Nelikymppisenä seurustelun aloittanut Soila: ”Rakkaus ei ollutkaan sellaista kuin mielikuvissani - se oli paljon parempaa”

”Lapsena minulla oli kaksi suurta haavetta. Halusin äidiksi, jotta voisin hoivata pienempiäni, kuten äiti hoivasi pikkuveljeäni ja -siskoani. Lisäksi tahdoin opettajaksi, että saisin kirjoittaa liitutaululle.

Kumpikaan unelmistani ei toteutunut sillä tavalla kuin toivoin. Sairastuin syömishäiriöön.

Syömishäiriö ilmestyi elämääni hiipimällä yläasteiässä. Eihän se ikinä kertarysäyksellä tule.

Ensin ryhdyin vain syömään terveellisemmin. Aloin supistaa määriä ja luoda sääntöjä, että en ota sitä tai tätä. Parhaiten se onnistui, kun en tehnyt asiasta numeroa muille. Lisäsin liikuntaa.

Vähitellen valintani muuttuivat jyrkemmiksi. Koulussa luin ruokatunnilla kokeisiin. Kotona sanoin, että söin jo koulussa ja luettelin, mitä kaikkea.

”Vuodet kuluivat. Olin yksinäinen, ja hain lohtua kirjoista ja rukoilemisesta.”

”Anoreksian kanssa oppii taitavaksi huijariksi. Toisaalta syömishäiriöistä ei 1980-luvulla tiedetty juuri mitään, joten ei sellaista osattu epäillä. Tai jos sairaudesta tiedettiin, ajateltiin, että anoreksia on kapinaa äitiä kohtaan ja huomiohakuisuutta.

Minulla oli aina ollut hyvät välit äitiin ja isään, he tekivät parhaansa. Sain rakkautta myös mummilta ja papalta, jotka asuivat yläkerrassamme. 

Ajattelin toisinaan, että kuolisinpa pois, niin en olisi kenenkään harmina. En kuitenkaan tahtonut tehdä itsemurhaa, koska en halunnut tuottaa vanhemmille sellaista surua.

Pääsin yliopistoon opiskelemaan luokanopettajaksi. En kertonut syömishäiriöstäni pääsykokeissa. Jos joku olisi kysynyt, onko minulla anoreksia, olisin vastannut, että miten muka voisi olla, kun olen niin lihava ja syön liikaa.

Minusta tuli opettaja yli kaksi vuotta myöhemmin kuin kurssitovereista, sillä jouduin opiskeluaikana sairaalaan ensimmäisen kerran anoreksian takia. Mutta valmistuin! 

Ensimmäinen työpaikkani oli pienen kyläkoulun opettajana. Vanhempainillat jännittivät, mutta lasten kanssa olin elementissäni. Toivoin, että saisin heidätkin rakastamaan kirjoja ja lukemista. Työssä ja aikuisten sosiaalisissa tilanteissa anoreksia muuttui monimutkaisemmaksi. Paastoamisen lisäksi minulla oli muitakin keinoja kontrolloida painoani.

Vuodet kuluivat. Olin yksinäinen, ja hain lohtua kirjoista ja rukoilemisesta.”

”Tauno vei tansseissa varmoin ottein ja sai tekemään kuvioita, joita en ollut koskaan tehnyt.”

”Kerran kummitätini houkutteli minut tansseihin, olin silloin nelikymppinen.  Tanssipaikassa Tauno tuli hakemaan minua muutamaan tanssiin. Hän vei varmoin ottein ja sai tekemään kuvioita, joita en ollut koskaan tehnyt.

Vähän myöhemmin Tauno tuli yllätyskylään punaisen ruusun kanssa, ja aloimme kulkea yhdessä tansseissa. Tauno oli minua 13 vuotta vanhempi ja asui lapsuudenkodissaan äitinsä ja isänsä kanssa. Kotiemme välillä oli 160 kilometriä.

Aloin rakastua, mutta en luottanut onneen. Olin varma, että Tauno ei haluaisi edes tanssia kanssani, jos saisi tietää todelliset kuulumiseni.

Kun lopulta uskalsin kertoa salatusta elämästäni rehellisesti, Tauno ei hylännytkään minua. Sen sijaan hän kertoi oman elämänsä kolhuista. Siitä, kuinka paljon ja pitkään hän oli etsinyt ja kaivannut rakkautta. Jotkut asiat kerroin kirjoittamalla vähän kerrallaan, se oli helpompaa.

Oli tärkeä hetki, kun Tauno kysyi, valitsenko hänet vai syömishäiriön. Vastasin, että hänet. Sitten kysyin, valitseeko Tauno minut ja syömishäiriön vai ei kumpaakaan. Hän valitsi meidät molemmat.

Annoin itselleni luvan rakastaa ja saada rakkautta. Kolme vuotta ensitapaamisen jälkeen menimme naimisiin. Kirkon ikkunoista lankesi valtavan kaunis valo, kun Tauno seisoi odottamassa minua alttarilla ja kävelin hänen luokseen.”

”Eläkepäätös anoreksian takia tuli kymmenen vuotta sitten. Vaikka välillä koen epäonnistuneeni perin pohjin, se oli suuri helpotus. Minun ei enää tarvinnut jaksaa eikä pystyä työelämään, johon ei ollut voimia.

Silloin muutin pysyvästi Taunon ja hänen vanhempiensa kotiin. Taunon isä kuoli samoihin aikoihin. Yhteinen huusholli vaati sopeutumista meiltä kaikilta.

En ollut koskaan aikaisemmin asunut miehen kanssa. Vuosien varrella olen vähitellen saanut mahtumaan yhteiseen kotiimme lipastoni, kirjani ja niille rottinkihyllyn. Taunon äidin luvalla ripustin omat verhoni olohuoneeseen ja keittiöön.

Lähimpään naapuriin on metsän kautta puoli kilometriä ja tietä pitkin viisi. Olemme Taunon kanssa paljon kahdestaan nyt, kun hänkin on eläkkeellä rakennusmiehen ja sähköasentajan työstään. Istumme rauhassa aamupalalla. Luemme lehtiä, pohdimme asioita, seuraamme lintulaudan elämää. Hiljaisuuskin on yhdessä ihanaa.

Päivällä Tauno on puutöissä tai verstaassaan sähkölaitteiden kanssa. Minä jumppaan sisällä ja teen meille ruokaa ja leivon. Kumpikin kuuntelee Järviradiota puuhissaan. Omien touhujen keskellä on suloista aistia toisen läheisyys.

Kirjoitin runoja rakkaudesta jo ennen kuin tapasin Taunon. Rakkaus ei ollutkaan yhtään sellaista kuin mielikuvissani. Se oli paljon parempaa. On ihanaa, että Tauno ei ole satukirjojen prinssi tai kiiltokuva, vaan ihan oikea ihminen. Minun ihmiseni ja sukulaissieluni.

Tauno on kulkenut vierelläni, kannustanut ja tuonut niin paljon ihanaa elämääni, että olen parantunut hyvin paljon.

Unelmat voivat toteutua monella tavalla. Minusta ei tullut biologista äitiä, mutta olen saanut olla varaäiti oppilaille, seitsemälle kummilapselle ja muille lähipiirin lapsille. Kerran viikossa käyn lukemassa päiväkodin lapsille satuja.

Käymme Taunon kanssa yhdessä tanssimassa yhä. Puen päälleni äidin ompeleman hulmuavahelmaisen mekon ja laitan päähäni Taunon puusta hioman perhoskoristeen.

Naistenhuoneessa vieraat ovat tulleet sanomaan, että sädehdin, kun tanssin. Tanssiessani Taunon kanssa tunnen itseni kauniiksi.” 

Lue Kodin Kuvalehdestä 9/2023 Soilan koko tarina. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.