Veera Sylvius kirjoitti ylioppilaskokeissa kuusi laudaturia. Silti hän tunsi nuorena, että kaikki hänessä on peruuttamattomasti pielessä.
”Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Kirjoitin ylioppilaskokeissa kuusi laudaturia. Pääsin yliopistoon lukemaan teoreettista fysiikkaa. Silti olin täynnä vihaa ja tunteita, joille ei ollut sanoja. Tuntui, että kaikki minussa oli peruuttamattomasti pielessä.
Kun katsoin itseäni peilistä, näytin vääränlaiselta. Aloin paastota ja juoda vain tomaattimehua. Jos söin puolikkaan omenan, lähdin lenkille polttamaan siitä saadut kalorit.
Sisälläni oli valtava ristiriita. Olin niin pätevä ja niin rikki.
Vartuin kahden lääkärin perheessä Espoon Tapiolassa. Isä oli tutkija, äiti anestesialääkäri. Isä oli lapsuudessani paljon poissa. Kun olin seitsemän, isä muutti Ranskan Lyoniin ja meni töihin WHO:n syöpätutkimuslaitokseen.
En osannut kaivata häntä, mutta tiesin, että äidillä oli vaikeaa. Minun ja kahden isosiskoni hoitaminen jäi hänelle.
”Opettaja löi avokämmenellä naamaan ja karttakepillä sormille.”
Opin olemaan vähäksi vaivaksi. Aistin, että on parasta olla helppo, kiltti ja hyvä koulussa. Täytin kaikki ääneen lausumattomatkin odotukset. En vaatinut enkä valittanut. Soitin pianoläksyni.
En puhunut tarpeistani ja tunteistani. Kadehdin vuotta vanhempaa isosiskoani Nooraa, joka uskalsi tehdä niin. Automatkalla Noora vaati pysähtymään huoltoasemalle, kun hänellä oli nälkä. Minullakin oli nälkä, mutta en sanonut mitään.
Kun olin yhdeksänvuotias, muutimme äidin ja siskojen kanssa vuodeksi Lyoniin isän luokse. Minut pantiin vaativaan konservatoriokouluun. Koska en puhunut ranskaa, en ymmärtänyt opetuksesta aluksi mitään. Opettajani oli ankara. Jos olin unohtanut läksyt tai kynän kotiin, hän otti kiinni poskestani ja ravisteli kivuliaasti.
Myös eräs toinen opettaja käytti väkivaltaa. Raivostuessaan hän heitti pulpetin kumoon, löi avokämmenellä naamaan ja karttakepillä sormille. Pahinta oli, kun joku muu joutui rangaistavaksi ja väkivaltaa piti katsoa hiljaa, naama peruslukemilla.
Vuosi oli ahdistava. Pelkäsin koko ajan opettajien raivostumista, eikä minulla ollut kielimuurin takia juuri ystäviä.
Paluu Suomeen oli helpotus. Pääsin takaisin omien ystävieni luokse ja tallille hoitamaan hevosia.
”Syömisestä seurasi musertava ahdistus.”
Äiti teki väitöskirjaa ja alkoi johtaa saattohoitokoti Terhokotia. Hän teki pitkiä päiviä. Isosiskoni Niina oli lukiossa ja valitsi kultaisesti viettää poikakaverinsa kanssa aikaa kotona minun ja Nooran kanssa. Ilman heitä olisimme jääneet usein yksin.
Yläasteella sain ahaa-elämyksen. Kemian ja matematiikan läksyjä tehdessäni oivalsin, että systemaattisuudella saan paljon aikaan. Nautin uusien asioiden ymmärtämisestä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/low-8401.jpg?itok=uQr1pFpm)
Kun olin 16-vuotias, muutimme taas vuodeksi Lyoniin isän luokse. Menin yksityiseen, nunnien pitämään lukioon. Osasin jo ranskaa ja sain ystäviä. Istuimme kahviloissa tupakkaa polttaen ja kävimme kotibileissä. Elämä tuntui valoisammalta. Fysiikanopettajani kehuista ymmärsin olevani oppiaineessa hyvä.
Sitten vanhemmilleni tuli aviokriisi. He alkoivat miettiä, jatkavatko yhdessä. Meille lapsille he eivät asiasta puhuneet, mutta vaistosin jännittyneen ilmapiirin.
Aloin laihduttaa pakonomaisesti. Ruuasta kieltäytyminen tuntui ihanalta. Olin kurissa ja kontrollissa, saanut itsestäni niskalenkin. Unelmoin, että voisin olla kokonaan syömättä.
Terve ja sairas puoli väänsivät peistä minussa. Hetkittäin tajusin, että teen itselleni pahaa. Sairas puoleni ei silti suostunut aloittamaan paranemista. Syömisestä seurasi musertava ahdistus.
Kammoksuin läheisyyttä enkä pystynyt olemaan parisuhteessa. Jätin mukavat poikakaverini.
18-vuotiaana painoni oli pudonnut niin paljon, että vanhempani huolestuivat. He pyysivät minut perheterapeutilleen. Terapeutti sanoi, että kun vanhempani tekevät päätöksensä suhteestaan, minä paranen. Sitten hän suositteli minulle psykoanalyysia.”
Miten Veera parani anoreksiasta? Kuinka hänestä tuli teoreettinen fyysikko ja avaruusjärjestelmiä valmistavan yrityksen toimitusjohtaja? Millaista on ollut työskennellä miesvaltaisessa avaruusteollisuudessa? Kenen teoksen luettuaan Veera päätyi myös kirjailijaksi? Lue lisää Kodin Kuvalehden numerosta 4/2024! Tilaajana voit lukea haastattelut myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Veera Sylvius
49-vuotias Veera on pääomasijoitusyhtiö Voland Partnersin toimitusjohtaja ja kirjailija. Hän asuu Helsingin Töölössä puolisonsa Jyrkin, 18-vuotiaan poikansa Petjan sekä ajoittain Jyrkin kahden pojan kanssa. Veeran 20-vuotias poika Reko on muuttanut omilleen. Veera on julkaissut runokokoelman On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone 2023). Helmikuussa julkaistaan hänen esikoisromaaninsa Katoaminen, joka käsittelee anoreksiaa.
