Näyttelijä löysi uuden uran ensihoitajana:

Riittävätkö rahat? Opinko enää uutta? Mitä ihmiset sanovat? Kun Valtteri Tuominen, 42, päätti vaihtaa näyttelijän uran ensihoitajaopintoihin, häntä pelotti.

EHKÄ HEINÄT PISTELIVÄT, mutta en tuntenut sitä yhtään. Kun kuulin päässeeni opiskelemaan Teatterikorkeakouluun, juoksin sänkiseen peltoon.

Olin matkalla Tallinnan lähellä. Eräänä päivänä hotellin vastaanotossa odotti viesti: ”Valteri Tuominen sai sisse teatriakadeemiasse”. Yritin soittaa Suomeen, mutta vuonna 1993 yhteydet olivat heikot.

Puhelu katkesi viisi kertaa. Lopulta sain varmistuksen. Kyllä, totta! Suurin unelma oli toteutunut. Olin 20-vuotias.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

ESIINTYMISESTÄ TYKKÄÄVÄ poika, huomasivat opettajat yläasteella. En varsinaisesti häiriköinyt, mutta kun kysyttiin vapaaehtoisia, olin aina käsi ojossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Matematiikanopettaja oli ihana nutturatukkainen nainen. Hän alkoi tehdä minun ja muiden innostuneiden kanssa erilaisia teatteriprojekteja.

Murrosikäisen antaumuksella näyttelin esimerkiksi uskoon tulevaa pappia. Esityksen jälkeen tunsin kylmiä väreitä, kun oikea pappi tuli sanomaan, että tuo uskoontulo oli oikea. Ajattelin: eikä ollut, minä vain näyttelin.

Matkallani on ollut hienoja ihmisiä auttamassa.

Ajauduin myös Forssan harrastajateatteriin. Siitä tuli kuin toinen koti.

Vanhempani olivat eronneet vähän aikaisemmin. Teatterissa oli tyttöjä, poikia, naisia ja miehiä, hirveän tiivis porukka. Monesta siellä pyörineestä ikätoverista tuli ammattinäyttelijä, esimerkiksi Miia Nuutilasta ja Tommi Liskistä. Matkallani on ollut hienoja ihmisiä auttamassa.

Harjoitusten jälkeen kävelin kotiin papan vanhassa villakangastakissa. Sängyn vieressä odotti Hamlet-näytelmä. Samaistuin tarinaan, jossa uusperheen poika alkaa etsiä maailmasta oikeutta.

Meillä ei ollut paljon mammonaa, mutta äiti osasi tehdä ruokaa niukoistakin aineksista. Jos keitettyjä perunoita jäi yli, ne paistettiin seuraavana päivänä.
Iltaisin pikkukaupungin kaduilla tuntui, että Helsinki on kovin kaukana. Ja toisaalta ihan lähellä. Kun opintoni alkoivat, Helsingistä tuli koti.

Neljä vuotta opintojen alkamisen jälkeen seisoin Kom-teatterin näyttämöllä tekemässä Teatterikorkeakoulun lopputyötä, esittämässä keikarin roolia Anton Tšehovin Kirsikkapuistossa. Jermolai Lopahilla oli pröystäilevä takki. Jermolai olin minä.

Kun näyttämöllä aistii, että yleisö elää mukana, tuntuu kuin meinaisi lentää takamukselleen. Tämä toimii, tämä onnistui! Mukana on riemua, kiitollisuutta, epäuskoa ja adrenaliinia.

Jos minä olin ruuanlaittovuorossa, söimme aina perunamuusia ja jauhelihakastiketta

VALMISTUMISEN JÄLKEEN elämässäni seurasi 17 työteliästä vuotta. Rooleja teattereissa, televisiossa ja radiossa. Tampereella, Helsingissä, Turussa, Seinäjoella.

Ensimmäinen lapsemme syntyi, kun olin 22-vuotias, toinen neljä vuotta myöhemmin. Arki oli aamuisia tarhareissuja ja sellaista, että aina oli vähän kiire.

Jos minä olin ruuanlaittovuorossa, söimme aina perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Se oli ainoa ruoka, jonka osasin valmistaa. Hyvin sillä lapset kasvoivat.

Puolisonikin oli näyttelijä. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen ei ollut helppoa, sillä molemmilla oli kova halu tehdä. Yritimme vaihdella vetovuoroja, mutta ehkä kummallakin oli vähän huono omatunto siitä, että teatterityö vie niin mahdottomasti aikaa.

Ensiapukurssilla muistin, miten olin nuorena elvyttänyt hukkuneen naisen.

