Parisuhdebloggaaja Sami Minkkinen: "Mikään tunne ei ole väärä"

Kun tulen kotiin, tule tervehtimään minua. Älä pelkästään huuda sohvalta, että moi.

Laita iPad pois. Halaa ehkä. Haluan tuntea olevani odotettu.

Kehu joka päivä. Sano, että olen lapselleni hyvä isä, läsnäoleva ja lempeä. En tahdo kuulla olevani liian lepsu, vaikka laitankin kahdeksanvuotiaalle hammastahnan valmiiksi harjaan.

Maaliskuussa 2015 Sami Minkkinen istuu puisella penkillä, penkit on asetettu ympyrän muotoon. Joku on sytyttänyt kynttilöitä hämärään huoneeseen.

Parisuhdekurssin kouluttaja on antanut tehtäväksi listata asioita, joita Sami ja vaimo toisiltaan haluavat. Jotakin mahdollisimman konkreettista. Ei epämääräistä höpinää rakkaudesta, sillä jokainen tarvitsee rakkautta, se on itsestään selvää.

Luettuaan listansa ensimmäisen kohdan Sami alkaa itkeä.

Anteeksi, että itken, mutta vedän tämän kyllä loppuun saakka, hän sanoo.

Viisi vierasta pariskuntaa, kurssin muut osallistujat, ovat hiljaa. Kouluttaja hymyilee rohkaisevasti.

Listan lukeminen kestää kauan. Sami ja vaimo ovat olleet yhdessä neljä ja puoli vuotta. Nyt Sami kertoo ensimmäistä kertaa, mitä hän toivoo.

Herään ennen muita

Olutpullon sihahdus oli huono ääni, mutta viinapullon naksahdus pahempi. Kun isä meni keittiöön, yhdeksänvuotias Sami kuunteli tarkasti.

Yhtä tarkkana piti olla lauantaiaamupäivisin kaupassa. Yleensä isä osti neljä pientä saunakaljaa. Mutta joskus hän osti enemmän.

Saunan jälkeen katsottiin televisiosta Speden Spelit ja avattiin sipsipussi. Sami istui äidin ja isän välissä sohvalla kädessään muki vihreätä smurffilimua, kolme vuotta vanhempi isosisko istui huoneessaan.

Kaikki oli hyvin, jos keittiöstä ei kuulunut naksahduksia, kun isä kävi siellä.

1980-luvun alussa tikkakoskelaisen rivitaloyhteisön ovet olivat auki ja pihalla leikkivät kymmenet lapset. Melkein jokaisen lapsen isä oli töissä konetehtaassa, äidit olivat kotiäitejä.

Tärkeintä oli, ettei tehnyt mitään väärin.

Jos olen kiltti, mitään pahaa ei tapahdu, Sami järkeili.

Kiltteys vaati sääntöjä. Säännöt hän keksi itse jo lapsena.

Kello 17.30 piti istua television eteen pyjamassa odottamaan Pikku Kakkosta. Silloin ei enää voinut mennä ulos.

Karkkipäivänä saadusta suklaapatukasta piti leikata puolet äidille ja isälle. Vaikka he eivät sitä pyytäneet.

Viikonloppuna piti herätä ennen muita ja keittää vanhemmille kahvit. Että he sanoisivat kiitos.

Tärkeintä oli, ettei tehnyt mitään väärin.

Ettei kukaan suuttunut.

Nyt tein jotain tosi kamalaa

Kolmetoistavuotiaana Sami käveli kaverin kanssa kadulla. Aidan yli kurottui omenapuun painava oksa. Kun Sami ojensi kätensä poimiakseen yhden hedelmän, vastaantuleva pariskunta letkautti leikillään: ovatkos pojat omppuvarkaissa?

Käsi jähmettyi. Itku tuli.

Nyt tein jotain tosi kamalaa, Sami ajatteli.

Kun isä oli iltavuorossa, hän saapui kotiin kello 22.20. Jos auton ovien kolahdusta ei kuulunut kello 22.19, Sami oli varma, että isä on joutunut kolariin ja kuollut.

