Päivi Sainio, 43, tekee­ toimistotyötä valtion virastossa ja asuu lastensa Pauliinan, 6, ja Niilon, 5, kanssa Kyrössä. Hän pystyy nykyään kuulemaan, kun lapset huutavat äitiä.
Päivi Sainio, 43, tekee­ toimistotyötä valtion virastossa ja asuu lastensa Pauliinan, 6, ja Niilon, 5, kanssa Kyrössä. Hän pystyy nykyään kuulemaan, kun lapset huutavat äitiä.

Kun Päivi Sainion puoliso Jari kuoli, Päivin oli pakko kestää menetys. Hän päätti mennä leikkaukseen, joka toi hänelle kuulon takaisin. 

"Hassut, arkiset asiat jäävät mieleen. Kun aloin taas kuulla leikkauksen jälkeen, koskettavin mieleeni jäänyt lause oli tyttäreni Pauliinan toteamus: 'Ikävää, kun se hame­ jäi sinne.'

Olin hakenut lapseni, neljävuotiaan Pauliinan ja alle kolmevuotiaan Niilon päiväkodista. Pauliina tuijotti minua silmät suurina. ”Sä kuulet”, hän sanoi.

Halasimme ja itkimme, molemmat.

Toinen muistikuva on Niilon ääni auton takapenkillä. Hän hoilasi Robinin biisiä: 'Oot mun puuttuva palaneeen­...' 

Taas itketti. Se, että kuulin ja se että puheenkehityksen­ viiveestä kärsinyt Niilo äänsi sanat niin hienosti. 

"Pidän tästä kuvasta. Olen 4- tai 5-vuotis ja aurinko paistaa. Olen perheeni ainoa lapsi."
"Pidän tästä kuvasta. Olen 4- tai 5-vuotis ja aurinko paistaa. Olen perheeni ainoa lapsi."

LAPSUUTENI ÄÄNISTÄ muistan elävimmin koirien haukun. Kotona oli metsästyskoiria, ja kävin isäni mukana metsästysreissuilla. Koirat olivat parhaita ystäviäni, sisaruksia kun ei ollut. Muistan erityisesti mäyräkoira Pikin.

Kun kasvoin, aloin kuunnella Radiomafiaa. Tykkäsin kuunnella musiikkia ja käydä tanssimassa. 

Olin vähän yli 20-vuotias, kun tajusin, että korvani tinnittää. Aluksi se oli kuin heinäsirkkojen siritystä, ei kovin kovaa mutta jatkuvaa. Tinnituksen takia en aina saanut muiden puheesta selvää, mutta en ollut kovin huolissani. 

Työskentelin tuolloin kokkina ruokalassa. Kun työterveystarkastuksen kuulotestissä ei saatu kunnon tuloksia, minut lähetettiin sairaalaan tutkimuksiin.

Selvisi, että minulla oli tinnituksen lisäksi selvää kuulon alenemaa. Sain kokeiltavaksi kuulokojeen, ensin­ korvan taakse laitettavan, sitten korvakäytävä­kojeen. Se oli piilossa katseilta ja nuorelle ihmiselle siksi mieluinen. Ajattelivat sairaalassa, että sellaista tulisi enemmän käytettyä.

Ennen niin sosiaalisesta tapauksesta­ oli tulossa sosiaalitapaus. 

KUULOKOJEET AUTTOIVAT eivätkä ne hävettäneet minua.­ Joidenkin ihmisten suhtautuminen kyllä harmitti. Onks sulla vaikkua korvassa, hei, kuulokojeestani joskus kysyttiin.

Vaikka sanoin ihmisille, että anteeksi,­ en kuule, sain toisinaan tuntea itseni tyhmäksi. Tiesin tietenkin, että kyse oli muiden taidottomuudesta puhua kuulovammaisen kanssa. Itselleni kuulokoje oli apuväline kuten silmälasit. En mielestäni ollut mikään kummajainen.

Olin aina ollut seurallinen, mutta kuulon heiketessä aloin eristäytyä. Kuulolaitteesta huolimatta en kuullut enää musiikkiakaan. Ennen niin sosiaalisesta tapauksesta­ oli tulossa sosiaalitapaus. Lopulta välttelin ihmisten joukkoon menemistä.

Selvisi, että kuulovammani syy oli sisäkorvasai­raus, otoskleroosi, joka usein voidaan hoitaa helpolla leikkauksella. Minun kohdallani sairaus oli harvinaisempaa laatua ja ulottui kuuloluita etäämmäksi. Sitä ei voinut tavanomaisella hoidolla auttaa.

Lääkärit kertoivat, että oli kuitenkin mahdollisuus: voisin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua saada sisäkorvaistutteen, joka voisi palauttaa kuuloni.

Vastustin ajatusta. Minun kalloani ei porattaisi. Olen neulakammoinen, ja päähän kohdistuva operaatio kuulosti minusta kauhistuttavalta. Kuulolaitteiden tehot alkoivat kuitenkin jo loppua.

Jari oli kiinnostuneempi sormiaakkosista kuin minä.

VAALEA, PISAMAINEN ja raamikas Jari astui­ elämääni, kun hankin uuden puhelimen ja eksyin­ netin chattisivuille. Jari oli raudoittaja, minua viisi vuotta vanhempi ja alussa vähän ujo. Viestittelimme, kiinnostuimme toisistamme ja aloimme tapailla.

