Bettina Sågbom ei murehdi rahaa, terveyttä eikä varsinkaan suoria tv-lähetyksiä. On vain yksi asia, josta hän on jatkuvasti huolissaan.

Nej, Bettina, nej. Et soita, et soita, et varmasti soita. Vauvasi on käynyt armeijan, ylennyt korpraaliksi, hoitanut ihmissuhteensa, kirjoittanut ylioppilaaksi, selvinnyt aina. Et soita.

Noin toimittaja Bettina Sågbom, 48, läksytti itseään viimeksi tänään kello 9.30. Hän oli juuri vetänyt ­ruotsinkielisen aamu-tv-lähetyksen Helsingin keskustassa, istuskeli studion kahvihuoneessa ja yritti ajatella vihreää teetä ja maailmanpolitiikkaa

Hän yritti olla miettimättä, onko ­Davy jo herännyt.

Kymmeneksihän sen piti mennä.

Ehtiikö se kouluun?

Bettina sanoi itselleen vielä kerran: Pysy kovana. Älä paapo 21-vuotiasta, ­jolla kasvaa parta.

Kymmeneltä hän soitti.

"En pystynyt vastustamaan kiusausta. Taaskaan."

"Heikkouteni on se, etten anna lasteni töpätä"

Davy opiskelee media-alaa vuoden kestävässä koulutusohjelmassa ja asuu lapsuudenkodissaan Espoossa. Kun hän vastasi puhelimeen, hän oli äitinsä ­mukaan ”ihan töttöröö” eli sikeän unen vaiheessa. Seurasi tuttu keskustelu:

"Herregud sähän nukut, sunhan pitäisi olla jo koulussa."

"Etkö voi antaa mun edes herätä itse?"

Bettina arvelee, että koulu saattoi ­oikeasti alkaa myöhemmin.

"Oli niin tai näin, eihän asia minulle kuulu. Heikkouteni on se, etten anna lasteni töpätä. Huolehdin, suojelen, pelastan ja jankutan. Olen kontrollifriikki-­äiti, mutta teen kaiken rakkaudesta."

Bettina on miettinyt, voiko näin lujasta rakkaudesta olla haittaa. Entä jos paras palvelus Davylle ja 19-vuotiaalle Leelle olisikin se, että hän välittäisi hiukan ­vähemmän? Opettelisi seisomaan tumput suorina ja seuraisi sivusta, kun lapset kompastelevat.

Olisiko se suurinta äidinrakkautta?

Selitä minulle se Newton-homma

Bettina istuu puutalon sinivihreässä keittiössä metsän ja Bodom-järven välissä. Naapurit ovat niin kaukana, että halkoja voi hakata pihassa pelkässä yöpaidassa. Nyt Bettinan jalassa on verkkarit, kasvoilla rippeet tv-kuvausmeikistä. Tiski­pöydällä lojuu itsetietoinen lihaskimppu, Mikki-kissa, jonka nivellääkkeiden hintaa Bettina manaa. Koirat Dixie ja Wilda ravaavat matot ryttyyn.

Davy, kolme kertaa äitiään harteikkaampi nuorimies, liittyy seuraan eikä karkaa, vaikka haastattelu etenee aroille urille.

"Muistatko kun luimme siihen fysiikan kokeeseen? Piti opetella Newtonin lait ja kaikki ne paskat, joista kumpikaan ei tajunnut mitään", Bettina kysyy.

Davy muistaa hyvin huutomatsin. Se alkoi yhdeltätoista yöllä, sekunti sen jälkeen, kun 13-vuotias Davy oli paljastanut äidilleen, että seuraavana päivänä olisi fysiikan koe, jonka aihepiiristä hän ei ­ymmärtänyt sanaakaan.

 

Koiraneidot Dixie ja Wilda juoksuttavat Bettinaa sisällä ja ulkona. 

 

Bettina olisi voinut todeta jäisesti ­”jassoo” ja painua nukkumaan.

Hän olisi voinut suuttua ja saarnata ja pakottaa sitten itsensä peiton alle kärvistelemään siinä voimattomuuden tunteessa, joka syntyy, kun päästää lapsensa kouluun tavoittelemaan puhdasta nelosta.

Sellainen äiti Bettina olisi halunnut olla.

"Sen sijaan aloin vaahdota että juman­kauta, sinulla on huomenna koe ja sähän pääset siitä läpi. Selasin kirjaasi ­enkä ­tajunnut mitään. Sitten soitin niille kavereillesi Kauniaisiin. Keskellä yötä."

Silloin ajatus tuntui nerokkaalta. Bettina soitti tutuille kaksosveljille, Davyn ­futiskavereille, jotka olivat kympin oppilaita. Hän pahoitteli myöhäistä ajankohtaa ja kysyi, voisivatko pojat selittää ­hänelle tämän Newton-homman.

Veljekset selittivät.

Bettina kuunteli.

Davy häpesi.

Lopulta Bettina kiitti, sulki luurin ja alkoi opettaa Davya. Opetustuokio venyi aamuyhteen.

"Myönnän, typerä huutomatsi. Jos ne pienet pojat kertoivat vanhemmilleen, että Davyn äiti soitti meille yöllä ja pyysi opettamaan fysiikkaa, ne pitivät minua varmaan sairaana. Mutta sä pääsit läpi!"

Joskus kun Davylla oli koe, Bettina ­luki hänelle oppikirjaa ääneen kuin jännittävää satukirjaa. Davy oppi nopeasti, olisi oppinut ilman Bettinaakin. Bettinan aviomies, toimittaja Tomas Ek, piti touhua pöhkönä.

"Tomas muistuttaa aina, että minulla on omakin elämä. Hänestä lapset oppivat vain mokaamalla", Bettina sanoo.

"Silloin ärsytti, kun opetit minua. Mutta hyvä että opetit silti", Davy sanoo.

Huihai ja pahin mahdollinen

Työstään Bettina ei ole huolissaan. Kun hänen on vedettävä suora tv-lähetys, hän on rento ja varma. Hän uskoo, että kaikki sujuu. Tai vaikka ei sujuisikaan, huihai, kyllä se siitä.

Rahasta Bettina ei ole huolissaan. Hän varaa laskettelureissun pojille ja itselleen joka vuosi, vaikka tili olisi puolityhjä, ja uskoo, että rahaa löytyy. Ja aina sitä löytyy, jotenkin, joten kyllä sekin siitä.

Bettina ei ole huolissaan mistään, mikä liittyy Bettina Sågbomiin. Hän murehtii vain kaikesta, mikä liittyy lapsiin.

"Pelkään aina, että lapseni joutuvat huonoille teille. Että menetän heidät jollekin pahalle, jota en pysty hallitsemaan. Se on naurettavaa, sillä kumpikaan ei ole koskaan antanut minulle syytä pelkoon."

Kauhu iski kaksi viikkoa Davyn syntymän jälkeen. Bettina oli 27-vuotias ja pötkötteli vauvan kanssa kotona, kun hän ­tajusi, ettei mikään koskaan olisi ennallaan.

"Yhtäkkiä tiesin, etten enää koskaan olisi rauhallisin mielin. Tulisin aina olemaan äiti. Kantaisin jonkun toisen suruja ja iloja koko loppuelämäni."

Siitä lähtien Bettina on pelännyt ­”pahinta mahdollista”.

Hän ei ole varma, mitä se tarkoittaa. Ehkä alkoholia, ehkä huumeita. Ehkä ­sitä, että joku satuttaa hänen lapsiaan. Ehkä sitä, että hänen lapsensa satuttavat ­jotakuta. Ehkä sitä, että auto ajaa lasten päälle. Ehkä sitä, että lapset ajavat jonkun päälle. Ehkä sitä, että lapset eivät löydä paikkaansa elämässä. Ehkä sitä, että he eivät edes halua etsiä paikkaansa.

 

”Joku voi väittää, ettei äitiys muuta ihmistä. Minut se muutti.”

 

Siksi Bettina on jankuttanut, kehunut, räyhännyt, leppynyt, halannut väkisin.

Siksi hän on ajastanut kännykän ­herättämään kahdelta yöllä ja lähtenyt hakemaan poikia mökkibileistä. Siksi hän on soittanut poikien kaverin vanhemmille ja varmistanut, ovathan mökki­juhlat varmasti okei, vaikka ­”kenenkään muun mutsi ei ole niin hullu että soittaa”.

Siksi hän on kuskannut lapsiaan ­futistreeneihin, pelannut talvet lätkää jäällä ja ottanut mailasta tällin ylähuuleensa kuvauspäivänä. Siksi hän tarjoutui tänäkin jouluaattona kuskiksi, kun Davy kiersi pääkaupunkiseutua kuusi tuntia joulupukkina.

"Kun Davy oli armeijassa, tunsin merkillistä helpotusta. Hetkeen ei tarvinnut huolehtia, herääkö hän ajoissa."

Bettina naurahtaa, että huoli kertoo vain hänestä itsestään. Aina kun hän on matkoilla, pojat hoitavat asiansa hienosti.

On toinenkin tunne, pelkoakin vahvempi:  ilo.

"Pojat ovat parhaita laskettelu- ja sulka­pallokavereitani. Ihania, ikiomia bestiksiäni."

Ohjat melkein käsissä

Joka kerta kun baarin edessä palelee koira, Bettina marssii sisään ja kysyy kantavalla äänellä, kenen se on. Sitten hän käskee viemään koiran kotiin.

"En pysty kävelemään ohi. Varsinkaan nuorena en osannut ilmaista asioita kovin diplomaattisesti."

Sellaiseksi hän syntyi. Toimittajana piirteestä on etua, äitinä myös riesaa.

"Päätin olla täydellinen sekä äitinä että töissä."

Bettinan lähipiirissä on ollut alkoholismia. Hän tietää, miltä kaaos tuntuu, miten sitä väistellään ja hallitaan.

"Siksi luotan vain itseeni. En usko, ­että asiat muuttuvat itsestään hyviksi, vaan kuvittelen, että minun täytyy tehdä ne hyviksi. Minulla on lähes sairaalloinen tarve pitää ohjat omissa käsissäni."

On ollut aikoja, jolloin sama omapäisyys on pitänyt Bettinan kasassa. Kuten silloin, kun hän vuonna 1999 erosi poi­kien englantilaisesta isästä.

Eron aikaan pojat olivat pieniä. Hyväntahtoiset tuttavat harmittelivat, että ­yksinhuoltajana Bettina tuskin enää voisi jatkaa pestiään radion aamuohjelmassa, niin paljon kuin hän työtään rakastikin.

Siksi hän jatkoi.

"Avioero oli minulle pettymys. Halusin todistaa, että muut ovat väärässä. Pärjäisin yksinkin. Päätin olla täydellinen sekä äitinä että töissä."

Niinä vuosina lapset kömpivät äidin viereen yöllä kolmelta, koska tiesivät, ­että äiti nousee pian. Kun he heräsivät, äiti oli poissa. Tilalle oli ilmestynyt aamuviideksi Bettinan isä, veli tai naapurintyttö, joka vei pojat päiväkotiin.

Seurasi väsymys, josta Bettina ei muista mitään. Se hellitti vasta, kun hän tutustui Yleisradiossa työkaveriinsa Tomakseen, tulevaan aviomieheensä.

Poikien suhteet Englannissa asuvaan isäänsä ovat säilyneet läheisinä Skype-nettipuheluiden ja reissaamisen ansiosta.

Mamma, jag är hemma

Joskus Bettina potee syyllisyyttä siitä, ­ettei muistuta äitiään. Hänen äitinsä on kiltti ja järkevä. Ei edes kiroile.

"Olen paljon äkkipikaisempi. Jyrähdän, että nyt tehdään näin, ja viiden minuutin päästä muutan mieleni, koska minun käy lapsia sääliksi. Eihän niin kasvateta edes koiria!"

Joistakin säännöistä Bettina on pitänyt tiukasti kiinni. Jos hän on kieltänyt poikia lähtemästä bileisiin, nämä ovat nurisseet mutta totelleet.

"Olen sanonut silloin, että saatte inhota minua niin paljon kuin haluatte, mutta ette sano sitä ääneen."

Taistelujen ansiosta Bettina ja pojat ovat läheisiä. Edes teini-iän myrskyissä lapset eivät mankuneet, etteivät haluaisi yhteisille lomille. Nykyisin Lee saattaa lähteä Bettinan kanssa viikoiksi kahdestaan purjehtimaan.

Lapsuutensa Bettina vietti Hangossa. Äiti työskenteli kanslistina, isä toimitusjohtajana. Jaloissa pyöri kaksi pikku­veljeä.

Koulu sujui helposti. Se teki Bettinasta laiskan, sillä asiat painuivat mieleen pänttäämättäkin. Kun äiti kysyi, onko läksyt tehty, Bettina valehteli, että javisst.

"Äiti ei tarkistanut, puhuinko totta. Opin, että jos en hoida hommiani, kärsin seuraukset itse."

Kun Bettina oli 14, vanhemmat jättivät hänet kesäksi yksin kotiin ja lähtivät maalle. Bettinalla oli kesätyö hautausmaalla. Totta kai hän pärjäisi.

Rahaa vanhemmat eivät jättäneet, tienasihan Bettina itse. Joka aamu hän tilasi kodin lanka­puhelimeen automaattiherätyksen, jotta saisi itsensä ylös puoli seitsemältä. Isää odotti hillitön puhelinlasku.

Yhdessä asiassa Bettina ja hänen äitinsä kuitenkin muistuttavat toisiaan: molemmat murehtivat muita.

Bettinan huoli on räiskyvää, äiti huolehtii hiljaa itsekseen. Teini-iässä lapsuuskodissa oli sääntö, ­että kun lapset palasivat yöllä juhlista, ­jokaisen piti tulla koputtamaan vanhempien makuuhuoneen ovelle ja sanoa: ”Mamma, jag är hemma nu.”

"Ihmettelin aina, miksi äiti halusi, ­että herätämme hänet, mutta eihän äiti edes nukkunut. Hän sai unta vasta kun jokainen lapsi oli kotona."

 

 ”Alan viimein oppia,että maailma pyörii ilman minuakin. Varsinkin jos lakkaan paapomasta”, Bettina sanoo.

 

Eikä 75-vuotias äiti ole lakannut huolehtimasta vieläkään. Viimeksi kun Bettina ja Lee kävivät häntä tervehtimässä, hän tyrkytti tyttärelleen bensarahaa.

"Sanoin ei kiitos. Sitten hän tarjosi ­sitä vaivihkaa Leelle, eikä Leekään ottanut. Jos nyt tarkistan tilini, olen varma, että raha on siellä."

Kaadu, suutu, nouse

Keittiön kaappiin on liimattu kaksi kulah­tanutta tarrakuvaa. Niissä hymyilee kaksi pientä poikaa, vaaleita ja lutuisia. Bettina on liimannut kuvat oveen, jotta voisi heltyä niiden edessä niinä päivinä, kun on pottuuntunut aikuistuviin poikakultiinsa.

Kuopus Lee kirjoitti keväällä ylioppilaaksi ja aloitti juuri armeijan. Kun hän piipahtaa keittiöön hakemaan kahvia ja jutustelee ruotsia Davyn kanssa, veljekset vaikuttavat tarrakuviltaan, yhtä mutkattomilta ja hymyileviltä.

Pojat osaavat tulkita äitiään. He lukevat Bettinan kasvoilta, onko tämä hilpeä vai huolestunut ja aistivat äänenpainoista, milloin myrsky on puhkeamassa.

Lee on kiinnostunut psykologiasta, haaveilee siitä ammattiakin. Kun Bettina ottaa yhteen Davyn kanssa, Lee sanoo: rauhoitu äiti, mene koirien kanssa ulos.

"Leessä on viisautta, joka minusta puuttuu. Kerran hän kysyi, miksen anna hänen tehdä omia virheitään. Ajattelin, että apua. Mistä se on tuollaisen oppinut?"

Lee ei muistuta tulista äitiään, mutta  yhtä huolehtivainen tämä on. Lähes joka viikonloppu Lee ajaa yli tunnin matkan Bettinan äidin luo, huvikseen ja isoäitinsä iloksi. Siksi Bettinalle ei tule mielenkään soittaa Leelle aamuisin, että muistat kai tänään nousta peiton alta.

"Sanon pojille, että te olette kuusikymppisinäkin minun pikkuisiani."

Koska Davy ja Bettina ovat yhtä temperamenttisia, he riitelevät enemmän. Siitä huolimatta Bettina ymmärtää Davyn tuiskahduksia ja jääräpäisyyttä. Hän ­näkee niissä itsensä.

Kun Bettina opetti pientä Davya luistelemaan, tämä kaatui, suuttui ja nousi. Kaatui, suuttui ja nousi. Kaatui, suuttui ja nousi niin monta kertaa, että osasi luistella. Davy oppii raivon kautta, aivan ­kuten Bettinakin.

Kun Bettina opetti Leetä luistelemaan, Lee kaatui ja sanoi, että that’s it, ikinä enää en luistele.

"Lee oppii mitä vain, mutta häntä ei saa prässätä. Minun on ollut vaikea ymmärtää sellaista herkkyyttä."

Juuri se on Bettinasta äitiydessä hienointa. Että saa etuoikeuden ihmetellä läheltä ihmistä, joka on niin erilainen. Niin rakas, pala itseä ja silti arvoitus.

"Sanon pojille usein, että olen äitinne vielä 90-vuotiaanakin. Te olette silloin kuusikymppisiä ja vieläkin minun pikkuisiani. Minusta se on ihme."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2014.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.