Sami valvoi joka ilta ja odotti. Isän kuolema olisi hänen vikansa. Se saattaisi johtua esimerkiksi siitä kerrasta, jolloin Sami vessaan mennessään sanoi vahingossa rumasti, että onpa hurja kusihätä.

Kukaan ei saanut tietää, miten paljon Sami pelkäsi ja miten kiltti yritti olla.

"Kun vaimo saapuu kotiin, olen eteisessä vastassa nopeammin kuin koira."

Miten voit sanoa noin?

Ensimmäisellä tyttöystävällä oli pieni valkoinen pupu. Sami oli 16-vuotias alkaessaan seurustella. Sen jälkeen hän on seurustellut melkein aina. Kolmas pitkä suhde, avioliitto, päättyi eroon yhdeksän vuoden jälkeen.

"Ei ihme. Kuka muka jaksaa katsoa miestä, joka venyy ja venyy, muttei pauku koskaan?" Sami sanoo nyt.

Mutta eronsa jälkeen, riisuessaan ensimmäistä kertaa tennareita erään punatukkaisen naisen eteisessä hän ei ajatellut muuta kuin että kiltti pitää olla, toivottavasti tämä suhde onnistuu.

Suorakatseinen nainen, tuleva vaimo, halusikin suoria sanoja.

Minusta et sitten saa mitään pikkurouvaa, joka silittää keittiössä kalsareitasi, varoitti nainen.

Loistavaa, en haluakaan. Olen itse sellainen, Sami vastasi.

Naisella oli suora katse. Hän oli katsonut kohti tamperelaisessa baarissa.

Ehkä nainen pitäisi miehestä, joka ei sano koskaan pahasti. Joka lähtee mukisematta anoppilaan kylään tai keksii korkeintaan vatsataudin verukkeeksi. Joka lupaa muuttaa vanhaan omakotitaloon, vaikka näkee painajaisia siitä, että joutuu kiipeämään tikapuille ja nakuttelemaan ruostuneita rännejä paikoilleen.

Mutta suorakatseinen nainen, tuleva vaimo, halusikin suoria sanoja ja sanoi niitä itse.

Etkö näe, miten hyvä mies olen?

Kun viikonlopuksi isän luokse saapunut tytär Samin edellisestä liitosta oli nukahtanut, nainen totesi: välillä tuntuu, että olisi helpompaa, jos sinulla ei olisi tuota lasta.

Voimme me tästä lähteäkin, Sami suuttui ja pelästyi.

Hänen oli vaikea ymmärtää, että tuollaista voi sanoa ääneen. Että ikävistäkin tunteista voi kertoa. Että sanat eivät tarkoita, ettei nainen pitäisi Samista ja lapsesta. 

Tytär nukkui pöllöjulisteen alla vaaleanpunainen unikoira kainalossa.

Sami laittoi tavarat paikoilleen, imuroi nurkat, valmisteli tonnikalasalaattia iltapalaksi kahdelle ja lähti kauppaan, kun tampoonit olivat taas unohtuneet.

Se kaikki tarkoitti: etkö näe, miten hyvä mies olen?

Että uskalsinkin huutaa

Paiskaa tämä maahan ja huuda niin lujaa kuin jaksat. Huuda kaikki, mikä on jäänyt sanomatta, käski terapeutti ja antoi muovailuvahaköntin käteen.

En minä voi, Sami mietti. Jos lattiaan jää jälki. Hän heitti pienen palan. Kovempaa, terapeutti määräsi.

Lopulta Sami huusi, isälle.

Miksi sinun piti juoda viinaa niin paljon? Miksi jäin yksin? Kun heräsin lapsena, kotona ei ollut ketään! Menin pihan mattotelineelle seisomaan! Odotin, että joku löytäisi! Vain talonmies löysi!

"Että uskalsinkin huutaa sillä tavalla! Sen jälkeen oli uskomattoman tyhjä, väsynyt ja vapautunut olo."

Tuleva vaimo ehdotti Samille pariterapiaa, kun seurustelua oli kestänyt kaksi vuotta. Ensimmäisten kertojen jälkeen terapeutti ehdotti, että Sami jatkaisi terapiaa yksin. Hänellä oli ongelmia käsiteltävänään, ei puolisolla.

En halua olla tällainen

Toisessa harjoituksessa terapeutti käski Samin lattialle kontalleen: näytä nyt, miten matelet ihmisten edessä. Sami painoi otsan mattoon ja mateli: anteeksi, kun olen tässä ja tällainen.

Lattialla tuntui helpolta. Se oli oma, luonteva paikka. Paljon vaikeampaa oli heittää muovailuvahaa.

"Siinä rähmälläni tuli itseinho, että tällainenko olen. Samalla tajusin, miltä tuntuu niistä, joiden edessä matelen. Vaikealta, kiusalliselta ja turhauttavalta."

Hyi. En halua olla tällainen, Sami ajatteli.

Ajatus jatkui: Usein puhutaan liian kilteistä tytöistä, joista kasvaa liian kilttejä naisia, alistuvia ja onnettomia. Mutta mieskin voi olla liian kiltti.

Liian kiltti kasaa tunteet sisälleen, kunnes vihaa itseään ja rakkaimpiaan. Sitä en halua, Sami ajatteli.

Mitä enemmän annan periksi, sitä vähemmän minua kunnioitetaan, vaikka luulin, että asia on päinvastoin.

Niin pieni asia, niin suuri

Kesti vielä kaksi vuotta, parisuhdeleirin puupenkkiin saakka, ennen kuin Sami kertoi vaimolleen suoran toiveen: kävele eteiseen vastaan, kun avaan kotioven.

"Siitä tuli olo, että hartiat nousivat ja parta kasvaa", Sami sanoo.

Häntä naurattaa. Niin pieni asia, niin suuri. Avoimuuden opettelu jatkui päivä päivältä, viikko viikolta, riita riidalta.

"Parasta olisi, että tunteensa saisi sanottua heti, eihän mikään tunne ole väärä. Tai edes samalla viikolla. Tai edes joskus. Sekin on edistystä."

Torstaipalaverin Sami ja vaimo pitävät sohvalla. Silloin sanotaan, mitä halutaan.

Ollaanko totuuspeliä?

Kerro, mihin ihastuit minussa. Luettele kolme asiaa, jotka ovat minussa huonoja.

Sami ja vaimo pelaavat usein totuuspeliä.

Säännöt ovat yksinkertaiset. Toinen saa kysyä mitä tahansa. Toisen pitää vastata.

Vaimo istuu sohvan oikeassa päässä, Sami vasemmassa. Televisio välkkyy taustalla äänettömänä. Sitten jutellaan. Torstaisin pidetään palaveri ja puhutaan siitä, mistä ei viikon kuluessa ole puhuttu.

"Kun ei kerro toiselle, miltä tuntuu, niin onhan se mieletöntä epärehellisyyttä."

Eräässä palaverissa Sami sanoi: Tulin kotiin yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen. Jätin takin sohvalle. Tulit keittiöstä ja heitit vaatteet kiukkuisena lattialle. Mitäkö tein? Otin vaatteet ja kiikutin eteiseen. Minun olisi pitänyt sanoa, että älä viitsi raivota.

Se oli pieni voitto.

"Jos ei voi olla rehellinen omalle puolisolleen, kenelle sitten? Kun ei kerro toiselle, miltä tuntuu, niin onhan se mieletöntä epärehellisyyttä."

Hyvä, että kerroit, vaimo kiitti. Sitten hän ehdotti, että Sami voisi perustaa parisuhdeblogin, koska tykkää kirjoittaa.

Miksei, Sami mietti. Hän on aina kirjoittanut: lapsena jääkiekko-otteluselostuksia lyijykynällä ruutupaperille, aikuisena päiväkirjaa.

Pakko lukea tämä miehelle!

Nyt Havaintoja parisuhteesta -blogilla on Facebookissa yli 80 000 tykkääjää. Sami kirjoittaa rakkaudesta, käsilaukuista, riitelemisestä, orgasmeista ja kauppareissuista. Lukijat kommentoivat: 

"Ihan niin kuin meillä! Oletko vakoillut ikkunasta?"

"Olen välillä miettinyt, onko näiden ajatusten ja runoelmien kirjoittaja todellakin MIES? Sitä on tottunut kuulemaan junteista, puhumattomista miehistä, jotka eivät tunnu ajattelevan mitään."

"Pakko lukea tämä miehelle! Itkettää. Sanoitit suruni sekä sylin ja lohdutuksen kaipuun."

Tunteista puhumattomasta nuoresta on tullut tunteista kirjoittava mies.

Joku myös käski Samia hirttäytymään vaimonsa verhoihin. Sen kommentin Sami poisti.

Miehet kirjoittavat harvemmin ja lyhyemmin: "Kiitos. Puit tunteeni sanoiksi."

"Tunteista puhumattomasta nuoresta on tullut tunteista kirjoittava mies. Onhan se hullua. Ja hienoa", Sami sanoo.

Mustakantinen vihko kulkee pelkääjän paikalla, kun Sami päivisin ajaa työkseen autoa. Takakontissa on muoviin pakattuja kaalikääryleannoksia. Niitä Sami kuljettaa vanhuksille lounaaksi.

Matkalla ulko-ovelta keittiöön Sami yrittää kysyä asiakkailta, mitä kuuluu. Hän tietää olevansa monelle ainut päivän aikana tavattu ihminen. Tai viikon.

Hän kirjoittaa muistivihkoon tämänkin ajatuksen. Ehkä siitä syntyy blogimerkintä.

Vaimo ei lue merkintöjä etukäteen. Kun Sami yritti esitellä niitä, vaimo vastasi: mitä sinä näitä näytät, blogihan on sinun juttusi.

Ehkä kierre katkeaa

Huomasitko, miten iskä itkeskeli menemään pitkin leffaa? Sami kysyi oltuaan elokuvissa tyttärensä kanssa. Kyyneleet olivat valuneet 3D-lasien alta.

Tyttö katsoi jännästi ja kertoi, että karkit olivat hyviä, mutta itkettänyt ei.

Kun tytär heittää häviön jälkeen Afrikan tähden pyöreät laatat lattialle, Sami on tyytyväinen.

"Lapsi näyttää tunteensa, ei ole samanlainen kuin minä, ei aina häviä hymyillen."

"Suhde toimii, kun tavallisina päivinä on hyvä olla."

Kiltteys siirtyy sukupolvelta toiselle, mutta nyt kierre ehkä katkeaa.

Tytär on tuntenut kaksi isää. Sen, joka oli aina kiltti ja hiljaa, sekä sen, joka kertoo, mitä tuntee ja haluaa. Ja myös sen, joka saa halutessaan olla puhumatta.

Eivät Sami ja vaimokaan loputtomasti keskustele. Joskus on hauskempaa levittää sohvasta sänky television eteen, maata vierekkäin ja katsoa kahdeksan jaksoa poliisisarjaa putkeen. 

"Vuodessa on suunnilleen viisi juhlapäivää ja 360 tavallista. Suhde toimii, kun tavallisina päivinä on hyvä olla. Liian moni luulee, että muiden suhteissa on aina pelkkiä tähtihetkiä. Ei kenelläkään ole."

Samin ja vaimon hyvä hetki on yleensä arkinen.

Yksi ei ole toista parempi

Pari vuotta sitten, terapian alussa, Sami kutsui isänsä kahvilaan. Molemmat tilasivat kahvin, isä kävi pelaamassa muutaman rahapelin. Sitten Sami kertoi, kuinka lapsena pelotti.

Kerrottuaan tarpeeksi hän myös kiitti, sillä asioilla on aina kaksi puolta.

Vanhemmat tekivät parhaansa, rakastivat kykynsä mukaan. Lapsuusympäristö opetti hyväksymään erilaisuutta. Yksi ei ollut toista parempi. Kun isosisko kavereineen laittoi Samille luomiväriä, kukaan ei päivitellyt, että eihän sellainen pojalle sovi. Karkkipäivästä pidettiin kiinni. Äiti silitteli selästä uneen.

Sitten asiat oli puhuttu. Kun isä nykyään soittelee, puhutaan säästä. Ehkä se riittää.

Samikin silittelee tytärtään iltaisin. Huomenna mennään uimahalliin. Sitä ennen nukutaan.

Sivellessään tyttären hiuksia otsalta korvan taakse hän muistaa itsensä kahdeksanvuotiaana. Siitä on pitkä aika.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.