Ensimmäiset kohtaamiset eivät olleet mitään räiskyviä rakkaudenjulistuksia. Tapasimme vain viikonloppuisin ja lomilla, koska asuimme yli sadan kilometrin päässä toisistamme.

Alusta asti pystyimme puhumaan kaikesta ja meillä oli sanaton yhteys. Vuoden päästä ostimme yhteisen kodin rivitalosta.

Jari suhtautui kuulovammaani luontevasti. Kuulokojeeni oli hänelle vain väline, jonka avulla selvisin arjestani paremmin. 

Jari oli puolustuskannalla heti, jos joku­ puhui minulle ilman kunnon katsekontaktia: Eikö­ se voinut yhtään ajatella! Jos ihminen ei kuule, pitäisi katsoa kohti ja puhua niin että näkyy! Tarvittaessa Jari toisti minulle muiden puheet.

Kävimme suhteen alkuaikoina Kuuloliiton perhevalmennuskurssilla. Jari oli kiinnostuneempi sormiaakkosista kuin minä.

Taistelin sopeutumiseni­ kanssa. Kuuloni oli huonontunut ja jouduin myöntämään, että tarvitsin toiseenkin korvaani kuulolaitteen. Jouduin yhä useammin keskustelemaan ihmisten kanssa kirjoittaen. Jo kaupassa asiointi tuntui hankalalta.

"Perhepotretti otettiin valokuvaamossa Loimaalla Jarin jo sairastuttua. Halusimme, että meistä olisi edes yksi yhteinen kuva, muisto lapsille isästään."
"Perhepotretti otettiin valokuvaamossa Loimaalla Jarin jo sairastuttua. Halusimme, että meistä olisi edes yksi yhteinen kuva, muisto lapsille isästään."

VAUVAKUUMETTA EN ollut koskaan potenut, sillä en ollut kovin lapsirakas. Kaiken lisäksi pelkäsin synnytystä. Keskustelimme kyllä lapsista joskus Jarin kanssa. Tiesin, että hän toivoi lapsia, mutta hän ei koskaan painostanut minua asiasta.

En tiedä, koska ja miksi ajatusmaailmani muuttui, mutta onneksi niin kävi. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että uskalsin ja että lapsia meille suotiin.

Synnytyksen aikana korvissani soi kuin orkesteri olisi pauhannut. Väsymys, ponnistukset ja stressi villiinnyttivät tinnitukseni uusiin sfääreihin.

Jari kuitenkin hehkui onnea, kun hän piti pientä tummasilmäistä tyttövauvaa sylissään. Pauliinasta tuli heti iskän tyttö. 

Niilo syntyi reilun vuoden kuluttua. Samana syksynä ostimme omakotitalon, ja lokakuussa kuoli pappani. Heti muuttomme jälkeen äitini menehtyi sairauskohtaukseen. Hän oli vasta 60-vuotias.

Raskaudet ja stressi olivat heikentäneet kuuloani nopeasti. Pauliinan äännähtelyt vielä jotenkin kuulin, mutta Niilon vauva-aikana oli jo vaikeampaa. Jari otti viikonloppuisin vahtivuoron, jotta sain nukkua välillä ilman kuulolaitetta. Arkisin pidin aina yölläkin laitetta, jotta heräsin, jos vauva itki.

Alkuvuodesta, äitini hautajaisten jälkeen, Jarin selkä kipeytyi. Hän meni kivuissaan joskus öisin pihalle kävelemään, välillä tuskaili jossain kaksinkerroin. Jari­ arveli kipua raskaan työn aiheuttamiksi kulumiksi, siitä oli ollut pieniä ennusmerkkejä.

Puhuimme Jarin kanssa kaiken selväksi.

LÄÄKÄRI KERTOI paljon huonompia uutisia. Tutkimuksissa selvisi, että Jarin perna oli laajentunut. Vähän myöhemmin haimasta löydettiin kasvain.

Kesällä vedettiin matto jalkojen alta: Jarilla oli syöpä, jota ei voinut leikata, koska se oli sidoksissa ­verisuonistoon. Mitään ei ollut tehtävissä. Hoidot pidentäisivät elämää vain vähän.

Tieto oli sokki. Yritimme suhtautua realistisesti, muita vaihtoehtoja ei ollut.

Sukulaisten ja ystävien oli aluksi vaikea keskustella kuolemasta, ja joidenkin oli hankala kohdata Jari. Lapsille kerroimme rehellisesti, että isä ei parane. Kuoleman lopullisuutta selvensin äitini menetyksen, enkelimamman, avulla.

Jari murehti, miten pärjäisimme, kun sairaus voittaa. Talostakin oli velkaa.

Minusta tuntui, että hajoan.

Välillä ajattelin, ettei mikään riitä. Yritin keskittyä perheen ja talouden hoitoon. Kävelin metsässä, hakkasin puita ja itkin tuskaani.­

Puhuimme Jarin kanssa asiat selviksi. Puhuimme kaikesta. Hän kertoi, että halusi haudalleen tummanharmaan hautakiven ja siihen sukunimen kohokirjaimilla kuten äitini kivessä. Hauta tulisi läheisen puukirkon hautausmaalle, jonne meillä olisi lyhyt matka.

