Alkoholistin veli: "Mietin, veisinkö Kallelle kaljaa vai vaimon synnyttämään"

Kirjailija Kalle Lähde, 48, julkaisi keväällä esikoisromaaninsa Happotesti, joka on raadollinen kertomus alkoholismista. Kalle asuu Oripäässä sairaanhoitajavaimonsa Katrin kanssa, kirjoittaa toista romaaniaan ja pitää koirahoitolaa.

"Kun Lauri syntyi, paistoi aurinko. Olin yhdeksänvuotias ja innoissani. Lauri oli minusta pieni ja söpö, emmekä tapelleet koskaan.

Isämme oli merikapteeni, äiti kieltenopettaja. Kotimme oli tavallinen, keskiluokkainen raumalaisperhe, jossa meistä pidettiin hyvää huolta.

Halusin seurata isän jalanjälkiä ja lähdin 16-vuotiaana merille. Laivalla kukaan miehistöstämme ei lorvinut, mutta töiden ohessa ryypiskelimme.

Viina oli minusta ihmeaine. Se muutti oloni varmaksi ja miehekkääksi.

OLIN PAATUNUT JUOPPO jo 17-vuotiaana. En vielä fyysisesti, mutta mieleltäni. Aamuisin vedin Camparia ja ajattelin, että minä poika se osaan elää.

Kokin työ sopi juomiseeni. Järjestelin työvuoroni niin, että sain olla keittiössä yksin. Mieluiten hoidin aamiaiset ja lounaat.

Työskentelin laivoissa ja hotelleissa ja yritin pitää keittiöni täydellisen siistinä. Skarppasin töissä tuplasti enemmän kuin muut, koska minulla oli salaisuus.

Pelkäsin juopoksi paljastumista enemmän kuin kuolemaa.

Ennen töihin lähtöä kävin suihkussa, puin puhtaat vaatteet, putsasin kynnenaluset, suihkautin reilusti partavettä ja otin Mynthonin. Ulkokuoreni piti olla täydellinen. Kukaan ei saanut päästä huomauttamaan mistään.

Kun ilmestyin töihin kahden promillen humalassa, työkaverit eivät huomanneet mitään. Kylmiössä naukkailin kastikeviinejä niin tieteellisen tarkasti, että pysyin humalassa, mutta en alkanut horjua.

Joka sekunti pelkäsin, että joku tulisi liian lähelle, haistaisi ja sanoisi: Hei, sähän oot juoppo.

Pelkäsin juopoksi paljastumista enemmän kuin kuolemaa. Niin häpeälliseltä se minusta tuntui.

Järjestin ja suoritin, koska tiesin, että pian olisin taas poissa pelistä.

MASENNUSDIAGNOOSI OLI ONNENPOTKU. Jatkoin töissä käymistä, mutta sain virallisen syyn juopotella. Totta kai join, olinhan masentunut. Enkä tietenkään voinut lopettaa ennen kuin parantuisin masennuksestani.

Oikeasti viina oli masennukseni syy, ei sen seuraus.

Välillä olin viikkoja juomatta. Silloin siivosin kämpän, tilasin hammaslääkärin ja maksoin laskut etukäteen. Olisin pissattanut koiratkin kuukautta etukäteen, jos olisin pystynyt.

Järjestin ja suoritin, koska tiesin, että pian olisin taas poissa pelistä.

Kännissä en soitellut Laurille. Selvinpäin valehtelin, että minulla meni mahtavasti.

En asunut sillan alla, en siis voinut olla juoppo.

BAAREISSA HALVEKSIN muita. Tuokin juoppo tuossa, häpeäisi. Minulla sentään oli hyvä työpaikka, kaunis koti ja fiksu vaimo, joka uhkasi erolla, mutta ei koskaan lähtenyt. En asunut sillan alla, en siis voinut olla juoppo.

Niin juopot itselleen uskottelevat. Suomalaisilla työpaikoilla työskentelee arviolta 300 000 alkoholistia.

Kun menin aamuyhdeksältä baariin, tokaisin baarimikolle, että laitoinpa tuossa juuri karjalanpaistin uuniin. Oikeasti olin herännyt paskat housuissa. Vatsani oli viinasta sekaisin, enkä ollut syönyt kahteen viikkoon. Baarimikolle esitin kuitenkin karjalanpaistimiestä.

Niin epätoivoisesti halusin vaikuttaa kunnolliselta, normijätkältä. 

Aina kun tärisin krapulassa ja tunsin kuolevani, soitin Laurille.

ÄRSYYNNYIN, KUN LAURI murehti juomisestani, vaikka hän olisi yhtä hyvin voinut olla iloinen ja keskittyä omaan elämäänsä. Join aina yksin, en häirinnyt häntä. En ollut humalassa edes aggressiivinen, vaan vässykkä.

Lauri oli auktoriteettini. Kunnioitin häntä.

Aina kun tärisin krapulassa ja tunsin kuolevani, soitin Laurille ja pyysin jeesikaljaa. Joka kerta hän tuli. Olin kiitollinen, mutta kun hän ilmestyi ovelleni, minua hävetti. 

Keväällä 2013 luovutin. Join joka päivä ja vedin yliannostuksen lääkkeitä.

Totuuden puhuminen oli uskomaton helpotus.

LOPULTA VAIHTOEHTOJA ei ollut. Jos halusin pysyä hengissä, minun piti antaa kulissien romahtaa.

Hakeuduin Minnesota-hoitoon. Siellä terapeutit eivät suostuneet kuuntelemaan valheitani. Totuuden puhuminen oli uskomaton helpotus.

Kun Lauri kertoi, miltä juomiseni oli hänestä tuntunut, järkytyin. En ollut aavistanut, miten paljon pahaa olin aiheuttanut.

Minun on ollut pakko antaa itselleni anteeksi. Muuten en olisi voinut jatkaa elämääni.

Ainut tapa, jolla voin hyvitellä menneitä Laurille, on pysyä raittiina. Sen aion tehdä."

Yrittäjä Lauri Lähde, 40, asuu Turussa vaimonsa ja 9-, 14- ja 15-vuotiaiden lastensa kanssa. Hän on Kallen kahdesta pikkuveljestä nuorempi. 

"Olin kuusivuotias, kun Kalle tuli ensimmäistä kertaa kännissä kotiin. Hän oli viisitoista ja vetänyt kavereittensa kanssa pussikaljaa.

Muistan, miten vieraalta veli minusta tuntui. Humalassa hän ei ollut se Kalle, jonka tunsin, vaan joku outo ja hilpeämpi. Ahdistuin niin, että vatsaani sattui.

Vielä aikuisenakin reagoin huoliin vatsallani. Usein olen ollut Kallesta niin huolissani, että olen oksentanut.

Kymmenvuotiaana kiersin isäni kanssa baareissa etsimässä Kallea. Jos en uskaltanut mennä baariin sisään, seisoin ikkunan takana. Koskaan Kalle ei suostunut lähtemään mukaani. 

Kalle on veljeni. Veljeä ei hylätä.

KOTONA KALLEN JUOMISESTA ei puhuttu. Jos äiti ja isä suuttuivat hänen toilailuistaan, syöksyin sovittelemaan riitaa. Olin diplomaatti, aina muiden välissä. 

Päätin jo lapsena, että pysyisin Kallen rinnalla loppuun asti. Seisoisin vielä arkunkin vieressä. Vaikka kaikki muut hylkäisivät hänet, minä en.

Moni on kysynyt, miksi.

No rakkaudesta.

Kalle on veljeni. Veljeä ei hylätä.

Suojelin ja puolustin Kallea. Sukujuhlissa valehtelin sujuvasti, että hän on vatsataudissa, eikä siksi päässyt tulemaan. Tein kaikkeni, jotta kulissit pysyisivät pystyssä.

Mietin tosissani, veisinkö Kallelle krapulakaljaa vai vaimoni synnyttämään.

ELIN HÄLYTYSVALMIUDESSA parikymppisestä asti. Joka kerta kun Kalle soitti ja pyysi, että toisin pari krapulakaljaa, hyppäsin autoon ja toin. Pelkäsin, että muuten hän kuolisi vieroitusoireisiinsa.

Toimitin kaljat vaimoltani salaa. Hänestä oli sairasta, että hyysäsin veljeäni.

Sairasta se olikin. Kerran kun olin lähdössä viemään vaimoani synnytyslaitokselle, Kalle soitti ja pyysi taas tuomaan krapulakaljan. Hetken harkitsin, veisinkö Kallelle kaljaa vai vaimoni synnyttämään.

En ihmettele, että vaimoni pillastui.

Kallen kuivina kausina kävimme yhdessä kuntosalilla. Se oli järkyttävää suorittamista, kumpikin rehki veren maku suussa. Emme puhuneet mistään. Hiljaisuus tuntui turvallisemmalta, koska kaikkea piti salailla.

Öisin valvoin ja pelkäsin, että Kalle kuolee.

VAISTOSIN AINA, kun Kallen ryyppyputki oli alkamassa. Jopa hänen kävelytyylinsä muuttui. Hän alkoi tepastella kuin kukko, haukkui tv-juontajat ja sai raivareita liikenteessä. Tai sitten hän vain nosti kulmakarvaansa tietyllä tavalla.

Niistä merkeistä tiesin, että kahden tai kolmen päivän päästä hän alkaa juoda.

Kalle saattoi kadota viikoiksi. Öisin valvoin ja pelkäsin, että hän kuolee.

Tunsin myös jäätävää vihaa. Vihasin sitä, miten hän pilasi elämänsä.

Kallelle en suuttunut, sillä hän oli muutenkin niin heikoilla. Sen sijaan tiuskin kotona vaimolle ja lapsille. Kuvittelin, että sellainen minä nyt vain olen, vähän tavallista kireämpi kaveri.

Kun juomisputki loppui, varasin Kallelle ajan katkolta ja ajoin hänet sinne. Sen jälkeen kaikki oli minusta taas hyvin. 

Kuulin suustani sanat: Kuole sitten.

KALLE RYYPPÄSI 30 vuotta. Sinä aikana otin juomisen puheeksi hänen kanssaan ehkä kolme kertaa.

Vaikka Kalle olisi ollut juomatta vain viikon, uskoin heti, ettei hänellä ollut alkoholiongelmaa. Uskoin, koska halusin uskoa. 

Heinäkuussa 2012 Kalle lähetti minulle tekstiviestin, jossa luki: Pyydän anteeksi sitä mitä olen jo tehnyt.

Soitin hätäkeskukseen. Kalle oli syönyt unilääkkeitä, mutta selvisi hengissä. Kun hän palasi tajuihinsa, hän ärähti: Eivät kai ne töissä tiedä tästä?

Siitä alkoi lopullinen alamäki.

Tajusin, että jos Kalle haluaa tappaa itsensä juomalla, en voi sille mitään. Kerran kun puhuin hänen kanssaan, kuulin suustani sanat: Kuole sitten.

En olisi koskaan uskonut, että sanon niin. 

Kallen raitistuminen oli alkusysäys parantumiseeni ahdistuksesta.

MINNESOTA-HOITO PELASTI paitsi Kallen, myös minut.

Hoitojaksoon kuului viikonloppu, jolloin me läheiset saimme kertoa Kallelle, miltä hänen juomisensa oli tuntunut. Kun tuli vuoroni, istahdin Kallea vastapäätä. Näin vain hänen silmänsä, kaikki muu ympäriltäni katosi.

Aloin itkeä. En ollut itkenyt vuosiin, ja nyt en pystynyt lopettamaan. Päästin ulos ahdistuksen, jota pikkupojasta asti olin piilotellut. 

Kallen katseesta näin, että hän ymmärsi. Hänen raitistumisensa oli alkusysäys parantumiseeni ahdistuksesta, mutta ilman terapiaa en olisi toipunut.

Kukaan ei juo pakkomielteisesti ilkeyttään.

ENNEN HÄTKÄHDIN joka kerta, kun sain tekstiviestin Kallen Katri-vaimolta. Uutiset olivat aina huonoja.

Enää en pelkää. Luottamukseni Kalleen palautui heti raitistumisen jälkeen. Ymmärrän, että alkoholismi on sairaus. Kukaan ei juo pakkomielteisesti ilkeyttään.

Nykyään pystyn puhumaan Kallen kanssa mistä vain. Kun tapaamme, lämmitämme saunan ja syömme hyvin. Sitten vain olemme. Enää välillämme ei ole salaisuuksia eikä valheita.

En voisi olla kiitollisempi."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.