EROSIMME PUOLISONI KANSSA pari vuotta sitten. Samoihin aikoihin aloin harrastaa laitesukellusta. Yli kymmenen metrin syvyydessä oli rauhallista.

Sukelluskurssin yhteydessä menin myös ensiapukurssille. Siellä muistin, kuinka olin opettanut samoja taitoja partiossa. Muistin senkin, miten olin nuorena elvyttänyt hukkuneen naisen ja antanut ensiapua kouluampumisen uhrille, jota oli ammuttu päähän.

En ollut ajatellut asiaa vuosiin. Oli melkein traumaattinen kokemus, kun kaikki palasi mieleen.

Pystyn terästäytymään, kun toista pitää auttaa.

Ensin ymmärsin, että pystyn terästäytymään, kun toista pitää auttaa. Se on sisäänrakennettu meikäläiseen. Horkka tulee vasta kriisitilanteen jälkeen.

Sitten ymmärsin, ihan yhtäkkiä: yksi puoli minusta on jäänyt toteutumatta. Olen ollut näyttelijä lähes kaksikymmentä vuotta, nyt on aika tehdä jotain muuta. Päätin hakea ensihoitajakoulutukseen.

Tuntui kuin teatteri polttaisi minut loppuun.

TIETYSTI PELOTTI, monikin asia. Miten rahat riittävät? Oppiiko nelikymppinen enää uutta? Jos tulen teatteripiireissä leimatuksi petturiksi, joka hylkää alan?
Päätös tuntui kuitenkin oikealta.

Ensiapumuistot sysäsivät ratkaisuun, mutta mukana oli myös pientä väsymystä ja tyytymättömyyttä näyttelijän työhön.

Näyttelijöitä on vähän liikaa, ainakin Helsingissä. Kilpailu on kovaa. Tuntui kuin teatteri polttaisi pian minut loppuun. Koin, että yksi osa elämää on nyt nähty.

Ajattelin kuitenkin, etten luovu näyttelemisestä kokonaan. Opiskelen vain toisen ammatin entisen rinnalle. Sellainen on nykyaikaa. Jos jatkossa ei tule työtarjouksia teatterin puolelta, sitten asia vain on niin.

Heräilin yöllä parin tunnin välein tarkistamaan jonkin anatomisen yksityiskohdan.

ALOIN PÄNTÄTÄ. Luin pääsykoekirjoja joka paikassa, uimarannoilla ja puistonpenkillä. Loppuvaiheessa heräilin yöllä parin tunnin välein tarkistamaan jonkin anatomisen yksityiskohdan tai tiedon elimistön happoemästasapainon karbonaattipuskureista.

Tuntui, että aivoissa aktivoituivat uudet osaset. Vaikka oppiminen oli vaikeampaa kuin teininä, etuna oli, että osasin liittää asioita laajempaan perspektiiviin.

Kun luin nimeni opiskelemaan päässeiden listalta, soitin isosiskolle, isälle ja äidille. Sitten soitin näyttelijä Erkki Saarelalle.

Eki on muodostunut jonkinlaiseksi esikuvakseni. Pelkäsin vähän, mitä hän sanoisi. Eki oli valinnastani aivan innoissaan, vaikka sanoikin, että toivoo minun pysyvän myös teatterityössä.

Ei elämää koskevia päätöksiä tehdä prosenttimatikalla vaan sydämellä.

En ole valinnut opiskelualojani helpoimman mukaan. Teatterikorkeakouluun on vaikeampi päästä kuin mihinkään muuhun korkeakouluun. Myös ensihoitajaopintoihin pääsee sisään hyvin pieni osa hakijoista. Mutta eihän elämää koskevia päätöksiä tehdä prosenttimatikalla vaan sydämellä.

Kukaan ei sanonut suoraan, että olen hullu, kun vaihdan menestyksellisen näyttelijän uran opiskeluun ja hoitoalaan.

Sen sijaan moni tunnusti, että haaveilee alanvaihdosta itsekin. Ihmisten pitäisi olla rohkeampia elämäänsä koskevissa valinnoissa.

On ihan hauskaa olla joukon seniori. Joskus otan huolenpitäjän roolin.

OLEN VANHIN OPISKELIJA ensihoitajakoulutuksessa. Suurin osa muista on parikymppisiä, oman poikani ikäisiä.

Opinnot alkoivat viime syksynä. Meitä on parisenkymmentä, sellainen tiivis porukka. On ihan hauskaa olla joukon seniori. Joskus otan huolenpitäjän roolin.

Osa opiskelukavereista oli koulun alkaessa vasta kolmatta kertaa Helsingissä, luokkaretken ja pääsykokeen jälkeen. Siinä sitten karttoja tutkivat.