Ja niin iskästä tuli enkeli.

JARIN TAISTELU KESTI kymmenen kuukautta. Hänen kipujaan oli kamala katsella. Pitkäperjantaina tehtiin päätös saattohoidosta.

Tiesin, että Jari halusi kuolla kotona, ja onneksi se oli mahdollista. Hän makasi tv-huoneessa sairaalasängyssä, oli pelkkää luuta ja nahkaa. Sukulaisia kävi hyvästelemässä.

Kaikesta huolimatta yritimme lasten takia viettää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Ystäväni Terhi on sairaanhoitaja. Hän oli apunamme viimeisen yön ja hoiti Jaria.

Kun Jarin hengitys muuttui raskaaksi, kerroin lapsille, että isä on nyt huonossa kunnossa, matkalla taivaaseen. He juttelivat hänelle, silittivät poskea, kyynel valui sitä pitkin.

Ja niin iskästä tuli enkeli.

Pauliina ja Niilo antoivat isälle vielä suukon, sitten he menivät ulos leikkimään. Niilo oli oppinut ajamaan apupyörillä, sen Jarikin oli ehtinyt­ kuulla.

Minä aloin siivota, Terhi ja kummitätini auttoivat. Tiesin, etten seuraavina päivinä jaksaisi sellaista miettiä.

Parin tunnin kuluttua hautaustoimiston auto tuli hakemaan Jarin pois. Sitä oli vaikeinta selittää lapsille. Pauliina halusi mennä katsomaan iskää. Hän ei ymmärtänyt, minne se setä vei iskän.

Surutyö näkyi pihassa ja hauiksissani.

HEINÄKUUSSA KUOLI isänäitini. Hänen sairastumisensa heti Jarin hautajaisten jälkeen oli viimeinen tippa. Itkin viikon yhteen menoon. En ollut ehtinyt surra kunnolla äitiänikään, ja nyt poislähteneitä oli jo kolme.­ 

Olin hakenut itselleni apua jo Jarin sairauden alussa, sillä vastoinkäymisiä oli liikaa. Pääsin psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle ja sieltä edelleen kahden vuoden psykoterapiaan. Puhuminen ei ole koskaan ollut minulle­ vaikeaa.

Surutyö näkyi pihassa ja hauiksissani. Lapioin multaa. Tein puutarhaan muutostöitä, joita olimme Jarin kanssa yhdessä suunnitelleet. Ärräpäitäkään en säästellyt.

Jarin sairauden ja kuoleman aiheuttama stressi vei minulta loputkin kuulon rippeet. Minusta oli tullut umpikuuro. En kuullut enää edes laitteilla. 

Oli kuin Antero Mertaranta olisi huutanut korvissani yötä päivää.

TINNITUSKIN PAHENI. Oli kuin Antero Mertaranta olisi huutanut korvissani yötä päivää – ja minä inhoan urheilua. Suututti se älämölö, kun muuten en kuullut mitään.

Huonon kuuloni vuoksi vaaratilanteet lisääntyivät. En kuullut hellalla kiehuvaa perunakattilaa. Jos nukuin,­ Pauliina oppi mojauttamaan patjaa kunnolla, jotta heräisin täräykseen.

Olin jo aiemmin hankkinut kotiin kuulovammaisille tarkoitetun palo- ja ovikello­hälyttimen, herätyskellon ja itkuhälyttimen. Sain lainaksi myös laitteen, joka hälyttää värinällä, jos ulko-ovella oli liikettä. Eivät pääsisi tenavat ainakaan karkaamaan tietämättäni.

Ikävintä oli, että Jarin kuolema ja minun kuuloni heikkeneminen viivästyttivät Niilon puheenkehitystä. Pauliina tulkkasi minulle, mitä veli tarkoittaa: Äiti, Niilo haluaa nyt maitoa.

Pieni tyttö yritti hoitaa koko muuta perhettä. Se oli hänelle valtava taakka. 

Välillä muistutin Pauliinaa, että mene sinä leikkimään. Minä olen äiti.

Helpotti, kun kuntoutusohjaaja otti huolekseen perheemme tilanteen. Saimme tukiviittomaopetusta kunnan sosiaalitoimen kautta. Liian myöhään, mutta kuitenkin. Lapset olivat jo oppineet hieman tukiviittomia päiväkodissa, mutta itse olin aika pihalla.

Sisäkorvaistutteen avulla opetellaan uusi tapa kuulla. Se oli raskasta työtä.

MINUSSA HERÄSI SISU, sillä halusin pärjätä lasten kanssa ja muutenkin. Jarin sairastuttua ja kuuloni heikentyessä aloin ajatella sisäkorvaistutetta uudestaan. Nyt halusin ehdottomasti leikkaukseen. Jos kuuloni voitaisiin sen avulla palauttaa, olisin onnekas.

Leikkausta edelsivät tarkat tutkimukset ja psykologin arvio. Seitsemän kuukauden kuluttua Jarin kuolemasta oikea korvani operoitiin Turun yliopistollisessa keskussairaalassa.

Sisäkorvaistutteen eli -implantin laittaminen on vaativa leikkaus. Siinä sisäkorva ohitetaan ja sähköinen signaali johdetaan suoraan kuulohermoon ja aivoihin. Pään ulkopuolelle laitetaan puheprosessori, jossa on mikrofoni ja lähetinkela. Se pysyy paikallaan ihonalaisen magneetin avulla. Koko juttu on kuin tieteiselokuvista.

En suinkaan alkanut kuulla saman tien leikkauksen jälkeen. Haavan annettiin parantua kuukauden päivät, sitten laitteet vasta aktivoitiin. Säätöjä oli lukematon määrä, oli puheterapeutilla käynnit ja kuulontestausta.

Oikeastaan kuulo ei implantin avulla palaudukaan, vaan sen myötä opetellaan uusi tapa kuulla. Se on raskasta työtä, ja olin iltaisin puhki ääni­maailman opettelusta.

Opettelin tulkitsemaan ääniä, jotka olivat toisenlaisia kuin mihin olin tottunut. Äänet olivat voimakkaita, alussa jopa robottimaisia. Seinäkellon tikitys oli sietämätöntä ja vedenkeitin tuotti kamalaa meteliä.

Mutta minä opin. Talvella oli ihana kuulla pakkaslumen narskunta kenkieni alla, keväällä lintujen konsertit.

Maailman kaunein ääni on lasten nauru ja lauleskelu, kun he eivät huomaa että kuuntelen.

KUULOVAMMAINEN OPPII huutamaan, koska hän ei kuule omaa ääntään. Nyt kuulin oman kuiskaukseni.

Viime vuonna minulle asennettiin istute myös toiseen korvaani. Hahmotan ääniä nyt paremmin. Enää minun ei aina tarvitse edes katsoa puhujaan päin.

Magneetin kanssa pitää olla vähän varovainen. Laitteeni voi aiheuttaa­ vääriä hälytyksiä kauppojen ovilla ja lentokentän turvatarkastuksessa. Kuumassa ja kosteassa, kuten saunassa, sitä ei voi käyttää lainkaan. Musiikin kuuntelu on edelleen vaikeaa.

Vaikka en ole vieläkään täysin sopeutunut kuulovammaisuuteeni, olen todella kiitollinen lääketieteen tarjoamasta mahdollisuudesta. Elämäni on alkanut kuin uudestaan. Nautin jälleen äänistä ja voin käyttää puhelinta.

Eniten iloitsen lasteni äänistä. Maailman kaunein ääni on lasten nauru ja lauleskelu, kun he eivät huomaa että kuuntelen.

Niilon puhe on puheterapian ansiosta edistynyt ja hän on iloinen, kun ystävätkin ymmärtävät hänen puheensa. Molemmat lapset käyvät lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla, ja se on hyvä. He ovat ikäänsä nähden joutuneet kokemaan paljon.

Olen saanut kiitosta siitä, että olen hakenut rohkeasti apua lapsille ja itselleni. Minusta on vahvuutta myöntää olevansa heikko.

"Ensimmäisenä isänpäivänä ilman iskää lasten terveiset nousivat taivaalle folioilmapallon matkassa."
"Ensimmäisenä isänpäivänä ilman iskää lasten terveiset nousivat taivaalle folioilmapallon matkassa."

ENTINEN MINÄNI, se seurallinen Päivi on kuulon paranemisen myötä alkanut tulla taas esiin. En enää välttele ihmisiä enkä kulje hartiat kyyryssä, vaikka toisinaan yhä tipahdan keskusteluista. Pitää vain jaksaa selittää ihmisille, että istutteet eivät korvaa luomukuuloa ja hälyssä minun on vaikeampaa saada puheesta selvää kuin normikuuloisten.

Jari sanoi sairastaessaan, että onneksi sinä olet se, joka jää, sillä tiedän, että pärjäät.

Sen voimalla olen yrittänyt selvitä. Tiedän, että Jari olisi minusta ylpeä.

Välillä lapset vieläkin kyselevät, koska iskä tulee takaisin.­ Kerron, että valitettavasti isä ei voi koskaan palata.

Niilo on ehdottanut, että ostetaan kaupasta uusi­ iskä. No, isää ei voi kauppalistaan oikein laittaa, vaikkei uusi kumppani vielä joskus ole poissuljettu. En haluaisi olla loppuelämääni yksin. Uusi kumppani tulee vastaan, jos on tullakseen.

Isänpäivänä lähetämme Jarille tervehdyksen taivaalle foliopallon mukana.

Idean sain leskiryhmässä, kun eräs äiti kertoi lapsensa ilmapallon karanneen.­ Kun lapsi suri palloaan, he olivat yhdessä todenneet, että ei se mitään, pallo meni isälle.

Kiinnitämme palloon Pauliinan ja Niilon tekemät piirrokset ja kirjoituksen Terveisiä isälle."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2015.

Kirje ystävältä

Päivi hyvä,

kun kymmenisen vuotta sitten työn merkeissä saaressa tapasimme, kuulit vielä ilman kuulo­laitetta jonkin verran. Istuimme saunan lauteilla ja paransimme maailmaa.

Olimme samanikäisiä mutta eri elämäntilanteessa. Omat lapseni olivat jo isoja, kun sinä keräsit rohkeutta vauvayritykseen miehesi Jarin kanssa. Olen niin iloinen, että sait ihanat lapsesi Pauliinan ja Niilon! 

Et kyllä mielestäni ole pelkuri muutenkaan. Kun jotain päätät, menet päin etkä jää jossittelemaan. Sinulle tyypillistä on käsitellä asioita fyysisen toiminnan kautta.

Olemme kuulovammasi takia olleet aika paljon yhteyksissä tekstaillen ja Facebookin kautta. Ehkä siksi vaikeistakin asioista on voinut kertoa: niistä kirjoittaminen on joskus helpompaa. 

Sain auttaa sinua raskaana aikana Jarin kuollessa. Ihailen sitä, kuinka hienosti osasit puhua lapsille heidän isänsä sairaudesta ja poismenosta. 

Nyt näyttää siltä, että olet menossa hyvää vauhtia elämässä eteenpäin ja osaat pitää puolesi. 

Osat ovat vaihtuneet niin, että sinä olet tukemassa minua nyt, kun syöpää sairastava isäni on saattohoidossa. Tiedät miltä se tuntuu ja osaat lohduttaa. Niin ystävät tekevät.

Terhi

”Äidillä on aikuisen naisen tyyli. Aika usein hän pukeutuu neuleisiin ja farkkuihin. Kannustan häntä olemaan hieman rohkeampi”, Mansikkka eli Maiju Voutilainen sanoo MammaPia-äidistään.

Maiju Voutilainen tunnetaan Youtubessa nimellä Mansikkka. Äiti Pia perusti vlogin tyttärensä jalanjäljissä. – Aikuisen naisen puheelle on kysyntää, Pia sanoo.

Maiju Voutilainen:

”Pia on mukava ja rento äiti. Riitelemme harvoin ja soittelemme vähintään joka toinen päivä. Kun näemme, laitamme ruokaa, käymme kaupungilla tai katsomme leffoja. Äidin sohvalla istumme aina tutuissa lempipaikoissamme.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla pukeuduin vielä äidin valitsemiin vaatteisiin. Kun laulaja Avril Lavigne nousi pinnalle, aloin suosia pinkkejä ja mustia vaatteita ja käyttää solmioita. Tukkaan otin punaiset raidat.

Tykkäämme molemmat käytännöllisistä vaatteista. En ole koskaan ollut paljastavien vaatteiden tai raskaan meikin ystävä, joten äidin ei ole tarvinnut puuttua pukeutumiseeni. 17-vuotiaana hankkimani nenärengas hieman hätkähdytti häntä.

Olen saanut paljon itseluottamusta siitä, että teen elämästäni videoita YouTubeen. Voin hyvin olla kameran edessä ilman meikkiä.

Saan myös negatiivista palautetta, tietenkin. En anna kritiikin lannistaa.

Olen puhunut videoblogissani rosoisistakin asioista kuten masennuksestani. Halusin antaa tarttumapintaa niille, jotka ovat kokeneet vastaavaa. On tärkeää olla rehellinen. Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.

”Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.”

Saan palautetta myös mielenterveysongelmien kanssa kamppailevilta nuorilta. On koskettavaa, että ihmiset, joiden on vaikea avautua muille, lähestyvät minua. Kannustan aina hakemaan apua.

Kuin huomaamatta vloggaamisesta kehittyi minulle ammatti lukion loputtua. Se on työ, jota rakastan ja jonka avulla maksan laskut.”

Pia Voutilainen:

”Ajattelin ennen, että olen liian vanha pitämään videoblogia YouTubessa. Onneksi tyttäreni Maiju rohkaisi minua. En ole katunut.

Aikuisen naisen puheelle on kysyntää. Tube ei ole vain nuorten juttu. Yksi suosituimmista videoistani kertoo siitä, miltä äidistä tuntuu, kun lapsi muuttaa kotoa.

Videoilla puhun itseäni kiinnostavista asioista ja ajatuksistani elämästä. Haluan pitää aiheet sellaisina, että ne tuottavat hyvää mieltä. Katsojani ovat enimmäkseen nuoria naisia.

Maiju on ainoa lapseni, ja olemme läheisiä. Meillä on samantyyppinen huumorintaju, tykkäämme kissoista ja kotona nyhjäämisestä. Maiju aloitti videoiden julkaisun ollessaan lukiossa ja tekee sitä nyt päätyökseen. Hänet tunnetaan YouTube-tähti Mansikkkana, ja häneltä pyydetään jatkuvasti nimikirjoituksia kaupungilla kävellessämme.

”Aikuisen naisen puheelle on kysyntää.”

En vastustanut Maijun videoblogia. Hän suhtautui asioihin kypsästi ja osasi vetää yksityisyytensä rajat alusta asti. Kun tutustuin YouTube-maailmaan, turhat pelot karisivat.

Minusta Maiju oli rohkea puhuessaan masennuksestaan. Masennusta on turhaan pidetty salailtavana asiana. Elämään kuuluvat erilaiset vaiheet. Toivon, että Maijun rohkeus on auttanut jotakuta saamaan apua itselleen.

Kun itse aloin pitää videoblogia, olin hiukan huolissani tuttavien reaktioista. Ne olivat kuitenkin pelkästään positiivisia. Myös tuntemattomilta tuleva palaute on ollut pääosin myönteistä. Pahinkin saamani kommentti vain nauratti: Oot tyyliin viiskyt!”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2016. 

Katso Maijun videoita YouTubessa: Mansikkka | Katso Pian videoita YoutTubessa: MammaPia

Maiju Voutilainen on 20-vuotias videobloggaaja, joka tunnetaan nimellä Mansikkka. Hänen vlogillaan on YouTubessa 127 682 tilaajaa. Maiju on aktiivinen myös Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Snapchatissa.

Pia Voutilainen on 45-vuotias opettaja, joka asuu Espoossa kahden kissansa kanssa. Pia julkaisee videoita YouTubessa nimellä MammaPia. Hänen kanavallaan on 18 907 tilaajaa.

Juha Seittonen eli Dingon Keijo Q sai nuorena kokea fanihysterian, jollaista Suomessa ei ole toiste nähty. Matka palvonnan kohteesta tavalliseksi Seittoseksi oli pitkä. Siinä auttoi työ lähihoitajana.

Kotihoidon aamukierto alkaa kello 7.30. Lähihoitaja Juha Seittonen, 54, herää kello kuusi rintamamiestalossaan Pohjois-Helsingissä, jotta ehtii asiakkaidensa luokse ajoissa. Kiertoon kuuluu kaksitoista kotia, joiden välit Juha kulkee juosten tai pyöräillen. Niin pysyy kunnossa.

Suurin osa asiakkaista on ikäihmisiä. Juha mittaa verenpaineet ja insuliinit, jakaa aamulääkkeet, auttaa pesulle, puhdistaa säärihaavat ja vaihtaa vaipat. Välillä joku jää katsomaan häntä erityisen tarkkaan. Oletko sinä se kaveri...?

"En ala menneitä kieltämään. Kerran Dingo, aina Dingo."

Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.
Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.

Poika katolla

Peltoa, peltoa ja peltoa. Sitä riittää silmänkantamattomiin Porin Pinomäessä sijaitsevan omakotitalon ympärillä. Syksyisin, kun pilvet lepäävät alhaalla ja pellot on kynnetty, näky on lohduton. Mustaa ja valkoista, kuin vanhoissa filmeissä.

Talon poikia, Juhaa ja puolitoista vuotta vanhempaa veljeä Puttea, maisema masentaa.

Onneksi se välillä muuttuu. Kirkkaalla ilmalla saunan katolta näkee etäisillä pelloilla traktorien liikkeet. Juha katselee niitä usein ja ajattelee, että olisi upeaa viljellä maata.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa."

Hän tykkää metsissä seikkailemisesta, hiihdosta, pyöräilystä ja pitkänmatkan juoksusta.

Koulusta ei. Juha saa ehdot joka kesä ja lopettaa koulun heti, kun pystyy.

Veljen kanssa hän tekee kepposia ja tappelee välillä tosissaan. Molemmat raapivat, purevat ja potkivat.

Poikien isä on Porin oluttehtaan koneenkäyttäjä, äiti parturi-kampaaja. Hän on taitava käsistään, ompelee pojilleen vaatteita ja neuloo väsymättä. Kodin alakerrassa omassa huoneessaan asuu elämänviisauksia jakeleva äidinäiti, Karjalan evakko.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa", Juha sanoo.

Rummut hattulaatikoista

Jo pienenä Juha tietää, että isä oli kauan sitten sodassa. Tämän polvi vaurioitui rintamalla, ja saunan hämyssä Juha katselee joskus isän arpia. Vatsassa kylkiluiden alle koteloituneena on pala kranaattia. Paljon myöhemmin Juha ymmärtää, että isä oli nuorimpia rintamalle joutuneita, vuonna 1925 syntynyttä ikäluokkaa.

Isä ei niistä ajoista paljon juttele, hän on hiljainen mutta mukava mies. Juha kuitenkin tietää, että isä näkee painajaisia ja herää öisin omaan huutoonsa. Äiti on on kertonut siitä pojille.

Mummolta Juha kuulee Karjalasta ja äitinsä lapsuudenkodista kauniilla mäellä, jolta näkyi Laatokalle asti.

"Äiti oli surullinen ja katkera siitä, että koti oli menetetty", Juha sanoo.

Vaikeista tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta. Niitä käsitellään toisin.

Yläasteiässä Juha oppii huomaamaan puolesta sanasta, koska äiti on juovuksissa. Pulloja on piilossa pitkin taloa kaapeissa ja vaatepinojen alla. Äiti juo vaivihkaa pitkin iltaa töiden jälkeen. Humalassa hän alkaa hölmöillä.

Eräänä kevätiltana äiti lähtee lenkille, liukastuu ja putoaa syvään pellon-ojaan sulamisvesiin. Perässä juosseet pojat kiskovat hänet ylös viime tingassa. Vesi on kylmää, äiti painava.

"Luulen, että veli kärsi äidin alkoholiongelmasta enemmän kuin minä. Kovetin itseni. Ajattelin, että jokainen tekee elämällään kuten parhaaksi katsoo", Juha sanoo.

Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.
Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.

12-vuotiaana hän näkee telkkarista pätkän musiikkiohjelmaa, jossa Queenin Roger Taylor takoo hikisenä rumpuja. Jokin näyssä vetoaa.

Juha virittää itselleen rummut äidin vanhoista hattulaatikoista ja alkaa käydä rumputunneilla Porin keskustassa. Veli soittaa bassoa. Kissin levyt kuunnellaan yhdessä alusta loppuun yhä uudelleen.

"Ihme on jos soittamalla leipää irtoaa", mummo päivittelee Juhalle.

Mummo pyörittelee päätään. Ihme on, jos soittamalla leipää ikinä irtoaa, hän sanoo.

Kun Juha tulee armeijasta kotiin lomalle keväällä 1982, isoveli Putte kertoo tavanneensa kiinnostavan tyypin, erään Pertti Niemisen, Neumannin. Tämä on panemassa pystyyn bändiä, jossa olisi auki rumpalin paikka.

Kiinnostaisiko Juhaa?

Likat löytävät aina

Kaikki käy nopeasti ja isosti, niin isosti, ettei sellaista ole Suomessa ennen nähty. Dingon ensimmäinen sinkku ponnahtaa suoraan listaykköseksi tammikuussa 1984. Keikkaliput viedään käsistä.

Bändin poikia palvotaan, viedään keikoille poliisisaattueessa ja salakuljetetaan lavoille roudarilaatikoissa. Tytöt kirkuvat, sifonkihuivit heiluvat.

Tavallisesta pinomäkeläispojasta Juha Seittosesta on tullut Keijo Q eli Quuppa. Rumpusetin takaa näkyvät jäntevät, tarkasti iskevät käsivarret, musta pörrötukka ja leveä hymy.

"Alussa se oli helvetin nastaa. Elimme todeksi suurta haavetta", Juha sanoo.

 Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.
Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.

"Meitä oli viisi poikaa, ja yhtäkkiä aloimme tahkota järjettömästi rahaa. Sitten siihen ilmestyi kaikennäköistä tyyppiä haluamaan sitä ja tätä. Juttu ei pysynyt käsissämme mitenkään", Juha sanoo.

Kotitalon eteen pellonreunaan nousee tyttöjen telttoja. He tuijottavat Seittosten kotia vain nähdäkseen vilauksen Juhasta. Sisällä puhelin soi jatkuvasti niin, että johto on pakko repiä irti seinästä.

Juha muuttaa pois kotoa antaakseen vanhemmilleen rauhaa.

"Likat löysivät meidät aina ja kaikkialta. En vieläkään ymmärrä, miten he siinä onnistuivat."

Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.
Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.

Rahaa palaa. Porin baareissa nuoria soittajia kohdellaan kuin kuninkaallisia. Juha ostaa auton toisensa jälkeen, muun muassa avokattoisen Mustangin. Hän hankkii kaupungista kaksi asuntoa, yhden asumista ja toisen biletystä varten.

Mummo saa Juhalta pakettiautollisen leipää.

Mummo hämmästyy sinä päivänä, kun kotitalon pihaan kaartaa leipomon pakettiauto täpötäynnä Juhan maksamaa leipää. Sitä riittää Pinomäellä moneen taloon.

Pojat eivät voi ottaa askeltakaan ilman, että joku roikkuu hihassa. Keikkoja on myyty niin pitkälle tulevaisuuteen, ettei hengähtämisen mahdollisuutta ole. On taottava, kun rauta on kuumaa, heille hoetaan.

"Jossain vaiheessa suosio alkoi syödä meitä. Keksimme, että kaiken kestää paremmin jatkuvassa pienessä humalassa," Juha sanoo.

"Olin niin nuori ja niin kovassa kunnossa, ettei juominen tuntunut missään. Aluksi."

Elvis ikkunanpesijänä

Dingo hajoaa lokakuussa 1986. Keijo Q:sta tulee jälleen Juha Seittonen, 24-vuotias nuori mies työtä vailla.

"Dingon viimeiseltä keikalta tultuani istuin keikkakassin päällä kotini parkkipaikalla. Päätin, etten mene sisään ennen kuin keksin, mihin ryhdyn seuraavaksi. Funtsin, että minun on varmaan pakko mennä töihin."

Seuraavina vuosina Juha tekee monenmoista: Työskentelee nuorisotalolla musiikista vastaavana ohjaajana. Paiskii hommia musaliikkeessä. Soittaa rumpuja vaihtelevissa kokoonpanoissa. Tekee keikkaa ikkunanpesijänä.

"Telineellä seistessäni melkein kuulin ihmisten ajatukset - siinä se Elvis nyt pesee ikkunoita."

Veli muuttaa Helsinkiin, Juha opiskelee Porissa. Vuonna 1997 hän saa käteensä lähihoitajan paperit.

"Ajattelin, että rokkivuosien jälkeen voisin tehdä jotain hyödyllistä."

Opintoihin kuului jakso psykologiaa. Hoitajaopiskelijoille kerrottiin, ettei ihmisellä voi olla kahta persoonaa.

"Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Tajusin olevani eri mieltä. Yhtäältä olen aina ollut tavallinen Seittonen, toisaalta rokkimies Keijo Q. Elämänvaiheesta riippuu, kumpi on niskan päällä."

Tavallinen Seittonen

Alkoholi on petollinen ystävä. Kolmikymppisenä juominen ei Juhasta oikeastaan ole enää hauskaa. Krapulat pahenevat ja kestävät pidempään.

Vuosituhannen taitteessa äiti kuolee. Se sattuu enemmän kuin Juha osasi kuvitella. Alkoholi loiventaa surua.

"Homma lähti lapasesta 2000-luvun alussa. Soitin parissa tanssibändissä ja olin ruotsinlaivoilla duunissa päiviä putkeen. Join, soitin, valvoin ja join lisää. Kun tulin kotiin, olin kuin haamu."

Naisystäviä tulee ja menee, mutta yhdessäkään suhteessa Juha ei ole täysin tosissaan. Ei ennen kuin tapaa nykyisen avovaimonsa, topakan naisen, joka ei suostu katselemaan riekkumista.

Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.
Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.

"Hän jaksoi sitä touhua hetken ja totesi: Ei sinusta tule miestä ollenkaan. Heippa."

Jätetyksi tuleminen sattuu niin paljon, että Juha päättää ryhdistäytyä.

"Anelin toista mahdollisuutta. Onneksi sain sen."

Pariskunta aloittaa yhteisen elämän ja ostaa omakotitalon. Lapsi syntyy 2002.

Laitoksella hoitaja pitelee vastasyntynyttä, kehottaa isää astumaan lähemmäs ja laittamaan pienokaiselle vaipan.

"Minusta tuli aikuinen vasta, kun lapsi syntyi."

"Melkein vilkaisin ympärilleni - missä se isä on? Hätkähdin, kun tajusin, että sehän olen minä. Minusta tuli aikuinen mies vasta, kun lapseni syntyi."

Juhasta tulee tavallinen Seittonen, yksi helsinkiläinen perheenisä muiden joukossa. Hän vie lasta leikkipuistoihin ja tanssitreeneihin, paiskii remppahommia omassa firmassaan ja ehtiessään laittelee taloaan. Se saa uuden ulkomaalin, lasikuistin ja keittiön. Sisällä huone toisensa jälkeen raikastuu, kun Juha tapetoi ja maalaa.

Menneestä muistuttavat vain Dingon kultalevyt yläkertaan johtavan portaikon seinällä.

 Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.
Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.

Kaikki on sovittavissa

Kun lama iskee 2008, remppafirman pyöritys ei enää lyö leiville. Juha Seittosesta tulee hoitoalan ammattilainen. Hän saa työpaikan vanhusten kotihoidossa.

"Tässä työssä pitää olla jokapaikan höylä, sillä koskaan ei tiedä, millaista apua asiakas tarvitsee, kun kotioven avaa. Yllättäviä tilanteita tulee."

Hoitajavuosinaan Juha on pelastanut ihmishengen kahdesti, elvyttänyt asiakkaan, joka hänen saapuessaan makasi jo elottomana lattialla.

Työ on muuttanut ajatusmaailmaa.

"Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat surreet sitä, miten paljon läheisille jäi sanomatta. Asiat pitäisi aina puhua halki, kun siihen on vielä mahdollisuus", Juha sanoo.

"Olen alkanut miettiä, onko elämässä todella sellaisia asioita, joita ei voitaisi sopia?"

Juha Seittonen ei puhunut vanhan bändikaverinsa Neumannin kanssa kymmeneen vuoteen. Pikkuhiljaa välit kuitenkin lämpenivät. Nyt menneet on sovittu. Kesällä 2017 Dingo nousee lavoille alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Puolikas minusta

Huhtikuussa 2017 Juha käy ensimmäistä kertaa vuosiin bänditreeneissä Porissa. Hän kulkee tutuissa maisemissa ja kuulee vanhoista kavereistaan.

Täällä ovat Yyterin hiekkarannat ja Pinomäki, jonka jokaiseen puuhun, mutkaan ja pellonreunaan liittyy muistoja. Täällä ovat myös baarit ja ravintolat, joista moni on pysynyt lähes ennallaan. Ne olivat aikanaan Keijo Q:n reviiriä, jonne Juha Seittosen ei tee mieli astua.

"Poriin liittyy paljon sellaista, mitä en halua muistella. Minulle aika siellä on seisahtunut. En kuulu sinne enää."

Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.
Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.

Kesällä Juha jatkaa hoitajanhommissa osa-aikaisesti, jotta keikkailulle jää aikaa. Paluulla bändi haluaa näyttää vanhoille faneille, että Dingo on yhä hengissä. On myös muita, arkisempia syitä.

"Yhden kesän keikkapalkkioilla maksan talolainoja pitkän siivun", Juha toteaa.

Rokkipersoonaansa Keijo Q:ta hän ajattelee nahkana kellarissa tai tyhjänä nukkena nurkassa. Nyt kuoreen on taas aika puhaltaa ilmaa.

"Quuppa on kuin veljeni. Ei hänestä voi luopua."

"Quuppa on kuin veljeni, toinen puoli minusta. Tästedes hänen ja Juha Seittosen on pakko tulla juttuun keskenään. Kummastakaan en tahdo luopua."

Dingon noustessa lavalle Juha unohtaa keski-iän ja kropan kolotukset, kolmenkymmenen vuoden rumpujen takomisen ahtauttamat ranteet.

Yleisö mylvii, adrenaliini erittyy, Keijo Q virnistää ja lyö rummuistaan Levottoman tuhkimon alkutahdit.

Yleisön joukossa hymyilevät Juha Seittosen puoliso ja tytär.

Meidän isä on töissä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2017.