Lauri (vas.) ja Kalle Lähde ovat aina olleet läheisiä. "Mutta mistään emme toisillemme uskaltaneet puhua ennen kuin raitistuin", Kalle sanoo.
Lauri (vas.) ja Kalle Lähde ovat aina olleet läheisiä. "Mutta mistään emme toisillemme uskaltaneet puhua ennen kuin raitistuin", Kalle sanoo.

Lauri Lähde päätti jo lapsena, että pysyy isoveljensä Kallen rinnalla. Lupaus piti silloinkin, kun Kalle yritti juoda itsensä hengiltä.

Kirjailija Kalle Lähde, 48, julkaisi keväällä esikoisromaaninsa Happotesti, joka on raadollinen kertomus alkoholismista. Kalle asuu Oripäässä sairaanhoitajavaimonsa Katrin kanssa, kirjoittaa toista romaaniaan ja pitää koirahoitolaa.

"Kun Lauri syntyi, paistoi aurinko. Olin yhdeksänvuotias ja innoissani. Lauri oli minusta pieni ja söpö, emmekä tapelleet koskaan.

Isämme oli merikapteeni, äiti kieltenopettaja. Kotimme oli tavallinen, keskiluokkainen raumalaisperhe, jossa meistä pidettiin hyvää huolta.

Halusin seurata isän jalanjälkiä ja lähdin 16-vuotiaana merille. Laivalla kukaan miehistöstämme ei lorvinut, mutta töiden ohessa ryypiskelimme.

Viina oli minusta ihmeaine. Se muutti oloni varmaksi ja miehekkääksi.

 

OLIN PAATUNUT JUOPPO jo 17-vuotiaana. En vielä fyysisesti, mutta mieleltäni. Aamuisin vedin Camparia ja ajattelin, että minä poika se osaan elää.

Kokin työ sopi juomiseeni. Järjestelin työvuoroni niin, että sain olla keittiössä yksin. Mieluiten hoidin aamiaiset ja lounaat.

Työskentelin laivoissa ja hotelleissa ja yritin pitää keittiöni täydellisen siistinä. Skarppasin töissä tuplasti enemmän kuin muut, koska minulla oli salaisuus.

Pelkäsin juopoksi paljastumista enemmän kuin kuolemaa.

Ennen töihin lähtöä kävin suihkussa, puin puhtaat vaatteet, putsasin kynnenaluset, suihkautin reilusti partavettä ja otin Mynthonin. Ulkokuoreni piti olla täydellinen. Kukaan ei saanut päästä huomauttamaan mistään.

Kun ilmestyin töihin kahden promillen humalassa, työkaverit eivät huomanneet mitään. Kylmiössä naukkailin kastikeviinejä niin tieteellisen tarkasti, että pysyin humalassa, mutta en alkanut horjua.

Joka sekunti pelkäsin, että joku tulisi liian lähelle, haistaisi ja sanoisi: Hei, sähän oot juoppo.

Pelkäsin juopoksi paljastumista enemmän kuin kuolemaa. Niin häpeälliseltä se minusta tuntui.

Järjestin ja suoritin, koska tiesin, että pian olisin taas poissa pelistä.

MASENNUSDIAGNOOSI OLI ONNENPOTKU. Jatkoin töissä käymistä, mutta sain virallisen syyn juopotella. Totta kai join, olinhan masentunut. Enkä tietenkään voinut lopettaa ennen kuin parantuisin masennuksestani.

Oikeasti viina oli masennukseni syy, ei sen seuraus.

Välillä olin viikkoja juomatta. Silloin siivosin kämpän, tilasin hammaslääkärin ja maksoin laskut etukäteen. Olisin pissattanut koiratkin kuukautta etukäteen, jos olisin pystynyt.

Järjestin ja suoritin, koska tiesin, että pian olisin taas poissa pelistä.

Kännissä en soitellut Laurille. Selvinpäin valehtelin, että minulla meni mahtavasti.

En asunut sillan alla, en siis voinut olla juoppo.

BAAREISSA HALVEKSIN muita. Tuokin juoppo tuossa, häpeäisi. Minulla sentään oli hyvä työpaikka, kaunis koti ja fiksu vaimo, joka uhkasi erolla, mutta ei koskaan lähtenyt. En asunut sillan alla, en siis voinut olla juoppo.

Niin juopot itselleen uskottelevat. Suomalaisilla työpaikoilla työskentelee arviolta 300 000 alkoholistia.

Kun menin aamuyhdeksältä baariin, tokaisin baarimikolle, että laitoinpa tuossa juuri karjalanpaistin uuniin. Oikeasti olin herännyt paskat housuissa. Vatsani oli viinasta sekaisin, enkä ollut syönyt kahteen viikkoon. Baarimikolle esitin kuitenkin karjalanpaistimiestä.

Niin epätoivoisesti halusin vaikuttaa kunnolliselta, normijätkältä. 

Aina kun tärisin krapulassa ja tunsin kuolevani, soitin Laurille.

ÄRSYYNNYIN, KUN LAURI murehti juomisestani, vaikka hän olisi yhtä hyvin voinut olla iloinen ja keskittyä omaan elämäänsä. Join aina yksin, en häirinnyt häntä. En ollut humalassa edes aggressiivinen, vaan vässykkä.

Lauri oli auktoriteettini. Kunnioitin häntä.

Aina kun tärisin krapulassa ja tunsin kuolevani, soitin Laurille ja pyysin jeesikaljaa. Joka kerta hän tuli. Olin kiitollinen, mutta kun hän ilmestyi ovelleni, minua hävetti. 

Keväällä 2013 luovutin. Join joka päivä ja vedin yliannostuksen lääkkeitä.

Totuuden puhuminen oli uskomaton helpotus.

LOPULTA VAIHTOEHTOJA ei ollut. Jos halusin pysyä hengissä, minun piti antaa kulissien romahtaa.

Hakeuduin Minnesota-hoitoon. Siellä terapeutit eivät suostuneet kuuntelemaan valheitani. Totuuden puhuminen oli uskomaton helpotus.

Kun Lauri kertoi, miltä juomiseni oli hänestä tuntunut, järkytyin. En ollut aavistanut, miten paljon pahaa olin aiheuttanut.

Minun on ollut pakko antaa itselleni anteeksi. Muuten en olisi voinut jatkaa elämääni.

Ainut tapa, jolla voin hyvitellä menneitä Laurille, on pysyä raittiina. Sen aion tehdä."

Yrittäjä Lauri Lähde, 40, asuu Turussa vaimonsa ja 9-, 14- ja 15-vuotiaiden lastensa kanssa. Hän on Kallen kahdesta pikkuveljestä nuorempi. 

"Olin kuusivuotias, kun Kalle tuli ensimmäistä kertaa kännissä kotiin. Hän oli viisitoista ja vetänyt kavereittensa kanssa pussikaljaa.

Muistan, miten vieraalta veli minusta tuntui. Humalassa hän ei ollut se Kalle, jonka tunsin, vaan joku outo ja hilpeämpi. Ahdistuin niin, että vatsaani sattui.

Vielä aikuisenakin reagoin huoliin vatsallani. Usein olen ollut Kallesta niin huolissani, että olen oksentanut.

Kymmenvuotiaana kiersin isäni kanssa baareissa etsimässä Kallea. Jos en uskaltanut mennä baariin sisään, seisoin ikkunan takana. Koskaan Kalle ei suostunut lähtemään mukaani. 

Kalle on veljeni. Veljeä ei hylätä.

KOTONA KALLEN JUOMISESTA ei puhuttu. Jos äiti ja isä suuttuivat hänen toilailuistaan, syöksyin sovittelemaan riitaa. Olin diplomaatti, aina muiden välissä. 

Päätin jo lapsena, että pysyisin Kallen rinnalla loppuun asti. Seisoisin vielä arkunkin vieressä. Vaikka kaikki muut hylkäisivät hänet, minä en.

Moni on kysynyt, miksi.

No rakkaudesta.

Kalle on veljeni. Veljeä ei hylätä.

Suojelin ja puolustin Kallea. Sukujuhlissa valehtelin sujuvasti, että hän on vatsataudissa, eikä siksi päässyt tulemaan. Tein kaikkeni, jotta kulissit pysyisivät pystyssä.

Mietin tosissani, veisinkö Kallelle krapulakaljaa vai vaimoni synnyttämään.

ELIN HÄLYTYSVALMIUDESSA parikymppisestä asti. Joka kerta kun Kalle soitti ja pyysi, että toisin pari krapulakaljaa, hyppäsin autoon ja toin. Pelkäsin, että muuten hän kuolisi vieroitusoireisiinsa.

Toimitin kaljat vaimoltani salaa. Hänestä oli sairasta, että hyysäsin veljeäni.

Sairasta se olikin. Kerran kun olin lähdössä viemään vaimoani synnytyslaitokselle, Kalle soitti ja pyysi taas tuomaan krapulakaljan. Hetken harkitsin, veisinkö Kallelle kaljaa vai vaimoni synnyttämään.

En ihmettele, että vaimoni pillastui.

Kallen kuivina kausina kävimme yhdessä kuntosalilla. Se oli järkyttävää suorittamista, kumpikin rehki veren maku suussa. Emme puhuneet mistään. Hiljaisuus tuntui turvallisemmalta, koska kaikkea piti salailla.

Öisin valvoin ja pelkäsin, että Kalle kuolee.

VAISTOSIN AINA, kun Kallen ryyppyputki oli alkamassa. Jopa hänen kävelytyylinsä muuttui. Hän alkoi tepastella kuin kukko, haukkui tv-juontajat ja sai raivareita liikenteessä. Tai sitten hän vain nosti kulmakarvaansa tietyllä tavalla.

Niistä merkeistä tiesin, että kahden tai kolmen päivän päästä hän alkaa juoda.

Kalle saattoi kadota viikoiksi. Öisin valvoin ja pelkäsin, että hän kuolee.

Tunsin myös jäätävää vihaa. Vihasin sitä, miten hän pilasi elämänsä.

Kallelle en suuttunut, sillä hän oli muutenkin niin heikoilla. Sen sijaan tiuskin kotona vaimolle ja lapsille. Kuvittelin, että sellainen minä nyt vain olen, vähän tavallista kireämpi kaveri.

Kun juomisputki loppui, varasin Kallelle ajan katkolta ja ajoin hänet sinne. Sen jälkeen kaikki oli minusta taas hyvin. 

Kuulin suustani sanat: Kuole sitten.

KALLE RYYPPÄSI 30 vuotta. Sinä aikana otin juomisen puheeksi hänen kanssaan ehkä kolme kertaa.

Vaikka Kalle olisi ollut juomatta vain viikon, uskoin heti, ettei hänellä ollut alkoholiongelmaa. Uskoin, koska halusin uskoa. 

Heinäkuussa 2012 Kalle lähetti minulle tekstiviestin, jossa luki: Pyydän anteeksi sitä mitä olen jo tehnyt.

Soitin hätäkeskukseen. Kalle oli syönyt unilääkkeitä, mutta selvisi hengissä. Kun hän palasi tajuihinsa, hän ärähti: Eivät kai ne töissä tiedä tästä?

Siitä alkoi lopullinen alamäki.

Tajusin, että jos Kalle haluaa tappaa itsensä juomalla, en voi sille mitään. Kerran kun puhuin hänen kanssaan, kuulin suustani sanat: Kuole sitten.

En olisi koskaan uskonut, että sanon niin. 

Kallen raitistuminen oli alkusysäys parantumiseeni ahdistuksesta.

MINNESOTA-HOITO PELASTI paitsi Kallen, myös minut.

Hoitojaksoon kuului viikonloppu, jolloin me läheiset saimme kertoa Kallelle, miltä hänen juomisensa oli tuntunut. Kun tuli vuoroni, istahdin Kallea vastapäätä. Näin vain hänen silmänsä, kaikki muu ympäriltäni katosi.

Aloin itkeä. En ollut itkenyt vuosiin, ja nyt en pystynyt lopettamaan. Päästin ulos ahdistuksen, jota pikkupojasta asti olin piilotellut. 

Kallen katseesta näin, että hän ymmärsi. Hänen raitistumisensa oli alkusysäys parantumiseeni ahdistuksesta, mutta ilman terapiaa en olisi toipunut.

Kukaan ei juo pakkomielteisesti ilkeyttään.

ENNEN HÄTKÄHDIN joka kerta, kun sain tekstiviestin Kallen Katri-vaimolta. Uutiset olivat aina huonoja.

Enää en pelkää. Luottamukseni Kalleen palautui heti raitistumisen jälkeen. Ymmärrän, että alkoholismi on sairaus. Kukaan ei juo pakkomielteisesti ilkeyttään.

Nykyään pystyn puhumaan Kallen kanssa mistä vain. Kun tapaamme, lämmitämme saunan ja syömme hyvin. Sitten vain olemme. Enää välillämme ei ole salaisuuksia eikä valheita.

En voisi olla kiitollisempi."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.
 

Ikävä mun on sua, ikävä etkö nää.

Alkoholistin veli: Mietin, veisinkö Kallelle kaljaa vai vaimon synnyttämään

Seurasin koko elämäni kuinka oma isäni "tappoi itsensä juomalla". Alkoholistina 40 vuotta, ehkä enemmänkin. Hän tiesi juomisen olevan sairaus, mutta oli jo heittänyt kirveen kaivoon monta vuotta sitten. Kuulin usein hänen sanovan, ettei enää jaksa elää. Mummoni kertoi, että isä sanoi aina humalassa ja pohjalla ollessaan, että hänellä on hienot lapset mutta he pärjäävät ilman häntä. Aina isä ei juonut kamalasti. Pienenä muistan isällä olleen paljonkin viinattomia kausia. Niihin aikoihin isällä...
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."