Toisaalta heitän aika hurttia huumoria kehiin, sillä tässä iässä ei ole niin paljon sosiaalisia paineita. Toivottavasti nauru purkaa muidenkin stressiä.

Aamulla ajan koululle ja haen kupin kahvia. Ennen laboraatioharjoituksia tai simuloituja tilanteita menen vaihtamaan päälleni sairaanhoitajan valkoisen asun tai ensihoitajan punaisen asun.

Opin jotain oikeasti tärkeää, juuri nyt, tässä iässä.

Olen nuorempien kurssikavereiden auttamana opetellut, miten oppitunnin kulkua voi seurata tabletilta. Muistiinpanot teen kuitenkin vanhanaikaiseen tyyliin kynällä muistivihkoihin.

Koko ajan mielessäni on ilo: opin jotain oikeasti tärkeää, juuri nyt, tässä iässä.

Ajatus on myös hurja ja vetää vakavaksi. Tositilanteessa oikeita lääkemääriä ei voi arvailla, ne pitää tietää.

Teatterikoulussa olimme opiskelukavereiden kanssa toistemme koekaniineja tunnepuolella, ensihoitajakoulussa fyysisesti. Harjoittelemme pistämään toisiimme injektioita, se on hemmetin hauskaa.

Kun luen tenttiin, kirjoitan muistiin lauseita, kuten: "Monosyytit ovat epäkypsiä soluja. Kudoksiin siirryttyään niitten lysosomimäärä lisääntyy. Tällöin niistä kasvaa makrofageja, jotka ovat tehokkaita fagosyyttejä."

Jotkin asiat on vain opeteltava ulkoa. Niin yksinkertaista se on.

Laitoin auton myyntiin, jotta saan rahaa opintoihin.

OLEN AINA AJATELLUT paljon ja mutkikkaasti. Jos metsässä yläpuoleltani kuuluu ääntä, epäilen ensin korviani, sitten korvien väliä. Kun sitten katson, siellä onkin tikka, joka naputtaa keloa.

Raha-asioista oli turha hermoilla etukäteen. Onneksi aikuisillekin on opintotukia.

Pärjään kyllä, kun sopeutan menoni. Laitoin juuri auton myyntiin, jotta saan rahaa opintoihin. Tein sen ihan hyvillä mielin.

Ja kun menee Alepaan iltayhdeksän aikaan, siellä on aika monessa tuotteessa jo punainen viimeinen myyntipäivä -hintalappu. Sellaisetkin lihat ovat oikein hyviä, kun paistaa ne heti kotona.

Iltaisin lähden koiran kanssa ulos. Parasta on kulkea kuusimetsässä. Tiheimpiin viidakkoihin pitää tunkeutua ja tutkia, mitä luonto on sinne piilottanut: kantarelleja tai suppilovahveroita. Tai välillä ei mitään muuta kuin kauniin vihreää sammalta ja upeita juurakoita.

Se oli erilainen vuodenvaihde. Syöttämistä, vaipanvaihtoa, peräruiskeita.

HAAVEILEN TYÖSTÄ ambulanssissa, kun valmistun. Kolmen vuoden kuluttua olen toivottavasti ensihoitaja. Tuntuu, että jo opiskelujen tässä vaiheessa ollaan kovasti pyytelemässä töihin.

Viime uudenvuodenaaton tuurasin osastolla, jossa oli muun muassa alkoholidementikkoja. Se oli aika erilainen vuodenvaihde. Syöttämistä, vaipanvaihtoa, haavanhoitoa ja peräruiskeita.

Ihmisten auttaminen tuntuu hyvältä. Kun olin hoitotyön harjoittelujaksolla vanhusten parissa, minua huimasi aluksi joka kerta, kun näin heidän huoneensa, nuoruudenkuvat yöpöydillä. Huimaus johtui elämänkaaren oivaltamisesta: jokainen hoidettava on elänyt toisenlaista elämää aikaisemmin. Moni heistä on nyt yksinäinen.

Kun olin tehnyt eräälle vanhukselle kaikki hoitotoimet, huomasin cd-soittimen ja laitoin sen päälle. Kuuntelin ja sanoin: "Kas, sieltä tulee Äänisen aallot, sota-ajan iskelmä."

Mies havahtui ja kommentoi takaisin, vanhan ihmisen äänellä: "Äänisen aallot. Äänisen aallot!"

Hän ei ollut puhunut pariin vuorokauteen mitään. Sain hänet hetkeksi vielä takaisin muistoistaan. Kohtasimme. Se oli tärkeä hetki."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla