"Pelkään jatkuvasti lasteni puolesta"

Nej, Bettina, nej. Et soita, et soita, et varmasti soita. Vauvasi on käynyt armeijan, ylennyt korpraaliksi, hoitanut ihmissuhteensa, kirjoittanut ylioppilaaksi, selvinnyt aina. Et soita.

Noin toimittaja Bettina Sågbom, 48, läksytti itseään viimeksi tänään kello 9.30. Hän oli juuri vetänyt ­ruotsinkielisen aamu-tv-lähetyksen Helsingin keskustassa, istuskeli studion kahvihuoneessa ja yritti ajatella vihreää teetä ja maailmanpolitiikkaa

Hän yritti olla miettimättä, onko ­Davy jo herännyt.

Kymmeneksihän sen piti mennä.

Ehtiikö se kouluun?

Bettina sanoi itselleen vielä kerran: Pysy kovana. Älä paapo 21-vuotiasta, ­jolla kasvaa parta.

Kymmeneltä hän soitti.

"En pystynyt vastustamaan kiusausta. Taaskaan."

"Heikkouteni on se, etten anna lasteni töpätä"

Davy opiskelee media-alaa vuoden kestävässä koulutusohjelmassa ja asuu lapsuudenkodissaan Espoossa. Kun hän vastasi puhelimeen, hän oli äitinsä ­mukaan ”ihan töttöröö” eli sikeän unen vaiheessa. Seurasi tuttu keskustelu:

"Herregud sähän nukut, sunhan pitäisi olla jo koulussa."

"Etkö voi antaa mun edes herätä itse?"

Bettina arvelee, että koulu saattoi ­oikeasti alkaa myöhemmin.

"Oli niin tai näin, eihän asia minulle kuulu. Heikkouteni on se, etten anna lasteni töpätä. Huolehdin, suojelen, pelastan ja jankutan. Olen kontrollifriikki-­äiti, mutta teen kaiken rakkaudesta."

Bettina on miettinyt, voiko näin lujasta rakkaudesta olla haittaa. Entä jos paras palvelus Davylle ja 19-vuotiaalle Leelle olisikin se, että hän välittäisi hiukan ­vähemmän? Opettelisi seisomaan tumput suorina ja seuraisi sivusta, kun lapset kompastelevat.

Olisiko se suurinta äidinrakkautta?

Selitä minulle se Newton-homma

Bettina istuu puutalon sinivihreässä keittiössä metsän ja Bodom-järven välissä. Naapurit ovat niin kaukana, että halkoja voi hakata pihassa pelkässä yöpaidassa. Nyt Bettinan jalassa on verkkarit, kasvoilla rippeet tv-kuvausmeikistä. Tiski­pöydällä lojuu itsetietoinen lihaskimppu, Mikki-kissa, jonka nivellääkkeiden hintaa Bettina manaa. Koirat Dixie ja Wilda ravaavat matot ryttyyn.

Davy, kolme kertaa äitiään harteikkaampi nuorimies, liittyy seuraan eikä karkaa, vaikka haastattelu etenee aroille urille.

"Muistatko kun luimme siihen fysiikan kokeeseen? Piti opetella Newtonin lait ja kaikki ne paskat, joista kumpikaan ei tajunnut mitään", Bettina kysyy.

Davy muistaa hyvin huutomatsin. Se alkoi yhdeltätoista yöllä, sekunti sen jälkeen, kun 13-vuotias Davy oli paljastanut äidilleen, että seuraavana päivänä olisi fysiikan koe, jonka aihepiiristä hän ei ­ymmärtänyt sanaakaan.

Koiraneidot Dixie ja Wilda juoksuttavat Bettinaa sisällä ja ulkona. 

Bettina olisi voinut todeta jäisesti ­”jassoo” ja painua nukkumaan.

Hän olisi voinut suuttua ja saarnata ja pakottaa sitten itsensä peiton alle kärvistelemään siinä voimattomuuden tunteessa, joka syntyy, kun päästää lapsensa kouluun tavoittelemaan puhdasta nelosta.

Sellainen äiti Bettina olisi halunnut olla.

"Sen sijaan aloin vaahdota että juman­kauta, sinulla on huomenna koe ja sähän pääset siitä läpi. Selasin kirjaasi ­enkä ­tajunnut mitään. Sitten soitin niille kavereillesi Kauniaisiin. Keskellä yötä."

Silloin ajatus tuntui nerokkaalta. Bettina soitti tutuille kaksosveljille, Davyn ­futiskavereille, jotka olivat kympin oppilaita. Hän pahoitteli myöhäistä ajankohtaa ja kysyi, voisivatko pojat selittää ­hänelle tämän Newton-homman.

Veljekset selittivät.

Bettina kuunteli.

Davy häpesi.

Lopulta Bettina kiitti, sulki luurin ja alkoi opettaa Davya. Opetustuokio venyi aamuyhteen.

"Myönnän, typerä huutomatsi. Jos ne pienet pojat kertoivat vanhemmilleen, että Davyn äiti soitti meille yöllä ja pyysi opettamaan fysiikkaa, ne pitivät minua varmaan sairaana. Mutta sä pääsit läpi!"

Joskus kun Davylla oli koe, Bettina ­luki hänelle oppikirjaa ääneen kuin jännittävää satukirjaa. Davy oppi nopeasti, olisi oppinut ilman Bettinaakin. Bettinan aviomies, toimittaja Tomas Ek, piti touhua pöhkönä.

"Tomas muistuttaa aina, että minulla on omakin elämä. Hänestä lapset oppivat vain mokaamalla", Bettina sanoo.

"Silloin ärsytti, kun opetit minua. Mutta hyvä että opetit silti", Davy sanoo.

Huihai ja pahin mahdollinen

Työstään Bettina ei ole huolissaan. Kun hänen on vedettävä suora tv-lähetys, hän on rento ja varma. Hän uskoo, että kaikki sujuu. Tai vaikka ei sujuisikaan, huihai, kyllä se siitä.

Rahasta Bettina ei ole huolissaan. Hän varaa laskettelureissun pojille ja itselleen joka vuosi, vaikka tili olisi puolityhjä, ja uskoo, että rahaa löytyy. Ja aina sitä löytyy, jotenkin, joten kyllä sekin siitä.

Bettina ei ole huolissaan mistään, mikä liittyy Bettina Sågbomiin. Hän murehtii vain kaikesta, mikä liittyy lapsiin.

"Pelkään aina, että lapseni joutuvat huonoille teille. Että menetän heidät jollekin pahalle, jota en pysty hallitsemaan. Se on naurettavaa, sillä kumpikaan ei ole koskaan antanut minulle syytä pelkoon."

Kauhu iski kaksi viikkoa Davyn syntymän jälkeen. Bettina oli 27-vuotias ja pötkötteli vauvan kanssa kotona, kun hän ­tajusi, ettei mikään koskaan olisi ennallaan.

"Yhtäkkiä tiesin, etten enää koskaan olisi rauhallisin mielin. Tulisin aina olemaan äiti. Kantaisin jonkun toisen suruja ja iloja koko loppuelämäni."

Siitä lähtien Bettina on pelännyt ­”pahinta mahdollista”.

Hän ei ole varma, mitä se tarkoittaa. Ehkä alkoholia, ehkä huumeita. Ehkä ­sitä, että joku satuttaa hänen lapsiaan. Ehkä sitä, että hänen lapsensa satuttavat ­jotakuta. Ehkä sitä, että auto ajaa lasten päälle. Ehkä sitä, että lapset ajavat jonkun päälle. Ehkä sitä, että lapset eivät löydä paikkaansa elämässä. Ehkä sitä, että he eivät edes halua etsiä paikkaansa.

”Joku voi väittää, ettei äitiys muuta ihmistä. Minut se muutti.”

Siksi Bettina on jankuttanut, kehunut, räyhännyt, leppynyt, halannut väkisin.

Siksi hän on ajastanut kännykän ­herättämään kahdelta yöllä ja lähtenyt hakemaan poikia mökkibileistä. Siksi hän on soittanut poikien kaverin vanhemmille ja varmistanut, ovathan mökki­juhlat varmasti okei, vaikka ­”kenenkään muun mutsi ei ole niin hullu että soittaa”.

Siksi hän on kuskannut lapsiaan ­futistreeneihin, pelannut talvet lätkää jäällä ja ottanut mailasta tällin ylähuuleensa kuvauspäivänä. Siksi hän tarjoutui tänäkin jouluaattona kuskiksi, kun Davy kiersi pääkaupunkiseutua kuusi tuntia joulupukkina.

"Kun Davy oli armeijassa, tunsin merkillistä helpotusta. Hetkeen ei tarvinnut huolehtia, herääkö hän ajoissa."

Bettina naurahtaa, että huoli kertoo vain hänestä itsestään. Aina kun hän on matkoilla, pojat hoitavat asiansa hienosti.

On toinenkin tunne, pelkoakin vahvempi:  ilo.

"Pojat ovat parhaita laskettelu- ja sulka­pallokavereitani. Ihania, ikiomia bestiksiäni."

Ohjat melkein käsissä

Joka kerta kun baarin edessä palelee koira, Bettina marssii sisään ja kysyy kantavalla äänellä, kenen se on. Sitten hän käskee viemään koiran kotiin.

"En pysty kävelemään ohi. Varsinkaan nuorena en osannut ilmaista asioita kovin diplomaattisesti."

Sellaiseksi hän syntyi. Toimittajana piirteestä on etua, äitinä myös riesaa.

"Päätin olla täydellinen sekä äitinä että töissä."

Bettinan lähipiirissä on ollut alkoholismia. Hän tietää, miltä kaaos tuntuu, miten sitä väistellään ja hallitaan.

"Siksi luotan vain itseeni. En usko, ­että asiat muuttuvat itsestään hyviksi, vaan kuvittelen, että minun täytyy tehdä ne hyviksi. Minulla on lähes sairaalloinen tarve pitää ohjat omissa käsissäni."

On ollut aikoja, jolloin sama omapäisyys on pitänyt Bettinan kasassa. Kuten silloin, kun hän vuonna 1999 erosi poi­kien englantilaisesta isästä.

Eron aikaan pojat olivat pieniä. Hyväntahtoiset tuttavat harmittelivat, että ­yksinhuoltajana Bettina tuskin enää voisi jatkaa pestiään radion aamuohjelmassa, niin paljon kuin hän työtään rakastikin.

Siksi hän jatkoi.

"Avioero oli minulle pettymys. Halusin todistaa, että muut ovat väärässä. Pärjäisin yksinkin. Päätin olla täydellinen sekä äitinä että töissä."

Niinä vuosina lapset kömpivät äidin viereen yöllä kolmelta, koska tiesivät, ­että äiti nousee pian. Kun he heräsivät, äiti oli poissa. Tilalle oli ilmestynyt aamuviideksi Bettinan isä, veli tai naapurintyttö, joka vei pojat päiväkotiin.

Seurasi väsymys, josta Bettina ei muista mitään. Se hellitti vasta, kun hän tutustui Yleisradiossa työkaveriinsa Tomakseen, tulevaan aviomieheensä.

Poikien suhteet Englannissa asuvaan isäänsä ovat säilyneet läheisinä Skype-nettipuheluiden ja reissaamisen ansiosta.

Mamma, jag är hemma

Joskus Bettina potee syyllisyyttä siitä, ­ettei muistuta äitiään. Hänen äitinsä on kiltti ja järkevä. Ei edes kiroile.

"Olen paljon äkkipikaisempi. Jyrähdän, että nyt tehdään näin, ja viiden minuutin päästä muutan mieleni, koska minun käy lapsia sääliksi. Eihän niin kasvateta edes koiria!"

Joistakin säännöistä Bettina on pitänyt tiukasti kiinni. Jos hän on kieltänyt poikia lähtemästä bileisiin, nämä ovat nurisseet mutta totelleet.

"Olen sanonut silloin, että saatte inhota minua niin paljon kuin haluatte, mutta ette sano sitä ääneen."

Taistelujen ansiosta Bettina ja pojat ovat läheisiä. Edes teini-iän myrskyissä lapset eivät mankuneet, etteivät haluaisi yhteisille lomille. Nykyisin Lee saattaa lähteä Bettinan kanssa viikoiksi kahdestaan purjehtimaan.

Lapsuutensa Bettina vietti Hangossa. Äiti työskenteli kanslistina, isä toimitusjohtajana. Jaloissa pyöri kaksi pikku­veljeä.

Koulu sujui helposti. Se teki Bettinasta laiskan, sillä asiat painuivat mieleen pänttäämättäkin. Kun äiti kysyi, onko läksyt tehty, Bettina valehteli, että javisst.

"Äiti ei tarkistanut, puhuinko totta. Opin, että jos en hoida hommiani, kärsin seuraukset itse."

Kun Bettina oli 14, vanhemmat jättivät hänet kesäksi yksin kotiin ja lähtivät maalle. Bettinalla oli kesätyö hautausmaalla. Totta kai hän pärjäisi.

Rahaa vanhemmat eivät jättäneet, tienasihan Bettina itse. Joka aamu hän tilasi kodin lanka­puhelimeen automaattiherätyksen, jotta saisi itsensä ylös puoli seitsemältä. Isää odotti hillitön puhelinlasku.

Yhdessä asiassa Bettina ja hänen äitinsä kuitenkin muistuttavat toisiaan: molemmat murehtivat muita.

Bettinan huoli on räiskyvää, äiti huolehtii hiljaa itsekseen. Teini-iässä lapsuuskodissa oli sääntö, ­että kun lapset palasivat yöllä juhlista, ­jokaisen piti tulla koputtamaan vanhempien makuuhuoneen ovelle ja sanoa: ”Mamma, jag är hemma nu.”

"Ihmettelin aina, miksi äiti halusi, ­että herätämme hänet, mutta eihän äiti edes nukkunut. Hän sai unta vasta kun jokainen lapsi oli kotona."

 ”Alan viimein oppia,että maailma pyörii ilman minuakin. Varsinkin jos lakkaan paapomasta”, Bettina sanoo.

Eikä 75-vuotias äiti ole lakannut huolehtimasta vieläkään. Viimeksi kun Bettina ja Lee kävivät häntä tervehtimässä, hän tyrkytti tyttärelleen bensarahaa.

"Sanoin ei kiitos. Sitten hän tarjosi ­sitä vaivihkaa Leelle, eikä Leekään ottanut. Jos nyt tarkistan tilini, olen varma, että raha on siellä."

Kaadu, suutu, nouse

Keittiön kaappiin on liimattu kaksi kulah­tanutta tarrakuvaa. Niissä hymyilee kaksi pientä poikaa, vaaleita ja lutuisia. Bettina on liimannut kuvat oveen, jotta voisi heltyä niiden edessä niinä päivinä, kun on pottuuntunut aikuistuviin poikakultiinsa.

Kuopus Lee kirjoitti keväällä ylioppilaaksi ja aloitti juuri armeijan. Kun hän piipahtaa keittiöön hakemaan kahvia ja jutustelee ruotsia Davyn kanssa, veljekset vaikuttavat tarrakuviltaan, yhtä mutkattomilta ja hymyileviltä.

Pojat osaavat tulkita äitiään. He lukevat Bettinan kasvoilta, onko tämä hilpeä vai huolestunut ja aistivat äänenpainoista, milloin myrsky on puhkeamassa.

Lee on kiinnostunut psykologiasta, haaveilee siitä ammattiakin. Kun Bettina ottaa yhteen Davyn kanssa, Lee sanoo: rauhoitu äiti, mene koirien kanssa ulos.

"Leessä on viisautta, joka minusta puuttuu. Kerran hän kysyi, miksen anna hänen tehdä omia virheitään. Ajattelin, että apua. Mistä se on tuollaisen oppinut?"

Lee ei muistuta tulista äitiään, mutta  yhtä huolehtivainen tämä on. Lähes joka viikonloppu Lee ajaa yli tunnin matkan Bettinan äidin luo, huvikseen ja isoäitinsä iloksi. Siksi Bettinalle ei tule mielenkään soittaa Leelle aamuisin, että muistat kai tänään nousta peiton alta.

"Sanon pojille, että te olette kuusikymppisinäkin minun pikkuisiani."

Koska Davy ja Bettina ovat yhtä temperamenttisia, he riitelevät enemmän. Siitä huolimatta Bettina ymmärtää Davyn tuiskahduksia ja jääräpäisyyttä. Hän ­näkee niissä itsensä.

Kun Bettina opetti pientä Davya luistelemaan, tämä kaatui, suuttui ja nousi. Kaatui, suuttui ja nousi. Kaatui, suuttui ja nousi niin monta kertaa, että osasi luistella. Davy oppii raivon kautta, aivan ­kuten Bettinakin.

Kun Bettina opetti Leetä luistelemaan, Lee kaatui ja sanoi, että that’s it, ikinä enää en luistele.

"Lee oppii mitä vain, mutta häntä ei saa prässätä. Minun on ollut vaikea ymmärtää sellaista herkkyyttä."

Juuri se on Bettinasta äitiydessä hienointa. Että saa etuoikeuden ihmetellä läheltä ihmistä, joka on niin erilainen. Niin rakas, pala itseä ja silti arvoitus.

"Sanon pojille usein, että olen äitinne vielä 90-vuotiaanakin. Te olette silloin kuusikymppisiä ja vieläkin minun pikkuisiani. Minusta se on ihme."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2014.