kuulolaitteen. Jouduin yhä useammin keskustelemaan ihmisten kanssa kirjoittaen. Jo kaupassa asiointi tuntui hankalalta.

"Perhepotretti otettiin valokuvaamossa Loimaalla Jarin jo sairastuttua. Halusimme, että meistä olisi edes yksi yhteinen kuva, muisto lapsille isästään."

VAUVAKUUMETTA EN ollut koskaan potenut, sillä en ollut kovin lapsirakas. Kaiken lisäksi pelkäsin synnytystä. Keskustelimme kyllä lapsista joskus Jarin kanssa. Tiesin, että hän toivoi lapsia, mutta hän ei koskaan painostanut minua asiasta.

En tiedä, koska ja miksi ajatusmaailmani muuttui, mutta onneksi niin kävi. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että uskalsin ja että lapsia meille suotiin.

Synnytyksen aikana korvissani soi kuin orkesteri olisi pauhannut. Väsymys, ponnistukset ja stressi villiinnyttivät tinnitukseni uusiin sfääreihin.

Jari kuitenkin hehkui onnea, kun hän piti pientä tummasilmäistä tyttövauvaa sylissään. Pauliinasta tuli heti iskän tyttö. 

Niilo syntyi reilun vuoden kuluttua. Samana syksynä ostimme omakotitalon, ja lokakuussa kuoli pappani. Heti muuttomme jälkeen äitini menehtyi sairauskohtaukseen. Hän oli vasta 60-vuotias.

Raskaudet ja stressi olivat heikentäneet kuuloani nopeasti. Pauliinan äännähtelyt vielä jotenkin kuulin, mutta Niilon vauva-aikana oli jo vaikeampaa. Jari otti viikonloppuisin vahtivuoron, jotta sain nukkua välillä ilman kuulolaitetta. Arkisin pidin aina yölläkin laitetta, jotta heräsin, jos vauva itki.

Alkuvuodesta, äitini hautajaisten jälkeen, Jarin selkä kipeytyi. Hän meni kivuissaan joskus öisin pihalle kävelemään, välillä tuskaili jossain kaksinkerroin. Jari­ arveli kipua raskaan työn aiheuttamiksi kulumiksi, siitä oli ollut pieniä ennusmerkkejä.

Puhuimme Jarin kanssa kaiken selväksi.

LÄÄKÄRI KERTOI paljon huonompia uutisia. Tutkimuksissa selvisi, että Jarin perna oli laajentunut. Vähän myöhemmin haimasta löydettiin kasvain.

Kesällä vedettiin matto jalkojen alta: Jarilla oli syöpä, jota ei voinut leikata, koska se oli sidoksissa ­verisuonistoon. Mitään ei ollut tehtävissä. Hoidot pidentäisivät elämää vain vähän.

Tieto oli sokki. Yritimme suhtautua realistisesti, muita vaihtoehtoja ei ollut.

Sukulaisten ja ystävien oli aluksi vaikea keskustella kuolemasta, ja joidenkin oli hankala kohdata Jari. Lapsille kerroimme rehellisesti, että isä ei parane. Kuoleman lopullisuutta selvensin äitini menetyksen, enkelimamman, avulla.

Jari murehti, miten pärjäisimme, kun sairaus voittaa. Talostakin oli velkaa.

Minusta tuntui, että hajoan.

Välillä ajattelin, ettei mikään riitä. Yritin keskittyä perheen ja talouden hoitoon. Kävelin metsässä, hakkasin puita ja itkin tuskaani.­

Puhuimme Jarin kanssa asiat selviksi. Puhuimme kaikesta. Hän kertoi, että halusi haudalleen tummanharmaan hautakiven ja siihen sukunimen kohokirjaimilla kuten äitini kivessä. Hauta tulisi läheisen puukirkon hautausmaalle, jonne meillä olisi lyhyt matka.

Ja niin iskästä tuli enkeli.

JARIN TAISTELU KESTI kymmenen kuukautta. Hänen kipujaan oli kamala katsella. Pitkäperjantaina tehtiin päätös saattohoidosta.

Tiesin, että Jari halusi kuolla kotona, ja onneksi se oli mahdollista. Hän makasi tv-huoneessa sairaalasängyssä, oli pelkkää luuta ja nahkaa. Sukulaisia kävi hyvästelemässä.

Kaikesta huolimatta yritimme lasten takia viettää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Ystäväni Terhi on sairaanhoitaja. Hän oli apunamme viimeisen yön ja hoiti Jaria.

Kun Jarin hengitys muuttui raskaaksi, kerroin lapsille, että isä on nyt huonossa kunnossa, matkalla taivaaseen. He juttelivat hänelle, silittivät poskea, kyynel valui sitä pitkin.

Ja niin iskästä tuli enkeli.

Pauliina ja Niilo antoivat isälle vielä suukon, sitten he menivät ulos leikkimään. Niilo oli oppinut ajamaan apupyörillä, sen Jarikin oli ehtinyt­ kuulla.

Minä aloin siivota, Terhi ja kummitätini auttoivat. Tiesin, etten seuraavina päivinä jaksaisi sellaista miettiä.

Parin tunnin kuluttua hautaustoimiston auto tuli hakemaan Jarin pois. Sitä oli vaikeinta selittää lapsille. Pauliina halusi mennä katsomaan iskää. Hän ei ymmärtänyt, minne se setä vei iskän.

Surutyö näkyi pihassa ja hauiksissani.

HEINÄKUUSSA KUOLI isänäitini. Hänen sairastumisensa heti Jarin hautajaisten jälkeen oli viimeinen tippa. Itkin viikon yhteen menoon. En ollut ehtinyt surra kunnolla äitiänikään, ja nyt poislähteneitä oli jo kolme.­ 

Olin hakenut itselleni apua jo Jarin sairauden alussa, sillä vastoinkäymisiä oli liikaa. Pääsin psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle ja sieltä edelleen kahden vuoden psykoterapiaan. Puhuminen ei ole koskaan ollut minulle­ vaikeaa.

Surutyö näkyi pihassa ja hauiksissani. Lapioin multaa. Tein puutarhaan muutostöitä, joita olimme Jarin kanssa yhdessä suunnitelleet. Ärräpäitäkään en säästellyt.

Jarin sairauden ja kuoleman aiheuttama stressi vei minulta loputkin kuulon rippeet. Minusta oli tullut umpikuuro. En kuullut enää edes laitteilla. 

Oli kuin Antero Mertaranta olisi huutanut korvissani yötä päivää.

TINNITUSKIN PAHENI. Oli kuin Antero Mertaranta olisi huutanut korvissani yötä päivää – ja minä inhoan urheilua. Suututti se älämölö, kun muuten en kuullut mitään.

Huonon kuuloni vuoksi vaaratilanteet lisääntyivät. En kuullut hellalla kiehuvaa perunakattilaa. Jos nukuin,­ Pauliina oppi mojauttamaan patjaa kunnolla, jotta heräisin täräykseen.

Olin jo aiemmin hankkinut kotiin kuulovammaisille tarkoitetun palo- ja ovikello­hälyttimen, herätyskellon ja itkuhälyttimen. Sain lainaksi myös laitteen, joka hälyttää värinällä, jos ulko-ovella oli liikettä. Eivät pääsisi tenavat ainakaan karkaamaan tietämättäni.

Ikävintä oli, että Jarin kuolema ja minun kuuloni heikkeneminen viivästyttivät Niilon puheenkehitystä. Pauliina tulkkasi minulle, mitä veli tarkoittaa: Äiti, Niilo haluaa nyt maitoa.

Pieni tyttö yritti hoitaa koko muuta perhettä. Se oli hänelle valtava taakka. 

Välillä muistutin Pauliinaa, että mene sinä leikkimään. Minä olen äiti.

Helpotti, kun kuntoutusohjaaja otti huolekseen perheemme tilanteen. Saimme tukiviittomaopetusta kunnan sosiaalitoimen kautta. Liian myöhään, mutta kuitenkin. Lapset olivat jo oppineet hieman tukiviittomia päiväkodissa, mutta itse olin aika pihalla.

Sisäkorvaistutteen avulla opetellaan uusi tapa kuulla. Se oli raskasta työtä.

MINUSSA HERÄSI SISU, sillä halusin pärjätä lasten kanssa ja muutenkin. Jarin sairastuttua ja kuuloni heikentyessä aloin ajatella sisäkorvaistutetta uudestaan. Nyt halusin ehdottomasti leikkaukseen. Jos kuuloni voitaisiin sen avulla palauttaa, olisin onnekas.

Leikkausta edelsivät tarkat tutkimukset ja psykologin arvio. Seitsemän kuukauden kuluttua Jarin kuolemasta oikea korvani operoitiin Turun yliopistollisessa keskussairaalassa.

Sisäkorvaistutteen eli -implantin laittaminen on vaativa leikkaus. Siinä sisäkorva ohitetaan ja sähköinen signaali johdetaan suoraan kuulohermoon ja aivoihin. Pään ulkopuolelle laitetaan puheprosessori, jossa on mikrofoni ja lähetinkela. Se pysyy paikallaan ihonalaisen magneetin avulla. Koko juttu on kuin tieteiselokuvista.

En suinkaan alkanut kuulla saman tien leikkauksen jälkeen. Haavan annettiin parantua kuukauden päivät, sitten laitteet vasta aktivoitiin. Säätöjä oli lukematon määrä, oli puheterapeutilla käynnit ja kuulontestausta.

Oikeastaan kuulo ei implantin avulla palaudukaan, vaan sen myötä opetellaan uusi tapa kuulla. Se on raskasta työtä, ja olin iltaisin puhki ääni­maailman opettelusta.

Opettelin tulkitsemaan ääniä, jotka olivat toisenlaisia kuin mihin olin tottunut. Äänet olivat voimakkaita, alussa jopa robottimaisia. Seinäkellon tikitys oli sietämätöntä ja vedenkeitin tuotti kamalaa meteliä.

Mutta minä opin. Talvella oli ihana kuulla pakkaslumen narskunta kenkieni alla, keväällä lintujen konsertit.

Maailman kaunein ääni on lasten nauru ja lauleskelu, kun he eivät huomaa että kuuntelen.

KUULOVAMMAINEN OPPII huutamaan, koska hän ei kuule omaa ääntään. Nyt kuulin oman kuiskaukseni.

Viime vuonna minulle asennettiin istute myös toiseen korvaani. Hahmotan ääniä nyt paremmin. Enää minun ei aina tarvitse edes katsoa puhujaan päin.

Magneetin kanssa pitää olla vähän varovainen. Laitteeni voi aiheuttaa­ vääriä hälytyksiä kauppojen ovilla ja lentokentän turvatarkastuksessa. Kuumassa ja kosteassa, kuten saunassa, sitä ei voi käyttää lainkaan. Musiikin kuuntelu on edelleen vaikeaa.

Vaikka en ole vieläkään täysin sopeutunut kuulovammaisuuteeni, olen todella kiitollinen lääketieteen tarjoamasta mahdollisuudesta. Elämäni on alkanut kuin uudestaan. Nautin jälleen äänistä ja voin käyttää puhelinta.

Eniten iloitsen lasteni äänistä. Maailman kaunein ääni on lasten nauru ja lauleskelu, kun he eivät huomaa että kuuntelen.

Niilon puhe on puheterapian ansiosta edistynyt ja hän on iloinen, kun ystävätkin ymmärtävät hänen puheensa. Molemmat lapset käyvät lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla, ja se on hyvä. He ovat ikäänsä nähden joutuneet kokemaan paljon.

Olen saanut kiitosta siitä, että olen hakenut rohkeasti apua lapsille ja itselleni. Minusta on vahvuutta myöntää olevansa heikko.

"Ensimmäisenä isänpäivänä ilman iskää lasten terveiset nousivat taivaalle folioilmapallon matkassa."

ENTINEN MINÄNI, se seurallinen Päivi on kuulon paranemisen myötä alkanut tulla taas esiin. En enää välttele ihmisiä enkä kulje hartiat kyyryssä, vaikka toisinaan yhä tipahdan keskusteluista. Pitää vain jaksaa selittää ihmisille, että istutteet eivät korvaa luomukuuloa ja hälyssä minun on vaikeampaa saada puheesta selvää kuin normikuuloisten.

Jari sanoi sairastaessaan, että onneksi sinä olet se, joka jää, sillä tiedän, että pärjäät.

Sen voimalla olen yrittänyt selvitä. Tiedän, että Jari olisi minusta ylpeä.

Välillä lapset vieläkin kyselevät, koska iskä tulee takaisin.­ Kerron, että valitettavasti isä ei voi koskaan palata.

Niilo on ehdottanut, että ostetaan kaupasta uusi­ iskä. No, isää ei voi kauppalistaan oikein laittaa, vaikkei uusi kumppani vielä joskus ole poissuljettu. En haluaisi olla loppuelämääni yksin. Uusi kumppani tulee vastaan, jos on tullakseen.

Isänpäivänä lähetämme Jarille tervehdyksen taivaalle foliopallon mukana.

Idean sain leskiryhmässä, kun eräs äiti kertoi lapsensa ilmapallon karanneen.­ Kun lapsi suri palloaan, he olivat yhdessä todenneet, että ei se mitään, pallo meni isälle.

Kiinnitämme palloon Pauliinan ja Niilon tekemät piirrokset ja kirjoituksen Terveisiä isälle."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2015.