Eläinlääkäri Venla Jyrkinen: ”Lemmikin kuoleman aiheuttamasta surusta puhutaan liian vähän”

”Tulin saunasta, ja koirani Humu tuli luokseni sen näköisenä kuin olisimme olleet lähdössä ulos. Se ei kuitenkaan mennyt ulko-ovelle vaan olohuoneeseen takan eteen makaamaan.

Ikään kuin se olisi sanonut, että nyt minä lähden.

Oli helmikuu vuonna 2021. Humu oli ollut kipeä viikon verran, ja edellisenä päivänä sillä oli todettu akuutti leukemia.

Tiesin, että Humu ei paranisi. Päiviä ei olisi montaa jäljellä, ja nekin olisivat 10-vuotiaalle Humulle huonoja.

”Minulle tuli varma tunne, että nyt kuuluu päästää irti.”

Venla kutsui Humua kultaiseksi hirvikoiraksi. "Sen äiti oli kultainen noutaja ja isä hirvikoiran ja labradorinnoutajan sekoitus."

Humu oli ensimmäinen oma koirani. Otin sen, kun opiskelin eläinlääkäriksi. Myöhemmin tein sijaisuuksia eri puolilla Suomea, ja Humu istui autossa kartanlukijan paikalla, kun muutimme yhdessä paikasta toiseen.

Aiemmin päivällä olimme vielä lenkkeilleet yhdessä ulkona. Humu oli muuten reipas ja söi hyvin, mutta huomasin, että sen oli vaikea olla paikallaan. Uskon, että sillä oli kipuja.

Minulle tuli varma tunne, että nyt kuuluu päästää irti.

”Suru iski jälkeenpäin.”

Hetki oli rauhallinen. Annoin Humulle ensin nukutusainetta. Humu oli ollut harjoituspotilaani koko elämänsä ja oli luottavainen.

Kun se oli täydessä unessa, annoin elämän lopettavan piikin. Tuntui surulliselta, mutta oikealta.

Ajattelin, että onneksi voin lopettaa oman koirani itse. Se oli tärkein palvelus, jonka sille saatoin tehdä.

Suru iski jälkeenpäin. Romahdin ja käperryin Humun pedille itkemään.

Ensimmäisinä päivinä Humun kuoleman jälkeen elämä tuntui merkityksettömältä. Tuntui, että koirasta huolehtiminen, sen ruokkiminen ja ulos vieminen oli ollut iso syy elää.

Valoa kohti

Lapsena kerroin salaisuuteni ja murheeni perheemme kultaiselle noutajalle Sandralle. Se oli pari vuotta minua vanhempi, vähän kuin isosisko.

Sandra eläytyi vahvasti: jos minulla oli paha mieli, Sandrakin vaikutti surulliselta ja katuvaiselta. Lohdutin koiraa ja ehkä opin siinä samalla lohduttamaan itseänikin.

Kun olin kymmenenvuotias, isäni kuoli yllättäen. Vähän sen jälkeen kuoli Sandra. Paljon muuttui kerralla.

Muutimme äidin ja siskoni kanssa äidin työn perässä Lieksasta toiselle puolelle Suomea Ouluun, ja menin siellä kuudennelle luokalle.

Isän kuolema oli meille kaikille kova paikka. Äiti ohjeisti minua ja siskoani, että pitää katsoa valoa kohti.

Luin paljon, pakenin kirjojen maailmoihin. Harry Potterit tuli kulutettua hiirenkorville.

Koulussa istuin välitunneilla yksin kirjan kanssa. Vähitellen joku tuli kysymään, mitä luen, ja niin aloin löytää samanhenkistä seuraa.

Ennen Lapissa työskentelyä Venla ei ollut hoitanut poroja. Kuvassa hän annostelee antibioottivoidetta porolle, jonka silmä on tulehtunut. Poromiehet auttavat pitämään poroa aloillaan.

Ensimmäinen poropotilas

Kun valmistuin eläinlääkäriksi, halusin maaseudulle töihin. Työ tuotantoeläinten kanssa on reipasta ja ronskia. Siinä ei hienostella, vaan kääritään hihat ja kahlataan lannassa.

Tulin Inariin kunnaneläinlääkäriksi vuonna 2014. Lapin maisemat ja luonnonläheinen elämänmeno lumosivat, ja tämä on kiinnostava paikka tehdä töitä.

En koskaan tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Hoidan kaikki alueen eläimet marsusta ja koirista lehmiin ja poroihin.

Ensimmäinen poro, jota päivystysvuorossa hoidin, oli joutunut koiran raatelemaksi. Ajoin katsomaan sitä Utsjoelle 200 kilometrin päähän.

Tikkasin haavan pihavajassa. Vanhempi kollega oli neuvonut, että ompelet vain kuin tilkkutäkkiä.

Poro parani. Myöhemmin kuulin poromieheltä, että se oli hänen poikansa ensimmäinen oma poro.

Suru on välittämistä

Minusta liian vähän puhutaan siitä, millaista on toipua lemmikin kuolemasta.

Ehkä eläimen ja omistajan välisen yhteyden syvyyttä on vaikea ymmärtää, jos itsellä ei ole kokemusta siitä.

Helposti kysytään, otatko uuden koiran. Vaikka hyvää sillä varmasti tarkoitetaan. Itsekin varmaan jossain vaiheessa otan uuden koiran, mutta vielä ei ole sen aika.

”Humun menettämisen jälkeen olen surrut vanhojakin suruja.”

Vähitellen suru on muuttanut muotoaan. Mieleeni tulee lämpimiä muistoja, kuten se, miten Humu aina kaivautui kainaloon huomatessaan minun kaipaavan kaveria tai lohdutusta. Humu ymmärsi kosketuksen voiman.

Raskainta lemmikin lopettamisessa on hyväksyä se, että joutuu elämään ilman rakasta ystävää.

Hetki tulee kuitenkin jokaisella eläimen omistajalla eteen. Se on tärkeä tiedostaa, jotta on valmis tekemään ratkaisun, kun aika on. Silloin punnitaan rakkauden määrä: pystyykö olemaan epäitsekäs.

Humun menettämisen jälkeen olen surrut vanhojakin suruja. En muista itkeneeni tällaisia itkuja isäni kuoltua. Nyt olen antautunut sillekin surulle ensimmäisen kerran. Lapsena keskityin selviytymään eteenpäin.

Toisaalta ajattelen, että surun kokeminen ei ole pelkästään huono asia. Suru merkitsee rakkautta ja välittämistä.”

Miten Venla ajattelee lapsena kokemiensa menetysten vaikuttaneen häneen aikuisena? Millaista oli osallistua ensimmäisenä naisena moottorikelkkailun kestävyyskisaan, jossa ajettiin 3 000 kilometriä Kanadassa? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 4/2023 tai täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.