Charity, 36, muutti Filippiineiltä töihin Suomeen: ”En voi pitää lapsiani sylissä, mutta annan heille tulevaisuuden”

"Martta, mikä on sun lempiväri?"

Pieni nainen sinisessä työasussa laskee värikyniä ja muutaman värityskuvan pöydän ääressä istuvan vanhuksen eteen.

"En minä sitä muista. Tee sinä, minä katson", Martta Heikkinen, 96, vastaa.

Charity Dela Cruz, 36, nappaa kynän käteensä. Filippiineiltä kotoisin oleva Charity on ollut töissä hoivakoti Tikankontissa Puolangalla pian kolme vuotta. Hän syöttää, pesee, antaa lääkkeet ja pitää seuraa vanhuksille, joista useimmat ovat muistisairaita.

"Hoidan heitä kuin hoitaisin omia isovanhempiani. Nuorempana Filippiineillä hoidinkin", Charity sanoo.

Nyt hän maanittelee Marttaa valitsemaan kuvan ja värittämään. Martta nostaa hänen kasvoilleen pudonneet hiukset korvan taakse.

"Kiitos, Martta", Charity hymyilee ja laittaa päänsä tämän olkapäälle.

"Piirrä sinä minulle", Martta Heikkinen, 96, pyytää Charitylta.

Filippiinien vientituote

Sairaanhoitajan ammatti on hyvä valinta, teini-ikäinen Charity ajatteli Filippiinien Baguio Cityssä. Ammattia arvostettiin Filippiineillä, eikä vähiten siksi, että sen avulla saattoi päästä ulkomaille.

Charityn isäkin oli ollut sairaanhoitaja ja lähtenyt töihin Saudi-Arabiaan. Isän tuloilla perheelle oli rakennettu kunnon talo kukkulan rinteeseen rauhalliselle omakotitaloalueelle ja Charity oli päässyt hyvään kouluun. Se mahdollisti pääsyn yliopistoon.

Neljän vuoden opiskelun jälkeen Charity valmistui sairaanhoitajaksi. Hän pääsi töihin, löysi miehen ja sai yhtä aikaa pienen tytön ja pienen pojan, Denisen ja Denzlin.

Kun etäisyys lapsiin on yhdeksäntuhatta kilometriä, valokuvat ovat tärkeitä. ”Kaksoseni Denise ja Denzl ovat minulle kaikki kaikessa”, Charity Dela Cruz sanoo.

Sitten kaikki ei mennytkään kuten Charity oli ajatellut. Tuli ero eikä töitäkään enää riittänyt.

Kun Denise ja Denzl täyttivät kuusi ja alkoivat lähestyä kouluikää, Charity alkoi tosissaan miettiä ulkomaille lähtemistä.

"Olin yksinhuoltaja ja ollut jonkin aikaa työttömänä. Minulla oli hyvä koulutus, mutta töitä oli vaikea saada. Ja vaikka olisin päässyt töihin, palkkani ei olisi riittänyt mihinkään."

Charity joutui ottamaan rahaa elämiseen vanhemmiltaan. Se ei tuntunut oikealta.

"Minulla on velvollisuus huolehtia omista lapsistani. Lisäksi halusin pitää huolta vanhemmistani. He alkoivat jo ikääntyä."

Filippiineillä sairaanhoitajan kuukausipalkka on noin 200 euroa. Maassa koulutetaan hoitajia liikaa, ja saadakseen työkokemusta moni joutuu työskentelemään ilman palkkaa tai jopa maksamaan työharjoittelusta.

"Epävarmat tuloni ja lasten isän maksama elatustuki eivät olisi riittäneet lasten hyvään koulutukseen. Mutta minä halusin mahdollisimman hyvän tulevaisuuden lapsilleni."

Työvoima on jo vuosikymmeniä ollut Filippiinien tärkein vientituote. Siirtolaisten kotimaahansa lähettämät rahat muodostavat 10 prosenttia bruttokansantulosta.

Lääkkeiden annostelu kuuluu lähihoitajan työhön.

1970-luvulla diktaattori

Ferdinand Marcosin aikaan maan talous romahti. Samaan aikaan Lähi-idän öljyvaltiot tarvitsivat paljon uusia työntekijöitä.

Työvoiman viennin piti olla väliaikaisratkaisu siihen asti, että maa pääsee jaloilleen. Väliaikaisratkaisusta näyttää kuitenkin tulleen pysyvä tila. Koulutetuillekin ihmisille ulkomaille lähteminen on usein ainoa vaihtoehto elättää perhe.

Ulkomailla työskentelystä tuli Charitynkin unelma. Hänen vanhempansa lupasivat huolehtia kaksosista.

"Ajattelin, että Suomeen lähteminen on suuri uhraus, mutta perheen vuoksi teen sen. Koulusta pitää maksaa, jos haluaa, että lapset varmasti oppivat", Charity sanoo.

"Tietenkin toivon, ettei näin olisi."

Vain syli puuttuu

Charityn kotikaupungissa, 320 000 asukkaan Baguio Cityssä toimi rekrytointiyritys, joka välitti hoitajia Suomeen. Sinne Charitykin päätti yrittää, koska oli kuullut, että Suomeen voisi aikanaan saada perheen mukaan.

Ensin vain oli läpäistävä tiukka seula. 150 hakijan joukosta Charity valittiin siihen 80 hakijan joukkoon, joka pääsi suomen kielikurssille. Kurssi oli ilmainen, mutta materiaalit piti maksaa itse. Kurssin päätteeksi pidettiin kielikoe. 50 parhaiten pärjännyttä sai työsopimuksen hoivapalveluyritys Attendolta.

Sitä mukaa kun uusia työpaikkoja avautui, hoitajia lensi Suomeen. Lentoliput maksettiin itse.

Charity alkoi valmistella lapsiaan.

"Päätös lähteä oli hyvin, hyvin vaikea."

"Olen aina yrittänyt selittää lapsilleni kaiken rehellisesti. Kerroin, että lähden sen takia, että tuloni Filippiineillä eivät riitä hyvään elämään. Koska pienet lapset haluavat aina leluja, sanoin, että voin ostaa heille niitä, jos lähden ulkomaille töihin."

Charity lupasi lapsilleen, ettei hän katoa minnekään.

"Sanoin heille, että voimme puhua puhelimessa joka päivä. Ainoa asia, mitä en voi tehdä, on pitää sylissä."

”Kiitos, mikä sun nimi on”, Denise ja Denzl esittelevät suomen kielen taitojaan. Charlita-mummo odottaa vuoroaan jutella.

Kun lapset kuulivat äidin lähdöstä, he alkoivat itkeä.

"Ne olivat todella raskaita aikoja. Päätös lähteä oli hyvin, hyvin vaikea."

Vanhat jäävät

Keskellä päivää Puolangan kylänraitti Kainuussa on hiljainen. Moni kulkijoista käyttää rollaattoria, potkukelkkaa tai sähköpyörätuolia.

Pääkadulla on K-market, Erä-Rauta, kukkakauppa, S-market, kierrätyskauppa ja matkamuistomyymälä. Hoivakoti Tikankontti on terveyskeskuksen yhteydessä.

Kunnassa asuu 2741 ihmistä.

Koska vanhuksille ei riitä hoitajia Suomesta, heitä on palkattu ulkomailta.

"Vanhat ovat jääneet Puolangalle, nuoret muuttavat työn ja opiskelun perässä pois", Charity sanoo.

Koska vanhuksille ei riitä hoitajia Suomesta, heitä on palkattu ulkomailta. Vaikka Charity on saanut kotimaassaan sairaanhoitajan koulutuksen, Suomeen hänet on rekrytoitu lähihoitajaksi.

Suomi ei tunnusta filippiiniläistä sairaanhoitajan tutkintoa. Jotta Charity voisi tehdä Suomessa koulutustaan vastaavaa työtä, hänen pitäisi opiskella uudelleen. Siksi hän aloitti hoiva-avustajana ja kouluttautui lähihoitajaksi oppisopimuksella.

"Työni ei ole kovin vaikeaa."

Sopeutumista ovat auttaneet mukavat työkaverit. Suurin haaste on ollut kieli, joka piti oppia nopeasti.

Charity on 149 senttiä pitkä. ”Mutta työkaverit sanovat, että olen vahva!”

"Työ tehdään kokonaan suomeksi", Charity sanoo sujuvalla suomella.

Hänellä on toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, ja veronsa hän maksaa Suomeen.

"Nyt ajattelen, että pysyn täällä niin kauan kuin töitä riittää."

Tuhat euroa kotiin

Charitylle jää palkastaan verojen jälkeen käteen 1700 euroa kuukaudessa. Siitä tuhat euroa hän lähettää kotiin, perheelleen Filippiineille. Se tarkoittaa, että vuokran ja sähkölaskun jälkeen elämiseen jää ilta- ja ylityölisistä riippuen 200-400 euroa. Menot on suunniteltava huolellisesti.

"Äitinikin ihmettelee, miten pystyn lähettämään kotiin niin paljon rahaa."

Ruuat Charity ostaa Lidlistä tai hakee Oulun aasialaisia elintarvikkeita myyvistä kaupoista. Asunnon hän jakaa yhdessä toisen filippiiniläisen hoitajan kanssa. Charitylle on rajattu sermillä nukkumapaikka kaksion keittiöstä.

"Jos tulee yllättäviä menoja, ystävät auttavat, ja maksan takaisin sitten seuraavasta palkasta."

Säästäväisyytensä ansiosta Charity pystyy hemmottelemaan vähän myös itseään. Elokuussa hän kävi filippiiniläisen ystävänsä kanssa kolmen päivän matkalla Roomassa.

Charity muutti alkuvuodesta pienempään asuntoon, jotta rahaa jäisi säästöön enemmän. Hän jakaa asunnon toisen filippiiniläisen hoitajan kanssa ja nukkuu keittiön nurkassa.

Kaikki hyvin?

Videopuheluyhteys Filippiineille on vapaapäivinä auki koko päivän. Muinakin päivinä Charity soittaa kotiin monta kertaa.

Puhelin hälyttää hetken, sitten Charityn äiti Charlita vastaa. Baguio Cityssä Denise ja Denzl ovat juuri tulleet koulusta. Läheisestä yksityiskoulusta on kotiin lyhyt kävelymatka.

"Denise on luokkansa toiseksi paras ja Denzl omansa kolmanneksi paras oppilas", isoäiti kertoo ylpeänä.

Charityn lapsuudenkodissa tunnelma on mummolamainen. Ikkunoissa on pitsiverhot ja esillä paljon valokuvia. Filippiiniläiseen tapaan keittiöitä on kaksi: sisäkeittiössä säilytetään ja pestään astioita, ulkokeittiössä kokataan. Omassa puutarhassa kasvavat kukat ja hyötykasvit.

Suomi tuntui ensin hiljaiselta ja kylmältä. ”Pitää pysyä positiivisena. Toivon, että saan vielä olla perheeni kanssa.”

Charlitan kuuden makuuhuoneen talo on tyypillinen filippiiniläinen laajennettua perhettä varten rakennettu keskiluokan koti. Keväällä sinne muutti Charlitan toivomuksesta myös Charityn sulhanen Roberto ja tämän kuusivuotias tytär Khyle.

Perhe haluaisi Charityn luo Suomeen. Siitä puhutaan varovaisen toiveikkaasti, vaikka helppoa se ei ole.

Perheen yhdistämisen estävät Suomen laissa määritellyt tulorajat. Tuodakseen kaksi biologista lastaan ja äitinsä Suomeen Charityn olisi tienattava enemmän kuin hän lähihoitajana pystyy. Lisäksi isoäidin saaminen Suomeen on maahanmuuttoviraston mukaan epätodennäköistä.

Denzl haluaisi Suomeen. ”Jotta voisin nähdä äidin ja lunta.”

Jos IT-teknikkona työskentelevä Roberto onnistuisi saamaan työtä Suomesta, pariskunnan yhteenlasketut tulot saattaisivat riittää lasten saamiseen maahan.

"Mutta kuinka äitini pärjäisi, jos ei saisi muuttaa perheen mukana? Nyt kun isäkin on kuollut, hän jäisi yksin", Charity miettii.

Keskity, keskity

Kun Charity soittaa Suomesta kotiin, äiti Charlita puhuu usein hänen kanssaan pidempään kuin lapset, jotka juoksevat omiin menoihinsa.

Molemmat lapset ovat alkaneet kutsua mummoaan tagaloginkielisellä sanalla nanay, äiti.

Charity joutuu etsimään sanoja selittääkseen, miltä se hänestä tuntuu.

Lapset ovat alkaneet kutsua mummoa äidiksi.

"Kadehdin äitiäni siitä. Haluaisin kuulla lasten kutsuvan minua äidiksi, mutta en ole lasteni luona täyttämässä tehtävääni heidän äitinään."

"Kuitenkin samalla olen huojentunut, koska tiedän, että lapsilla on ihminen, johon he voivat luottaa täysin ja joka kasvattaa heidät yhtä hyvin kuin minut on kasvatettu."

Kolmen vuoden aikana Charity on käynyt Filippiineillä kaksi kertaa, isänsä hautajaisissa ja jouluna. Lapsensa hän on saanut syliin harvoin, mutta mielessä he ovat koko ajan.

"Kun näen lastenvaatteita tai leluja kaupoissa, mietin lapsiani. Kun saan palkkani ja voin lähettää sitä kotiin, ajattelen heitä. Tai kun teen ruokia, joita olen tehnyt lapsilleni", Charity sanoo, ja kyyneleet nousevat silmiin.

"Jos olen surullinen, en voi tehdä töitä."

"On vain pakko yrittää keskittyä muihin asioihin. Jos olen surullinen, en voi tehdä työtäni."

Usein Charity tuntee syyllisyyttä. "Hoidan vanhuksia täällä Suomessa, vaikka minun pitäisi auttaa omaa äitiäni ja hoitaa omia lapsiani."

Paras joululahja

Hoivakodin olohuoneessa yksi muistisairaista vanhuksista alkaa huutaa ja kiroilla kovaan ääneen.

"Rauhoitu mummu. Onko kurkku kipeä? Haluatko vettä?" Charity kysyy rauhallisesti.

Hän laittaa cd-soittimesta soimaan tuttuja lauluja. Huoneen täyttävät Maan korvessa, Tein minä pillin pajupuusta, Oi muistatko vielä sen virren, Synnyinmaan laulu. Moni vanhuksista osaa sanat ulkoa.

Viimeksi Charity kävi Filippiineillä jouluna. Silloin hän järjesti perheelleen yllätyksen. Alun perin hänen oli tarkoitus matkustaa vasta joulun jälkeen, mutta esimies järjesti mahdollisuuden viettää joulu kotona.

Roberto, Charlita, Khyle, Denzl ja Denise jakavat kodin ja kaipuun. ”Ikävöin Charitya todella paljon”, Charlita sanoo.

"Maksoin perheelleni matkan pääkaupunkiin Manilaan ja sanoin, että heidän pitää käydä hakemassa lentokentältä paketti, jonka työkaverini muka tuo. Kun äitini ja lapset tulivat lentokentälle, siellä olinkin minä."

Kaikki itkivät ilosta.

"Oli ihanaa saada olla yhdessä."

Seuraavan kerran Charity matkustaa Filippiineille ensi jouluna. Silloin pidetään hänen ja Roberton häät.

Juttua varten on haastateltu tutkija Tiina Vaittista, Migrante Internationalin koordinaattoria Laorence Castilloa ja Opteamin Senior HR-konsulttia Päivi Mäenpäätä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.