Kodin Kuvalehden uusin blogi on nimeltään Hyvään päähän. Sitä kirjoittaa pian 24-vuotias Sandra Lamppu.

1. Kuka olet?

Olen Sandra Lamppu, lokakuussa 24 vuotta täyttävä vapaa toimittaja ja teatterintekijä. Saan toivottavasti toimittajan paperit käteen joulukuussa. Olen kotoisin Rovaniemeltä, mutta muutin Helsinkiin 16-vuotiaana.

2. Mitä harrastat?

Olen harrastanut teatteria vuodesta 2006 ja olen sekä Ylioppilasteatterin että Kellariteatterin jäsen. Olen maalannut 12 vuotta, ja nyt on tarkoitus herätellä sitä harrastusta uudelleen. Lisäksi liikunta on minulle tärkeää: harrastan lenkkeilyä ja sorsien katselua. Jos olen kiukkuinen, menen nostelemaan kahvakuulaa viereiseen puistoon tai painun lenkille sateeseen. Uusin harrastukseni erityisen ihana, sillä sovin juuri, että alan käydä mummini kanssa uimassa torstaisin. Ennen uintia siivoan mummin luona ja sitten käymme syömässä.

3. Mistä aiheista bloggaat?

Bloggaan omasta elämästäni ja myös muiden elämästä – asioista, joita kuulen ja näen vaikka ratikassa tai S-marketissa. Olen tarkkailija ja salakuuntelen ihmisiä sen verran kuin kehtaan. Olen myös hölösuu ja ajaudun helposti juttelemaan ihmisten kanssa. Tekstit kumpuavat niistä tilanteista.

4. Mistä blogisi nimi Hyvään päähän tulee?

Mietin sitä tosi kauan. Halusin otsikon, joka valottaa arvomaailmaani. Halusin, että blogissani näkyy jotenkin hyvyys. Lisäksi olen aina pitänyt sanonnasta ”sukeltaa syvään päähän”. Kirjoittajana pyrin aina menemään syvälle ja olemaan rehellinen. Näistä ajatuksista syntyi Hyvään päähän. Keksin nimen lopulta, kun pohdin sitä ystäväni kanssa kirjakaupan hyllyjen välissä.

5. Milloin aloitit bloggaamisen?

Keväällä 2015. Kirjoitin ennen pitkiä Facebook-statuksia arjessa kohtaamistani asioista. Lopulta aloin ahdistua siitä, että tarinat olivat Facebookissa, sillä se ei ollut niille oikea paikka. Halusin väylän, jonne voin kirjoittaa muutakin kuin toimittajana tekemiäni tekstejä. Toimittajana menen teksteissä haastateltavan ehdoilla, mutta kun kirjoitan itsenäni, saan kirjoittaa mitä ja miten haluan. Sääntöjä ei ole.

6. Miksi bloggaat?

Välillä mietin, mitä oikeastaan haluaisin tehdä työkseni, mutta löydän sisältäni aina kirjoittajan. Rakastan tehdä teatteria ja toimittajan työtä, mutta stressaan niitä välillä. Kirjoittaminen ei huoleta samalla tavalla, vaan tuntuu mutkattomalta. Minusta tuntuu myös, että olen kirjoittaessani selkeämpi, rauhallisempi ja hauskempi kuin livenä. Kasvotusten olen aika häslääjä. Se, että tekstit eivät jää vain pöytälaatikkoon tuo hommaan ihan eri vireen ja haastaa minut: uskallanko vai enkö?

Blogin päätavoite on kehittää ja kasvattaa minua kirjoittajana. Lukijoilta olisi ihana saada kommentteja. Luen niitä aina muistakin blogeista, koska haluan tietää, mitä ajatuksia eri tekstit herättävät ihmisissä.

7. Mitä blogeja itse luet?

Seuraan jonkin verran sisustusblogeja. Lisäksi fanitan Eeva Kolua, koska hän on niin symppis ja kirjoittaa kauniisti. Hän myös päästää lukijan sopivan lähelle. Samaistun häneen, vaikka olen erityyppinen: jos Eeva Kolun blogissa on kuva kahvikupista kauniilla pöydällä, minun kuvassani kuppi olisi kaatuneena sanomalehtien seassa.

8. Kenelle blogisi on suunnattu?

Sellaiselle, jota kiinnostavat erilaiset ihmiset ja tarinat. Kirjoitan tavallaan ystäville. Oletan, että ihmiset ovat samalla taajuudella kanssani. Joskus joku ei ymmärrä tekstejäni, mikä on oikeastaan vain kiinnostavaa. En silottele teksteissä itseäni, mutta haluaisin olla hauska. Blogistani voisivat pitää sellaiset, jotka pystyvät samaistumaan siihen hetkeen, kun on lähdössä kotoa ja avaimet ovat hukassa.

9. Mitä odotat tältä syksyltä?

Aion lenkkeillä paljon ja nauttia raikkaasta syysilmasta. Lisäksi aion viettää paljon aikaa poikaystäväni ja muiden läheisten kanssa. Odotan, että valmistun toimittajaksi. Telkkarista katson Ensitreffit alttarilla- ja Vain elämää -ohjelmia. Jälkimmäistä etenkin, koska siinä on Maija Vilkkumaa, joka on lapsuuden idolini. Olen myös tehnyt ystäväni kanssa syksylistan, jossa haastamme toisemme tekemään erilaisia asioita. Minun pitää listan mukaan ainakin käydä museossa, katsoa kaikki Rocky-elokuvat sekä valmistella musikaalikohtaus ja esittää se. 

Tutustu Sandran blogiin täällä

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."