Anjuli Korhonen on lähettänyt ahdistusta  käsitteleviä runojaan kustantajille. ”Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt kääntämään vaikean asian voimaksi.”
Anjuli Korhonen on lähettänyt ahdistusta käsitteleviä runojaan kustantajille. ”Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt kääntämään vaikean asian voimaksi.”

Kun Anjuli Korhonen sai ensimmäisen paniikkikohtauksen, poikaystävä joutui pitelemään häntä aloillaan. Terapiassa hän on oppinut, että tunteiden kohtaaminen auttaa niistä pääsemiseen.

Rintaa puristaa ja sydän hakkaa. Istun elokuvateatterissa poikaystäväni kanssa. Olemme katsomassa kauhuelokuvaa, enkä pääse eroon sen herättämästä ahdistuksesta. Tunne lähtee vyörymään lumipallon lailla.

Iltaan mennessä koko rintakehäni on punainen, sillä olen yrittänyt raapia ahdistusta ulos. Yöllä kohtaus pahenee niin, etten pysty nukkumaan. Poikaystäväni joutuu pitelemään minua aloillani. En muista, miltä tuntuu olla normaali.

Kohtaus kestää neljä päivää. Kolmantena suostun lähtemään ystäväni Jennan painostamana Auroran sairaalan päivystykseen. Lääkärissäkin olen paniikissa, itken ja hyperventiloin. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pikadiagnoosi on helppo tehdä. Lääkäri toteaa, että minulla saattaa olla ahdistushäiriö. Sairaalaan en silti suostu jäämään. Haluan omaan sänkyyni. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kotiin lähtiessäni saan mukaani ahdistuslääkereseptin ja rauhoittavia. Lääkkeiden avulla saan nukuttua kunnolla ensi kertaa kolmeen päivään.

 

KAUHULEFFA LAUKAISI ahdistuskohtauksen viime vuoden tammikuussa, mutta minulla oli ollut masennuksen ja ahdistuksen oireita jo ennen sitä. Olin ollut pitkään peloissani ja huolestunut. En ymmärtänyt, mistä oli kyse. Pelkäsin kärsiväni skitsofreniasta.

"Kohtasin mieluummin pelottavan asian vaikka väkisin kuin paljastin pelkääväni."

Elämässäni ei ole isoja traumoja tai dramaattisia kokemuksia. Kannoin kuitenkin jo lapsena huolta toisista. Olin empaattinen äidin tyttö. Huolestuin, jos äiti tai ystävä oli surullinen. 

Omia huoliani en halunnut paljastaa. Kohtasin mieluummin pelottavan asian vaikka väkisin kuin paljastin pelkääväni. Siksi päädyin katsomaan sitä kauhuelokuvaakin.

Lapsena puuhailin aina kissaystävieni kanssa. Opin kuulemma ensin naukumaan ja vasta sitten puhumaan.

 

Vanhempani erosivat, kun olin 14. Tajusin, että äiti joutui huolehtimaan ensi kertaa taloudesta yksin. Halusin tukea häntä, vaikka ei hän minulta sellaista vaatinut. 

Yritin ottaa asioista vastuuta huolehtimalla pikkuveljestäni Miskasta. Kasvoin nopeasti isoksi.

Eron jälkeen en ole tavannut isääni. Välimme olivat kireät jo aiemmin, joten ero oli minulle helpotus. 

Tunsin kuitenkin syyllisyyttä ja häpeää helpotuksestani. Ajattelin, että minun olisi pitänyt kaivata isää. En kehdannut kertoa useimmille kavereilleni, etten näe enää isää. 

Syyllisyys ja häpeä jatkuivat koko yläasteen ajan. Nyt aikuisena olen sinut asian kanssa. Olen itse päättänyt, etten halua tavata isääni.

 

ALOIN PUHUA ÄIDILLE oireistani lukioiässä. Kerroin pärjäämisen tarpeestani ja peloistani.

Äiti totesi, että tunteeni kuuluvat murrosikään ja että monella sukulaisella on ollut vastaavia oireita. Hän itsekin oli potenut nuorempana ahdistushäiriötä. Aikuistuessa oireet olivat hävinneet. Hän osasi vakuuttaa, että suvussamme on alttiutta ahdistukselle ja että tunteeni olivat normaaleja.

"Istuin keskellä yötä sängyssä ja hoin, etten halua tätä enää."

Kauhuelokuvan laukaiseman ahdistuskohtauksen jälkeen pelkäsin öisin. Ensimmäinen viikko oli vaikein, mutta tunne jatkui kuukausia.

Odotin jatkuvasti uutta kohtausta. Välillä istuin keskellä yötä sängyssä ja hoin, etten halua tätä enää.

Halusin puhua peloistani lakkaamatta ja kuulla vakuutuksia, että kaikki on hyvin. En halunnut olla yhtään yksin. Ystäväni Aino vietti luonani monta yötä, kun äiti oli yövuorossa. Hän toi minulle vispipuuroa, koska ei tiennyt, miten muuten minua lohduttaa. Se oli ensimmäinen ruoka, jota suostuin kohtauksen jälkeen syömään.

Lopulta mielenterveyshoitaja suositteli minulle Nuorten kriisipisteen itsetuntoryhmää. Pahin ahdistus oli jo helpottanut, mutta ryhmässä sain uudenlaista tukea. Kaikki saivat puhua tasa-arvoisesti. Ihmisillä oli erilaisia kohtaloita, mutta jokaisella oli kokemusta henkisistä ongelmista.

Yhdessä kokeilimme taideterapiaa, ja ryhmässä uskalsin ensimmäisen kerran näyttää muille runojani.

Heittäydyin kirjoittamiseen. Opin käsittelemään ahdistusta runojen avulla. Kirjoittamalla käänsin tunteet sanoiksi ja asiat tulivat ymmärrettäviksi. Tunsin pääseväni käsiksi asioiden totuuteen, niiden sieluun.

Kirjoittamisesta tuli iso osa parantumistani. Puolen vuoden aikana kirjoitin yli sata sivua runoja.

Kriisipisteen kautta sain myös tukihenkilön, Virpin. Aluksi olin epäileväinen ja mietin, mitä annettavaa vieraalla ihmisellä voisi minulle olla. Virpi oli kuitenkin itsekin kärsinyt ahdistushäiriöstä ja ymmärsi heti, mitä olin käynyt läpi. Aloimme keskustella ja tapasimme säännöllisesti joka kuukausi.

 

UUSI KOHTAUS iski viime vuoden keväällä. Olin Virpin kanssa Heurekassa näyttelyssä, jossa oli esillä oikeita, säilöttyjä ihmisruumiita. Minua pelotti näyttelyyn meneminen jo etukäteen, mutta halusin kohdata pelkoni.

Tuloksena oli ensimmäistäkin rajumpi kohtaus.

Sillä kertaa ahdistus oli kuolemanpelkoa. Mietin tauotta kuolemaa enkä pystynyt lopettamaan. Ajatukset kiersivät yhä uudestaan samaa rataa, ja minulla oli myös itsetuhoisia ajatuksia. Ensimmäistä kertaa tunsin, että olin menettämässä toivoni.

"Ymmärsin, että olisi parasta hakeutua hoitoon ennen seuraavaa kohtausta."

Näyttelyn jälkeen puhuin Virpin kanssa siitä, mistä tunteissani oli kyse. Olemme kummatkin analyyttisiä ja selitämme asioita biologian kautta, mutta Virpin mielestä biologia ei rajaa henkisyyttä pois. Tajusin, että minullakin on oikeus ajatella samoin. Sen jälkeen soitin aina Virpille, kun minun oli paha olla.

Opiskelin tuolloin matematiikkaa. Opinnot takkuilivat, ja ahdistuskohtauksen jälkeen hakeuduin terapiaan. Ymmärsin, että koska kaksi kohtausta olivat olleet pahoja, olisi parasta hakeutua hoitoon ennen seuraavaa. Pääsin terapiajonoon ja sain uuden lääkityksen.

Vähitellen usko tulevaisuuteen palautui. Kesällä aloitin työt Linnanmäellä, ja se täytti ajatukseni. Tutustuin muihin kesätyöntekijöihin ja sain uutta ajateltavaa.

Aloin voida paremmin. Kesti silti melkein kaksi kuukautta, ennen kuin tunsin taas olevani oma itseni.

Nyt opiskelen unelma-ammattiini, äidinkielenopettajaksi. En halunnut liian haastavaa työtä, joten luovuin matematiikan opinnoista ja suunnitelmastani ryhtyä eläinlääkäriksi.

Olin koulussa kympin tyttö. Nyt opiskelen yliopistossa, ja välillä on ollut vaikea hyväksyä sitä, että en olekaan paras kaikessa.

 

AHDISTUSKOKEMUKSET vaikuttavat yhä siihen, mitä teen. En mässäile millään pelottavilla asioilla, kuten mielisairauksilla tai kuolemalla. En lue mielisairauksista kertovia kirjoja enkä suostunut pitkään aikaan katsomaan kauhuelokuviakaan.

Nyt olen vähitellen yrittänyt kasvattaa sietokykyäni. En halua olla pelkojeni vanki. Kauhuleffastakin saatan katsoa pätkän kaverin kanssa. Uskon, että jos asioita välttelee liikaa, pienikin havainto voi laukaista pahan olon.

Toukokuussa aloin käydä hahmoterapiassa. Se pureutuu ongelmien taustalla piileviin käsittelemättömiin tunteisiin, joista on tarkoitus puhua ääneen. Tapaan terapeutin kerran viikossa.

Terapian aloittaminen tuntui aluksi pelottavalta. Lääkärit ja hoitajat ovat vaihtuneet usein, ja tuntui raskaalta aloittaa alusta taas uuden ihmisen kanssa. Uskon kuitenkin, että terapiasta on apua. Kun tunteet kerran kohtaa, ne saa hoidettua pois.

"Olen loppuelämäni taipuvainen saamaan kohtauksia."

Ahdistus on silti aina osa perimääni. Tiedän, että kun olen kerran sairastunut ahdistukseen, olen loppuelämäni ajan taipuvainen saamaan kohtauksia.

Minulla on yhä ongelmia itsetuntoni kanssa ja syön ahdistukseeni lääkkeitä. Huolehdin yhä liikaa toisten ongelmista. Joskus tunnen huonoa omaatuntoa, kun äiti on stressaantunut ja itselläni asiat menevät hyvin. Yritän kyllä ajatella, että aikuisilla on ensisijaisesti vastuu omasta hyvinvoinnistaan. 

Olen päättänyt puhua ahdistuksestani avoimesti, jotta muut voivat hyötyä kokemuksistani. Olen kannustanut ystäviänikin samaan.  

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2014.

Helsinkiläinen Anjuli opiskelee Helsingin yliopistossa suomen kieltä. Hän ahmii fantasiakirjoja ja rakastaa Aale Tynnin runoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla