Anita Korhonen on onnellinen siitä, että sai tyttärensä takaisin. Tiina Korhonen uskoo, ettei kukaan muu kuin äiti olisi jaksanut vaikeita vuosia. Kuva on otettu Best Western Premier Hotel Katajanokalla.
Anita Korhonen on onnellinen siitä, että sai tyttärensä takaisin. Tiina Korhonen uskoo, ettei kukaan muu kuin äiti olisi jaksanut vaikeita vuosia. Kuva on otettu Best Western Premier Hotel Katajanokalla.

Huumeet venyttivät Anita Korhosen äidinrakkautta 22 vuotta. Nyt Tiina Korhonen on kuivilla ja naiset kurovat kiinni menetettyjä vuosia.

Anita Korhonen, 70, asuu miehensä Keijo Korhosen kanssa kesät Kainuun Melalahden kylässä ja talvet Arizonassa. Hän on kirjoittanut tyttärensä huumevuosista kirjoissaan Kirjeitä Tiinalle ja Elossa jälleen. Uusin kirja Elämässä kiinni − kun huumeeton arki voitti ilmestyi tammikuussa. Anita on vapaa kolumnisti. Vapaa-ajalla hän ratsastaa ja retkeilee.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anita:

"Kun odotin Tiinaa, luulimme, että sieltä tulee poika. Hän oli niin aktiivinen jo ennen syntymäänsä. Sitten saimmekin terhakan Tiinan. 

Asuimme Tiinan lapsuuden New Yorkissa, jossa olin töissä. Kesät vietimme Suomessa. Isäni opetti Tiinan kirjoittamaan suomea.

Tiina oli lapsena villi ja aina menossa. Hän toi kotiin paljon ystäviä. Ja kissanpentuja ja marsuja.

Minua on aina ilahduttanut Tiinan taiteellisuus. Hän piirsi ja teki käsillä jo lapsena. Meillä järjestettiin isoja syntymäpäiviä. Hyvät muistot ovat olleet minulle tärkeä juttu.

Tiinan huumevuodet olivat vaikeita. Haavat niistä ovat yhä olemassa. 

Huumevuosien rakkauttani kuvaa termi tough love. Rakastin Tiinaa, mutta ­minun piti tehdä päätöksiä. Ehtoni oli, että minun seinieni sisällä kukaan ei ­käytä huumeita. En voinut päästää Tiinaa kotiini. Silti ajattelin häntä joka ilta ja pyysin iltarukouksessani hänelle apua.

Huumevuodet eivät vähentäneet rakkauttamme vaan voimistivat sitä. Meillä on aina ollut lämmin suhde. Puhumme samaa kieltä.  Voimme nauraa, itkeä ja ­rukoilla yhdessä. Henkinen kehitys on meille tärkeää, ja saamme siitä voimaa. 

Tiinan kautta olen joutunut katsomaan luonteeni heikkouksia ja korjailemaan niitä. Olen oppinut kärsivällisyyttä. Jaksan odottaa, jaksan sietää.

Tilastoihme

Talomme sijaitsee Kainuussa Melalahden kylässä. Asumme siellä enimmäkseen kesiä, koska siellä on niin kylmä. 

Minä talvehdin Arizonassa, Tiina Lontoossa. Melalahdessa istutamme puutarhaa ja katsomme rakkaan paikkamme kaunista maisemaa. Viihdymme ulkona.

On uskomatonta, että Tiina jaksoi tehdä psykologian tutkinnon. Se on kovimpia tutkintoja. Hän olisi hyvin voinut ­ottaa vaikka taidehistorian, koska rakastaa taiteita.

Jostain syystä huumeet eivät pilanneet Tiinan aivoja. Näin New Yorkissa hänen ikäisiään tyttöjä, jotka pimahtivat. 92 prosenttia huumeiden käyttäjistä kuolee, kuusi prosenttia tulee hulluiksi ja kaksi prosenttia selviää.

Tiina on siinä kahdessa prosentissa. Hän on selviytyjä. Olemme selviytyjiä molemmat.

Vanhoihin haavoihin ei ole fiksua ­palata. Nytkään, kun Tiinalla on tutkinto, ei saa jähmettyä paikoilleen. Luovuttaa ei saa. 

Aina se ajatus ei ole ollut minulle selvä, mutta se on kasvanut matkan varrella. Sen haluan kirjoillanikin sanoa kaikille, jotka ovat samassa tilanteessa.

Sanon Tiinaa tiikeritytöksi. Minun ­piti luoda itselleni voimahahmo. Tiina on aina rakastanut kissoja, ja tiikeri on ­todellinen voimaeläin. Se ei hermostu turhista, mutta kun se lähtee liikkeelle, se lähtee tosimielellä. 

Siitä saakka, kun Tiina palasi elämääni, olen toivottanut hänelle vaikeina hetkinä tiikerivoimaa.

Juttukaveri

Olemme Tiinan kanssa yhteydessä monta kertaa viikossa. Puhelinlaskut ovat ­kovat. Puhelimessa voimme tukea toisiamme, sähköpostilla pystymme selittämään asioita paremmin. 

Kaipaan Tiinaa, mutta en luokittele ­itseäni ihmissuhderiippuvaiseksi. Nyt, kun olen saanut hänet takaisin, äidinrakkauteni on avautunut. On ihanaa, ­että voi ikävöidä toista ihmistä.

Tiinan kanssa voin puhua kaikesta. Olemme molemmat kiinnostuneita terveydestä ja siitä, miten syödä terveellisesti. Juttelemme myös miehistä ja heidän asenteistaan. Siitä, että miehet ovat Marsista.

Minun pitäisi lopettaa mikrojohtamasta aikuista tytärtäni. Sekin on kyllä yksi rakkauden ilmaisu, että pitää sotkea toisen asioita. Kysyn välillä, olenko ollut liikaa neuvomassa, että pitää ottaa kurkku­pastillia.

Rahasta keskustelemme tiukasti, koska avustan Tiinaa. Sota-ajan lapsena olen säästäväisempi ja aikuisempi rahankäyttäjä. En ostele timantteja tai meikkejä.

Ilman Tiinaa olisin erilainen. Paljon kovempi ja vielä määräilevämpi. En antaisi anteeksi ihmisille, jotka töppäilevät. Olisin henkisesti heikommalla tasolla.

Toivoin viittä lasta, mutta Tiina on ainoani. Minulle hän vastaa kymmentä."

 

Tiina Korhonen, 43, asuu kesät Kainuun Melalahden kylässä ja talvet Lontoossa. Hän on valmistunut psykologian maisteriksi ja tekee jatko-opintoja terapeutiksi. Tiinalla on neljä lasta. Vapaa-ajalla hän etsii poikaystävää.

 

 

Tiina:

"Lapsena kävin äidin kanssa ratsastamassa, luistelemassa, hiihtämässä ja uimassa. Joka kesä olin hevos- ja jumppaleirillä. 

16-vuotiaana tapasin pojan, joka käytti heroiinia. Hän veti minut mukaan huume­maailmaan. Aloin olla enemmän ulkona enkä tullut kotiin yöksi. Sen jälkeen en enää koskaan asunut kotona.

Olemme aina olleet äidin kanssa läheisiä, vaikka huumevuosina irrotin itseni siitä suhteesta. 

Äiti on aina ollut tukenani, mutta myös ottanut tukensa välillä pois. Niin hänen pitikin tehdä. Meni monta päivää, viikkoa ja vuottakin, etten voinut tulla kotiin. Olin niin sekaisin.

Meiltä meni ainakin viisitoista vuotta hukkaan. Niistä viisi vuotta menin ylös ja alas. Minusta ei kuulunut mitään.

Olen oppinut äidiltä henkisyyttä. Minulle se tarkoittaa henkilökohtaisia voimia. Ne ovat jokaisessa ihmisessä, mutta toisissa vahvempina. Tiedän, että voin aina tulla paremmaksi ihmiseksi itselleni. Kiitän joka ilta kaikesta, mitä minulla on.

Äidillä on hyvä huumorintaju ja hänessä on syvyyttä. Hän tietää omat heikkoutensa. Äiti on hyvä persoona. 

Kuvani hänestä ei huumevuosienkaan ­aikana muuttunut. Mutta se on kasvanut, parempaan suuntaan.

Vaikka asun talvet Lontoossa, Melalahden talo Kainuussa on kotini. Tapaan siellä äitini. Siellä on kesällä kaunista, kun villiruusut kukkivat. Vaikka televi­siota ei ole, aika ei tule pitkäksi. Minun ei tarvitse mennä koskaan lomalle, minulla on loma kotona.

Matkakumppani

Äiti ja isä tulevat luokseni Lontooseen ­aina marraskuussa. Käymme taidenäyttelyissä ja elokuvissa. Minulle on tärkeää, että teemme asioita yhdessä. Niin ei ole ollut sen jälkeen, kun täytin 16. Vuodet ovat menneet hirveän nopeasti.

Viimeksi kävin äidin kanssa yhdessä Bermudalla. Se on hieno paikka, vesi on aivan sinistä. On historiaa ja museoita. Bermuda on sivistynyt.

Myös monet ystäväni ovat toipu­massa huumeista. Heillä ei ole ollenkaan hyvät suhteet vanhempiinsa, etenkään äiteihinsä. On harvinaista, että meidän välimme ovat säilyneet näin läheisinä.

Valmistumiseni psykologian maisteriksi on ihme. 

Sekin on ihme, että pystyn ylipäätään lukemaan. Joskus joudun lukemaan jonkin kohdan kaksi tai kolme kertaa, mutta olen selvittänyt yliopiston kokeet, jopa tilastotieteen.

Siihen nähden, minkä määrän kokaiinia olen elämäni aikana käyttänyt, on ihme, että ymmärrän psykologiaa. Opintojen ansiosta olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, mitä keholleni on tapahtunut, kun olen käyttänyt huumeita.

Tunnen olevani velkaa siitä, että olen selviytynyt huumeista. Haluaisin työn, jossa voin auttaa nuoria. Niitä, jotka luulevat, että asioilla ei ole seurauksia. Haluan kertoa heille, että ellei ole kuollut tai vankilassa, mahdollisuuksia on paljon.

Jos olisin tiennyt, kuinka vaikea tutkinto on, en olisi valinnut sitä. Haluan aina mennä siitä, mistä aita on matalin. En kuitenkaan voinut jättää opintojani kesken, koska olin luvannut sen äidilleni. Meillä on diili: äiti rahoittaa minua, minä käyn koulua ja haen töitä.

Raha on suhteemme ainut haaste. Lontoossa on hirveän kallista asua. Aina kun äiti ja isä tulevat käymään luonani, se palaa heidän mieleensä.

Kun vien seitsemänviikkoisen buldoggini Rosien rokotukseen, sekin menee kuukausirahoistani. Olen jo kuullut siitä.

Huolehtija

Jos en pariin päivään soita tai lähetä sähköpostia äidille, saan kuulla siitäkin. Olen tavallaan pilannut hänen pari viimeisintä päiväänsä.  

Äiti vaatii vieläkin minulta selityksiä. Hän huolehtii, koska kysymyksessä olen minä. Jos kyse olisi jostain toisesta lapsesta, hän ehkä huolehtisi vähemmän. 

Olen itsekin äiti, mutta en olisi missään nimessä voinut tehdä omien lasteni eteen yhtä paljon kuin äitini teki minun eteeni. Enkä olisi halunnut. 

En sano, etten rakasta lapsiani, mutta en ole sillä tavalla äiti-ihminen. Äitini ­tekemät uhraukset ovat niin suuria, ­etten itsekään ymmärrä niitä.

Voin puhua äidille kaikesta ilman, että minun tarvitsee miettiä sanomi­siani. Olemme samalla tasolla. Jos sanon, etten enää jaksa, äiti sanoo: ”Nyt vedät tiikerivoimaa.” Jos minulla ei olisi juuri tätä äitiä, olisin kuollut kauan sitten."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla