Nopeammin! Paremmin! Kun Viivi oli sairaimmillaan, hän ei uskaltanut pysähtyä hetkeksikään.
Nopeammin! Paremmin! Kun Viivi oli sairaimmillaan, hän ei uskaltanut pysähtyä hetkeksikään.

Sarjakuvataiteilija Viivi Rintanen työskenteli kolme kesää psykiatrisella osastolla. Hän ei kertonut kenellekään, että olisi sopinut paremmin potilaaksi. Nyt Viivi on sitä mieltä, että hulluudesta pitäisi puhua enemmän.

Vieras ihminen itkee sängyssä. Hän on vetänyt pyyhkeen pään yli. Pyyhe vapisee kasvojen vääntyillessä.

Viivi Rintanen on aamuseitsemältä pukenut laitoshuoltajan työmekon päälleen ja sitaissut hiukset poninhännälle. Hän on 19-vuotias ja kesätöissä sairaalan psykiatrisella osastolla.

Hän pyyhkii lavuaarin rätillä ja moppaa lattian, nopeasti, nopeasti. Sängystä kuuluvaa tuhinaa ei kestä kuunnella.

Viivi ei voi kysyä, mikä itkijällä on hätänä, sen työhön perehdyttäjä on tehnyt selväksi. Viivi on apulainen, jonka kuuluu siivota. Hän saa vain poistaa pölyn sängyn alta.

On helpotus painaa huoneen ovi kiinni ja mennä juomaan kuppi kahvia.

"Vasta tulevina kuukausina ja vuosina ymmärsin olevani itsekin hullu", Viivi sanoo nyt, 24-vuotiaana.

Hänen sarjakuvaromaaninsa Mielisairaalan kesätyttö kertoo, mitä noina vuosina tapahtui.

Viivi piirsi Mielisairaalan kesätyttö -albumia pitkään kertomatta kenellekään. Omat ongelmat hävettivät häntä liikaa.
Viivi piirsi Mielisairaalan kesätyttö -albumia pitkään kertomatta kenellekään. Omat ongelmat hävettivät häntä liikaa.

Sairaala: hyökkääkö joku kohta?

Millaisia mielisairaat ovat? Pitääkö kaikkea varoa, hyökkääkö joku kimppuun, tarttuuko väkisin käsivarresta?

Ensimmäisinä kesätyöpäivinä Viiviä pelottaa. Hän työntää siivouskärryjä käytävällä. Käytävän keskivaiheilla on oleskelutila, jossa televisio on aina auki ja hiljaisella. Aurinko paistaa kauniisti ulkona ja ikkunasta sisään.

Käsidesitelineet ovat tyhjät.

Joku potilaista jaksaa nousta sängystä vain tupakalle tai syömään. Joku syö kokonaisen pullapitkon ja levittää jokaisen viipaleen päälle voita. Joku suhaa koko päivän käytävillä, keittää tauotta kahvia ja huudattaa radiota.

Mutta ei kai sellainen kovin kummallista ole. Kukaan ei hyökkää.

"Itse asiassa potilaita ja henkilökuntaa oli usein vaikea erottaa toisistaan muuten kuin avainten perusteella, sillä osastolla kaikki ovat arkivaatteissa."

Pitäisikö minun olla täällä?

Osastolla on paljon nuoria naisia. Kun Viivi pyyhkii rätillä ruokalan pöytää, hän kuulee, kuinka hoitaja maanittelee yhtä heistä syömään. Lusikallinen vielä, pitäähän syödä.

Ruokamössö ällöttää Viiviä. Hän painaa suunnilleen yhtä paljon kuin pöydässä kyyhöttävä tyttö.

Olen aika samanlainen, hän ajattelee hetken. Pitäisikö minun olla täällä?

Työpäivä loppuu kello 15. Viivi polkee pyörällä kotiin.

Koulu: pitää pystyä

Koulun ruokalassa Viivi ottaa aina salaatin mukaan ja syö sen yksin tietokoneen ääressä, vasen käsi riittää pitelemään haarukkaa, esseet edistyvät.

Opiskelupaikka Taideteollisessa korkeakoulussa on toteutunut unelma, Viivi haaveilee kuvataideopettajan ammatista. Kesä on jäänyt taakse. Poikaystävä on armeijassa. Viivi on omillaan.

"Usein ajatellaan, että syömishäiriöinen on aina nuori, keijukaismainen anorektikko, yläastetta käyvä kympin tyttö. Tosielämä on monimutkaisempaa. Minä sekosin vasta, kun piti itsenäistyä."

Illalla Viivi laatii tarkan aikataulun seuraavaa päivää varten.

Viivi on aina rakastanut numeroita. Nyt hän huomaa, mitä kaikkea niillä voi mitata. Koulun, liikunnan, ruokavalion, painon, rahankäytön.

Iltaisin hän laatii tarkan aikataulun seuraavaa päivää varten: laskee kalorit ja päättää, kuinka monta tuntia opiskelee. Silloin Viiville ei jää liikaa aikaa miettiä ja hän on kotona vasta niin myöhään, että voi mennä heti nukkumaan.

Painon suhteen parasta on, kun numero pienenee. Juostessa, kun matkat pidentyvät.

Hän ei ihaile itseään peilistä. Ulkonäkö ei kiinnosta.

"Sellaista ei mieti, kun on syömishäiriöisen oravanpyörässä, jonka yrittää saada kelaamaan yhä lujempaa. Pyörässä ajattelee vain: pystytkö enempään, pystytkö kovempaan, pitää pystyä, pitää pystyä."

Viivi muistaa yhä, miltä psykiatrisella osastolla haisi: lämmitetyltä ruualta, siivousaineelta, kahvilta, tupakalta ja ihmisiltä.
Viivi muistaa yhä, miltä psykiatrisella osastolla haisi: lämmitetyltä ruualta, siivousaineelta, kahvilta, tupakalta ja ihmisiltä.

Katu: missä olet ollut?

Ensilumi satoi aikaa sitten. Viivi kävelee koulusta kotiin. Hän kävelee aina mahdollisimman lujaa eikä katsele sivuilleen. Keltainen huivi on vedetty kolmeen kertaan kaulan ympäri lämmittämään.

Ystävä tulee vastaan. Sinua ei ole näkynyt aikoihin, missä olet ollut? hän kysyy jotenkin hämmentyneenä.

On ollut kiireitä, Viivi sanoo. Hytisyttää. Jos ei kohta pääse lähtemään, aikataulu menee sekaisin.

Kun poikaystävä on armeijasta lomalla, Viivi unohtaa yhdessä sovitun elokuvaillan tahallaan. Sohvalla! Sipsejä! Tekemättä mitään hyödyllistä! Miten voisi!

Kuntosali: miten pahalta tuntuu

Bodypumpin jälkeen ruumis on pelkkää hikistä mössöä.

Olet mahtavan hyvässä kunnossa, kateeksi käy, sanoo vieras nainen vieressä.

Tietäisitpä, miten pahalta minusta tuntuu joka hetki, VIivi ajattelee.

Sairaala: ovi lukossa

Osasto on tuttu, tavallaan potilaatkin, vaikka he eivät enää ole samoja kuin viimeksi. Viivi aloittaa jälleen kesätyöt sairaalassa. Hän haluaa ymmärtää enemmän siitä, millaista on olla hoidettavana mielen sairauden vuoksi. Sitä paitsi opiskelija tarvitsee rahaa myös ensi talvena.

Hoitajien kansliaa sanotaan akvaarioksi. Potilaat näkevät ikkunan läpi, keitä sisällä on, mutta puhe ei kuulu. Ovi on aina lukossa.

Akvaariossa puhutaan paljon lääkkeistä. Viivi kuuntelee. Moni hänen ikäisensä on syönyt lääkkeitä vuosikaudet. Viivi miettii, miksi.

Osastolle ottaminen on kuin lottovoitto. 

"Hoitoon pääsee vasta, kun on jo aivan sekaisin. Ennen osastoa apu on liian usein pelkkä lääkemääräys."

Kuin aivot olisivat kone, joka voidaan korjata helposti: kas, masennusta, lisätäänpä serotoriinin tuotantoa.

Osastolle ottaminen on kuin lottovoitto, sanoo yksi hoitaja ja haukkaa karjalanpiirakkaa.

Viivi maistelee sanoja suussaan: Osasto. Mielisairas. Psykiatrinen sairaala.

Ei sellaisia sanoja halua liittää itseensä. Joku itkee taas huoneessaan, Viivi itkee vasta kotona. Työpäivän jälkeen hän menee salille, viisi tuntia yöunta riittää hyvin.

Koti: puhdas ja hyvä!

Kymmenet päiväkirjat ovat muovikorissa. Viivi ottaa yhden ja lukee. Käsiala on pystyä: "Lihas on elämä, läski on syntiä. Tämä keho on tehnyt virheitä, ja nyt korjaan ne. Suursiivous, kuntoremontti, elämäntapamuutos, muodonmuutos! Olla puhdas, terve, kaunis ja hyvä."

Niiden sanojen kirjoittamisesta ei ole kauan.

Kauan on sen sijaan ajasta, jolloin hän leikki ystäviensä kanssa Spice Girls -tyttöbändiä ja mietti, kuka sen jäsenistä voisi ulkonäön perusteella olla. Vai olisko kukaan, kelpaisiko?

Miksi ruoka on pelottanut niin monta vuotta?

Viivin lapsena kirjoittaman unelmalistan ensimmäinen kohta on voimassa yhä.
Viivin lapsena kirjoittaman unelmalistan ensimmäinen kohta on voimassa yhä.

Yläaste: hankkiudu hoitoon

Hankkiudu hoitoon, senkin hullu! sanoo pipopäinen teinipoika kaverilleen. Se on vitsi. Viivi on opetusharjoittelussa yläasteella, kuuntelee ja kiukustuu

Miksi mielen ongelmista voi vain vitsailla tai vaieta? Miksi käden katkeaminen on ymmärrettävämpää kuin mielen?

Hän ei sano mitään.

Hulluus on suhteellista, Viivi miettii. Hän ei kuule ääniä. Pään sisällä kuuluva syyttelevä, vähättelevä ja kohtuuton ääni on hänen omansa.

Ruokala: Viivi syö

Eräänä kevätpäivänä Viivi ei nappaakaan koulun ruokalassa salaattia mukaan, vaan valitsee sen lisäksi sämpylän, joka näyttää proteiinipitoisimmalta.

Hän istuu opiskelukavereiden pöytään. Tuntuisi helpommalta tökätä haarukka silmään kuin suuhun. Viivi syö. Sydän hakkaa. Sämpylän proteiinipitoisuus lohduttaa vähän.

"Ehkä vain yksinkertaisesti kyllästyin voimaan huonosti. Ehkä olin kysellyt itseltäni tarpeeksi, miksi teen kaiken niin vaikeaksi."

Maailma ei kaadu, vaikka Viivi jättää menemättä kuntosalille.

"Syömishäiriöinen tietää, että keholle olisi hyväksi höllätä, mutta ahdistus hölläämisestä on niin kamala, ettei se välttämättä onnistu ikinä."

Sille ahdistukselle ei ole sanoja.

"Järkeily oli minun keinoni. Lopulta oli pakko myöntää, että ihminen tarvitsee sopivasti lepoa, rasitusta ja ravintoa. Ei niin, että kaikkea muuta kuin rasitusta on mahdollisimman vähän."

Illalla Viivi jättää menemättä kuntosalille. Maailma ei kaadu, vaikka seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ulkona laulaa lintu.

Ennen Viiville oli tärkeää pitää aikataulu sellaisena, että lenkille ehti varmasti.
Ennen Viiville oli tärkeää pitää aikataulu sellaisena, että lenkille ehti varmasti.

Sairaala: kuka olitkaan?

Tämä on viimeinen kesätyöni psykiatrisella osastolla, kolmas vuosi, Viivi tietää jo tullessaan. Ensi kesänä hän aikoo pelkästään piirtää.

Hyvät ja huonot hoitajat erottaa yhtä helposti kuin ennenkin.

Hyvä hoitaja kuuntelee, mitä potilaalla on sanottavaan. Huono hoitaja kysyy, että mikä sinun nimesi taas olikaan ja tulee sitten kansliaan valittamaan, kuinka hankala potilas on. Hyvälle potilas on ihminen, huonolle turhauttava leipätyö.

Viivi on alkanut soitella vanhoille ystävilleen: Anteeksi, että olen kadonnut elämästäsi neljäksi vuodeksi. Anteeksi, että olen ollut kiinnostunut vain itsestäni, en sinusta.

Sitten Viivi kertoo, miksi.

"Kaapista ulos tuleminen, hulluuden myöntäminen, hävetti niin, ettei mitään rajaa."

Kukaan ei hylkää.

Ilosaarirock: näytät kamalalta

Aamulla Viivi kävelee leirintäalueen telttojen välistä lyhyt kesämekko päällään. Melkein jokainen tuntuu tuijottavan. Sitten ystävä sanoo sen suoraan: Näytät ihan kamalalta, kuolleelta. Mennään hakemaan sinulle ruokaa.

Kaupasta ostetaan patonki ja juustoa. Tällä kertaa Viivi syö, istuu teltan edessä ja nyppii samalla ruohonkorsia paljaista varpaista.

Aina hän ei vieläkään syö.

"Syömishäiriöstä irti räpistely on aaltoliikettä. Ei ole selkeää alkua ja loppua, on vain erilaisia vaiheita."

Viivi haluaa kuvata asioita, jotka tuntee. "Varmaan siksi päädyn usein kuvaamaan omaa elämääni. Teen sarjakuvia niin kauan kuin elämässä on virhe."
Viivi haluaa kuvata asioita, jotka tuntee. "Varmaan siksi päädyn usein kuvaamaan omaa elämääni. Teen sarjakuvia niin kauan kuin elämässä on virhe."

Työhuone: kuka on hullu?

Punatiilisessä talossa tuoksuu kahvinlitku. Viivin sormet ovat musteessa. Hän piirtää eikä voisi piirtäessään olla onnellisempi. Nyt hän piirtää sarjakuvaa siitä, mitä tapahtui. Se tuntuu tärkeimmältä.

"Hulluja on aina ollut. Syömishäiriö ei ole pullamössösukupolven sairaus, josta voi parantua, kunhan alkaa reippaasti lusikoida."

Viivi käyttää mielellään sanaa hullu karistaakseen siitä turhat ennakkoluulot. Mielenterveyden ongelma on jotain epämääräistä, joka piilotetaan suljettujen ovien taakse. Hulluus on usein aika arkista.

"Hulluudella on asteikko ei yhtään hullusta seinähulluun. Jokainen sijoittuu jollekin kohdalle sitä, mutta hyvin harva kumpaankaan ääripäähän."

Sitä paitsi: kuka normaalin rajan määrittelee?

Terapiassa Viivi ei ole ollut koskaan.

"Ehkä joskus vielä menen. Nyt tuntuu, että olen pärjännyt aika hyvin oman analysoinnin ja joogan avulla. Mutta en olekaan malliesimerkki, vaan ainoastaan tarinan kertoja. En suostu uhriksi enkä sankariksi."

Ystävän koti: uskon sinuun

Kun Viivin ystävä sairastuu masennukseen, Viivi istuu hänen vieressään sohvalla ja sanoo: Uskon sinuun ja siihen, että tulee parempia aikoja. Olen tukena, jos vain ikinä jaksat vastata puhelimeen.

Samalla hän sättii itseään. Miksei hän ymmärtänyt tilannetta aikaisemmin, vaikka kuvitteli olevansa mielenterveyden puolestapuhuja?

Vain harva mielen sairaus kuitenkaan näkyy.

"Ammattiauttaja on kamala sana. Jokaisen velvollisuus on auttaa läheisiä, eikä sysätä vastuuta muille. Usein läsnäoleminen riittää. Siinä ei voi tehdä mitään kovin väärin."

Kamalinta on vähättely.

"Monet sanovat, että esimerkiksi syömishäiriöinen kerjää vain huomiota. Ei se ole vain. Mitäpä, jos silloin antaisi sitä huomiota?"

Lapsuuskoti: ylpeä iskä

Olen saanut apurahan, Viivi kertoo olohuoneessa iskälleen. Pelottaa. Iskä on aina ollut Viivin elämän tärkein ihminen. Kun iskä soitti vaikeina vuosina ja kysyi kuulumisia, Viivi vastasi, että ihan hyvin menee.

Apurahan, hienoa, mihin tarkoitukseen? iskä vastaa. Silloin Viivi antaa isälle sarjakuva-albuminsa ensimmäisen luvun.

Olen ylpeä sinusta, iskä sanoo luettuaan.

Hän on aina opettanut Viiville, että riittää, kun elämässä tekee parhaansa. Oravanpyörävuosina neuvo kääntyi itseään vastaan, mutta iskä ja Viivi tietävät, ettei se ole kenenkään vika.

Omaa lastaan ei voi suojella kaikelta.

Kuka tahansa voi sairastua, eikä sairastuminen koskaan johdu vain yhdestä asiasta. Ei pelkästään lapsuudesta tai median luomista paineista.

"Kukaan ei valitse syömishäiriötä. Ehkä se valitsee kohteensa itse."

Iskä hymyilee, mutta näyttää vähän surulliselta. Omaa lastaan ei voi suojella kaikelta, eikä lapsi itseään.

Lähdetäänkö iltapäivällä veneellä järvelle, otetaanko eväät mukaan? Viivi ehdottaa iskälle.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015. 

Viivi Rintasen sarjakuvia voi lukea Hulluussarjakuvia-blogista. Siinä Viivi piirtää tositarinoita mielenterveydestä.

 

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."