Aili teki täyskäännöksen viisikymppisenä: ”Toisen puolikkaan elämästäni päätin elää itselleni”

”Eteisen kaappien peiliovista katsoi takaisin väsynyt ja surkea nainen.

Olin palannut yövuorosta liikuntavammaisten hoitolaitoksesta, ja jokaista niveltäni särki. Oloni oli turvonnut. Olenko tuo tosiaan minä, mietin.

Oli juhannuspäivän aamu vuonna 2010.

Nousin hetken mielijohteesta vaa’alle. Olin kuvitellut olevani hieman pyöreä, mutta olinkin 30 kiloa ylipainoinen. Se oli sokki.

Olin vasta 50-vuotias, mutta en pystynyt kävelemään kilometrin matkaa bussipysäkiltä kotiin. Nelikymppisenä todettu nivelrikko oli pahentunut painonnousun myötä.

Rojahdin epätoivoisena sohvalle. Aloin laskea, että minulla oli takanani kolmisenkymmentä vuotta aikuista elämää. Hyvällä tuurilla edessä olisi vielä toinen samanmoinen pätkä. 

Ensimmäisen puolikkaan elämästäni olin ollut olemassa vain muita varten. Päätin, että toisen eläisin itselleni.

Ilman tuota päätöstä saattaisin nyt olla lähes liikuntakyvytön.

”Hoidin kolmea pikkusiskoani, nostin potut syksyllä ja haloin puut liiteriin.”

Aili oli yrittänyt elämänmuutosta aiemminkin, mutta kuntosalikortit jäivät pölyttymään. "Silloin minulla ei ollut oikeaa halua tehdä itselleni hyvää."

Mahdollisimman ahkera

Olin vanhempieni viides lapsi, ja minun jälkeeni syntyi vielä kolme lisää. Olin katraamme vastuunkantaja, kiltti ja tottelevainen.

Pesin pyykkiä käsin, siivosin, autoin ruuanlaitossa, kannoin vettä ja puita. Yritin saada vanhemmiltani rakkautta olemalla mahdollisimman ahkera.

Kymmenhenkinen perheemme asui Kuusamon Patoniemellä 62-neliöisessä rintamiestalossa, joka koostui pirtistä, kamarista ja keittiöstä. Meillä ei ollut sisävessaa eikä juoksevaa vettä.

Kun olin 9-vuotias, äitini kuoli.

Perheemme elämä muuttui kertarysäyksellä. Isä teki reissutöitä ja oli vain harvoin kotona. Isommat sisarukset huolehtivat pienemmistä aina siihen asti, kunnes täyttivät 15 ja muuttivat pois kotoa.

Olin 14 vuotta, kun vastuu siirtyi minulle. Hoidin kolmea pikkusiskoani, nostin potut syksyllä ja haloin puut liiteriin.

”Olin kasvanut ajattelemaan, etten ole mitään.”

Vaikea nuoruudenrakkaus

17-vuotiaana rakastuin korviani myöten.

Minua kyllä varoiteltiin hullaantumasta, mutta en kuunnellut ketään. Mies oli minua kymmenen vuotta vanhempi ja hurmaava. 

Jatkoin vastuun kantamista kuten olin tehnyt lapsuudenkodissanikin. Luulin, että minun oli oltava mieliksi, jotta olisin rakkauden arvoinen. En tiennyt paremmasta.

Valmistuin parturi-kampaajaksi keväällä 1980, ja muutimme Ruotsiin töiden perässä.

Saimme kaksi lasta. Koin, että kannoin vastuun perheestä yksin.

Itsetuntoni mureni yhdeksän vuoden aikana, jotka olimme yhdessä. Ajattelin pitkään, etten pärjäisi yksin. Olin kasvanut ajattelemaan, etten ole mitään.

26-vuotiaana uskalsin viimein ehdottaa eroa. Osasin odottaa, että mies ei suostuisi siihen. 

”Aina rakkaus ei iske kuin salama, vaan se voi vaatia aikaa.”

Uusi vakaa arki

Mieleeni tuli parturiasiakkaani Heikki, joka oli 21-vuotias, raamikas ja mukavanoloinen mies.

Ehdotin, että esittäisimme seurustelusuhdetta sen aikaa, että eksäni ymmärtää suhteemme olevan ohi. Jostain syystä Heikki suostui.

Uskomatonta kyllä, suunnitelma toimi. Eksäni ei enää yrittänyt saada minua takaisin.

Heikki pysyi rinnallani, vaikka suhteemme alussa olin rikki. Kulissisuhteemme muuttui vuosien saatossa aidoksi kiintymykseksi ja romanttiseksi rakkaudeksi. 

Aina rakkaus ei iske kuin salama, vaan se voi vaatia aikaa. Me kasvoimme yhteen.

Sain kokea, millaista on normaali, vakaa perhearki. 

”Minulla ei riittänyt voimia itsestäni huolehtimiseen.”

Aili rakastaa upottaa kätensä multaan omakotitalon puutarhassa ja harhailla loputtomiin sienimetsällä.

Kilot kertyivät pikkuhiljaa

Vaikeimpina vuosina minulla ei riittänyt voimia itsestäni huolehtimiseen.

Kilot kertyivät pikkuhiljaa, enkä osannut ajatella olevani ylipainoinen. Oli aikamoinen herätys, kun vaaka näytti 30 kiloa enemmän kuin ihannepainoni.

Viisikymppisenä tajusin laittaa omat tarpeeni ykköseksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Minulla oli kolme pientä lastenlasta, joiden kanssa vietin paljon aikaa. Halusin olla hyvässä kunnossa myös heidän takiaan.

Aloin panostaa siihen, mitä laitoin suuhuni. 

Kehittelin minimaalisia lihaskuntoliikkeitä, joita pystyin tekemään aluksi sängyssä maaten. Harjoittelin samalla, kun katselin televisiota. Kynnys treenaamiseen pysyi matalana.

Kaksi kuukautta myöhemmin olin kymmenen kiloa kevyempi. Oloni oli parempi kuin vuosiin.

Olen pudottanut yhteensä 30 kiloa sen jälkeen, kun aloin pitää huolta itsestäni

Vuosi sitten minulla todettiin aggressiivinen reuma. Onneksi sopiva lääkitys löytyi heti eivätkä kivut juuri rajoita elämääni.

Jos painaisin 30 kiloa enemmän, niveleni olisivat varmasti jo antaneet periksi ja istuisin pyörätuolissa.

Neljä lapsenlastani asuvat naapurissa. Hoidamme yhdessä kasvimaata, pelaamme jalkapalloa ja samoilemme lähimetsässä.

Mikään ei tuota enempää iloa kuin se, että pystyn liikkumaan heidän kanssaan.”

Millaisia olivat Ailin vuodet pienten lasten äitinä kolmea eri työtä tehden? Mistä Aili haaveilee eläkevuosinaan neljän lapsen isoäitinä? Lue koko juttu Kodin Kuvalehden numerosta 10/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.