Sami Minkkinen, 39, asuu Tampereella ja ajaa työkseen autoa. Koulutukseltaan hän on kokki. Hänen perheeseensä kuuluvat vaimo ja kahdeksanvuotias tytär edellisestä liitosta. "Ilahdun onnistuessani sohaisemaan vanhoja käsityksiä sukupuolirooleista. Ei miehen tarvitse osata korjata autoa.”
Sami Minkkinen, 39, asuu Tampereella ja ajaa työkseen autoa. Koulutukseltaan hän on kokki. Hänen perheeseensä kuuluvat vaimo ja kahdeksanvuotias tytär edellisestä liitosta. "Ilahdun onnistuessani sohaisemaan vanhoja käsityksiä sukupuolirooleista. Ei miehen tarvitse osata korjata autoa.”

Lapsena Sami Minkkinen leikkasi suklaapatukoistaan puolet äidille ja isälle, että kaikki olisivat iloisia. Aikuisena hän opetteli puhumaan ja huutamaan vaikka pelotti. Nyt hän on Suomen tunnetuin parisuhdebloggaaja.

Kun tulen kotiin, tule tervehtimään minua. Älä pelkästään huuda sohvalta, että moi.

Laita iPad pois. Halaa ehkä. Haluan tuntea olevani odotettu.

Kehu joka päivä. Sano, että olen lapselleni hyvä isä, läsnäoleva ja lempeä. En tahdo kuulla olevani liian lepsu, vaikka laitankin kahdeksanvuotiaalle hammastahnan valmiiksi harjaan.

Maaliskuussa 2015 Sami Minkkinen istuu puisella penkillä, penkit on asetettu ympyrän muotoon. Joku on sytyttänyt kynttilöitä hämärään huoneeseen.

Parisuhdekurssin kouluttaja on antanut tehtäväksi listata asioita, joita Sami ja vaimo toisiltaan haluavat. Jotakin mahdollisimman konkreettista. Ei epämääräistä höpinää rakkaudesta, sillä jokainen tarvitsee rakkautta, se on itsestään selvää.

Luettuaan listansa ensimmäisen kohdan Sami alkaa itkeä.

Anteeksi, että itken, mutta vedän tämän kyllä loppuun saakka, hän sanoo.

Viisi vierasta pariskuntaa, kurssin muut osallistujat, ovat hiljaa. Kouluttaja hymyilee rohkaisevasti.

Listan lukeminen kestää kauan. Sami ja vaimo ovat olleet yhdessä neljä ja puoli vuotta. Nyt Sami kertoo ensimmäistä kertaa, mitä hän toivoo.

Herään ennen muita

Olutpullon sihahdus oli huono ääni, mutta viinapullon naksahdus pahempi. Kun isä meni keittiöön, yhdeksänvuotias Sami kuunteli tarkasti.

Yhtä tarkkana piti olla lauantaiaamupäivisin kaupassa. Yleensä isä osti neljä pientä saunakaljaa. Mutta joskus hän osti enemmän.

Saunan jälkeen katsottiin televisiosta Speden Spelit ja avattiin sipsipussi. Sami istui äidin ja isän välissä sohvalla kädessään muki vihreätä smurffilimua, kolme vuotta vanhempi isosisko istui huoneessaan.

Kaikki oli hyvin, jos keittiöstä ei kuulunut naksahduksia, kun isä kävi siellä.

1980-luvun alussa tikkakoskelaisen rivitaloyhteisön ovet olivat auki ja pihalla leikkivät kymmenet lapset. Melkein jokaisen lapsen isä oli töissä konetehtaassa, äidit olivat kotiäitejä.

Tärkeintä oli, ettei tehnyt mitään väärin.

Jos olen kiltti, mitään pahaa ei tapahdu, Sami järkeili.

Kiltteys vaati sääntöjä. Säännöt hän keksi itse jo lapsena.

Kello 17.30 piti istua television eteen pyjamassa odottamaan Pikku Kakkosta. Silloin ei enää voinut mennä ulos.

Karkkipäivänä saadusta suklaapatukasta piti leikata puolet äidille ja isälle. Vaikka he eivät sitä pyytäneet.

Viikonloppuna piti herätä ennen muita ja keittää vanhemmille kahvit. Että he sanoisivat kiitos.

Tärkeintä oli, ettei tehnyt mitään väärin.

Ettei kukaan suuttunut.

Nyt tein jotain tosi kamalaa

Kolmetoistavuotiaana Sami käveli kaverin kanssa kadulla. Aidan yli kurottui omenapuun painava oksa. Kun Sami ojensi kätensä poimiakseen yhden hedelmän, vastaantuleva pariskunta letkautti leikillään: ovatkos pojat omppuvarkaissa?

Käsi jähmettyi. Itku tuli.

Nyt tein jotain tosi kamalaa, Sami ajatteli.

Kun isä oli iltavuorossa, hän saapui kotiin kello 22.20. Jos auton ovien kolahdusta ei kuulunut kello 22.19, Sami oli varma, että isä on joutunut kolariin ja kuollut.

Sami valvoi joka ilta ja odotti. Isän kuolema olisi hänen vikansa. Se saattaisi johtua esimerkiksi siitä kerrasta, jolloin Sami vessaan mennessään sanoi vahingossa rumasti, että onpa hurja kusihätä.

Kukaan ei saanut tietää, miten paljon Sami pelkäsi ja miten kiltti yritti olla.

"Kun vaimo saapuu kotiin, olen eteisessä vastassa nopeammin kuin koira."
"Kun vaimo saapuu kotiin, olen eteisessä vastassa nopeammin kuin koira."

Miten voit sanoa noin?

Ensimmäisellä tyttöystävällä oli pieni valkoinen pupu. Sami oli 16-vuotias alkaessaan seurustella. Sen jälkeen hän on seurustellut melkein aina. Kolmas pitkä suhde, avioliitto, päättyi eroon yhdeksän vuoden jälkeen.

"Ei ihme. Kuka muka jaksaa katsoa miestä, joka venyy ja venyy, muttei pauku koskaan?" Sami sanoo nyt.

Mutta eronsa jälkeen, riisuessaan ensimmäistä kertaa tennareita erään punatukkaisen naisen eteisessä hän ei ajatellut muuta kuin että kiltti pitää olla, toivottavasti tämä suhde onnistuu.

Suorakatseinen nainen, tuleva vaimo, halusikin suoria sanoja.

Minusta et sitten saa mitään pikkurouvaa, joka silittää keittiössä kalsareitasi, varoitti nainen.

Loistavaa, en haluakaan. Olen itse sellainen, Sami vastasi.

Naisella oli suora katse. Hän oli katsonut kohti tamperelaisessa baarissa.

Ehkä nainen pitäisi miehestä, joka ei sano koskaan pahasti. Joka lähtee mukisematta anoppilaan kylään tai keksii korkeintaan vatsataudin verukkeeksi. Joka lupaa muuttaa vanhaan omakotitaloon, vaikka näkee painajaisia siitä, että joutuu kiipeämään tikapuille ja nakuttelemaan ruostuneita rännejä paikoilleen.

Mutta suorakatseinen nainen, tuleva vaimo, halusikin suoria sanoja ja sanoi niitä itse.

Etkö näe, miten hyvä mies olen?

Kun viikonlopuksi isän luokse saapunut tytär Samin edellisestä liitosta oli nukahtanut, nainen totesi: välillä tuntuu, että olisi helpompaa, jos sinulla ei olisi tuota lasta.

Voimme me tästä lähteäkin, Sami suuttui ja pelästyi.

Hänen oli vaikea ymmärtää, että tuollaista voi sanoa ääneen. Että ikävistäkin tunteista voi kertoa. Että sanat eivät tarkoita, ettei nainen pitäisi Samista ja lapsesta. 

Tytär nukkui pöllöjulisteen alla vaaleanpunainen unikoira kainalossa.

Sami laittoi tavarat paikoilleen, imuroi nurkat, valmisteli tonnikalasalaattia iltapalaksi kahdelle ja lähti kauppaan, kun tampoonit olivat taas unohtuneet.

Se kaikki tarkoitti: etkö näe, miten hyvä mies olen?

Että uskalsinkin huutaa

Paiskaa tämä maahan ja huuda niin lujaa kuin jaksat. Huuda kaikki, mikä on jäänyt sanomatta, käski terapeutti ja antoi muovailuvahaköntin käteen.

En minä voi, Sami mietti. Jos lattiaan jää jälki. Hän heitti pienen palan. Kovempaa, terapeutti määräsi.

Lopulta Sami huusi, isälle.

Miksi sinun piti juoda viinaa niin paljon? Miksi jäin yksin? Kun heräsin lapsena, kotona ei ollut ketään! Menin pihan mattotelineelle seisomaan! Odotin, että joku löytäisi! Vain talonmies löysi!

"Että uskalsinkin huutaa sillä tavalla! Sen jälkeen oli uskomattoman tyhjä, väsynyt ja vapautunut olo."

Tuleva vaimo ehdotti Samille pariterapiaa, kun seurustelua oli kestänyt kaksi vuotta. Ensimmäisten kertojen jälkeen terapeutti ehdotti, että Sami jatkaisi terapiaa yksin. Hänellä oli ongelmia käsiteltävänään, ei puolisolla.

En halua olla tällainen

Toisessa harjoituksessa terapeutti käski Samin lattialle kontalleen: näytä nyt, miten matelet ihmisten edessä. Sami painoi otsan mattoon ja mateli: anteeksi, kun olen tässä ja tällainen.

Lattialla tuntui helpolta. Se oli oma, luonteva paikka. Paljon vaikeampaa oli heittää muovailuvahaa.

"Siinä rähmälläni tuli itseinho, että tällainenko olen. Samalla tajusin, miltä tuntuu niistä, joiden edessä matelen. Vaikealta, kiusalliselta ja turhauttavalta."

Hyi. En halua olla tällainen, Sami ajatteli.

Ajatus jatkui: Usein puhutaan liian kilteistä tytöistä, joista kasvaa liian kilttejä naisia, alistuvia ja onnettomia. Mutta mieskin voi olla liian kiltti.

Liian kiltti kasaa tunteet sisälleen, kunnes vihaa itseään ja rakkaimpiaan. Sitä en halua, Sami ajatteli.

Mitä enemmän annan periksi, sitä vähemmän minua kunnioitetaan, vaikka luulin, että asia on päinvastoin.

Niin pieni asia, niin suuri

Kesti vielä kaksi vuotta, parisuhdeleirin puupenkkiin saakka, ennen kuin Sami kertoi vaimolleen suoran toiveen: kävele eteiseen vastaan, kun avaan kotioven.

"Siitä tuli olo, että hartiat nousivat ja parta kasvaa", Sami sanoo.

Häntä naurattaa. Niin pieni asia, niin suuri. Avoimuuden opettelu jatkui päivä päivältä, viikko viikolta, riita riidalta.

"Parasta olisi, että tunteensa saisi sanottua heti, eihän mikään tunne ole väärä. Tai edes samalla viikolla. Tai edes joskus. Sekin on edistystä."

Torstaipalaverin Sami ja vaimo pitävät sohvalla. Silloin sanotaan, mitä halutaan.
Torstaipalaverin Sami ja vaimo pitävät sohvalla. Silloin sanotaan, mitä halutaan.

Ollaanko totuuspeliä?

Kerro, mihin ihastuit minussa. Luettele kolme asiaa, jotka ovat minussa huonoja.

Sami ja vaimo pelaavat usein totuuspeliä.

Säännöt ovat yksinkertaiset. Toinen saa kysyä mitä tahansa. Toisen pitää vastata.

Vaimo istuu sohvan oikeassa päässä, Sami vasemmassa. Televisio välkkyy taustalla äänettömänä. Sitten jutellaan. Torstaisin pidetään palaveri ja puhutaan siitä, mistä ei viikon kuluessa ole puhuttu.

"Kun ei kerro toiselle, miltä tuntuu, niin onhan se mieletöntä epärehellisyyttä."

Eräässä palaverissa Sami sanoi: Tulin kotiin yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen. Jätin takin sohvalle. Tulit keittiöstä ja heitit vaatteet kiukkuisena lattialle. Mitäkö tein? Otin vaatteet ja kiikutin eteiseen. Minun olisi pitänyt sanoa, että älä viitsi raivota.

Se oli pieni voitto.

"Jos ei voi olla rehellinen omalle puolisolleen, kenelle sitten? Kun ei kerro toiselle, miltä tuntuu, niin onhan se mieletöntä epärehellisyyttä."

Hyvä, että kerroit, vaimo kiitti. Sitten hän ehdotti, että Sami voisi perustaa parisuhdeblogin, koska tykkää kirjoittaa.

Miksei, Sami mietti. Hän on aina kirjoittanut: lapsena jääkiekko-otteluselostuksia lyijykynällä ruutupaperille, aikuisena päiväkirjaa.

Pakko lukea tämä miehelle!

Nyt Havaintoja parisuhteesta -blogilla on Facebookissa yli 80 000 tykkääjää. Sami kirjoittaa rakkaudesta, käsilaukuista, riitelemisestä, orgasmeista ja kauppareissuista. Lukijat kommentoivat: 

"Ihan niin kuin meillä! Oletko vakoillut ikkunasta?"

"Olen välillä miettinyt, onko näiden ajatusten ja runoelmien kirjoittaja todellakin MIES? Sitä on tottunut kuulemaan junteista, puhumattomista miehistä, jotka eivät tunnu ajattelevan mitään."

"Pakko lukea tämä miehelle! Itkettää. Sanoitit suruni sekä sylin ja lohdutuksen kaipuun."

Tunteista puhumattomasta nuoresta on tullut tunteista kirjoittava mies.

Joku myös käski Samia hirttäytymään vaimonsa verhoihin. Sen kommentin Sami poisti.

Miehet kirjoittavat harvemmin ja lyhyemmin: "Kiitos. Puit tunteeni sanoiksi."

"Tunteista puhumattomasta nuoresta on tullut tunteista kirjoittava mies. Onhan se hullua. Ja hienoa", Sami sanoo.

Mustakantinen vihko kulkee pelkääjän paikalla, kun Sami päivisin ajaa työkseen autoa. Takakontissa on muoviin pakattuja kaalikääryleannoksia. Niitä Sami kuljettaa vanhuksille lounaaksi.

Matkalla ulko-ovelta keittiöön Sami yrittää kysyä asiakkailta, mitä kuuluu. Hän tietää olevansa monelle ainut päivän aikana tavattu ihminen. Tai viikon.

Hän kirjoittaa muistivihkoon tämänkin ajatuksen. Ehkä siitä syntyy blogimerkintä.

Vaimo ei lue merkintöjä etukäteen. Kun Sami yritti esitellä niitä, vaimo vastasi: mitä sinä näitä näytät, blogihan on sinun juttusi.

Ehkä kierre katkeaa

Huomasitko, miten iskä itkeskeli menemään pitkin leffaa? Sami kysyi oltuaan elokuvissa tyttärensä kanssa. Kyyneleet olivat valuneet 3D-lasien alta.

Tyttö katsoi jännästi ja kertoi, että karkit olivat hyviä, mutta itkettänyt ei.

Kun tytär heittää häviön jälkeen Afrikan tähden pyöreät laatat lattialle, Sami on tyytyväinen.

"Lapsi näyttää tunteensa, ei ole samanlainen kuin minä, ei aina häviä hymyillen."

"Suhde toimii, kun tavallisina päivinä on hyvä olla."

Kiltteys siirtyy sukupolvelta toiselle, mutta nyt kierre ehkä katkeaa.

Tytär on tuntenut kaksi isää. Sen, joka oli aina kiltti ja hiljaa, sekä sen, joka kertoo, mitä tuntee ja haluaa. Ja myös sen, joka saa halutessaan olla puhumatta.

Eivät Sami ja vaimokaan loputtomasti keskustele. Joskus on hauskempaa levittää sohvasta sänky television eteen, maata vierekkäin ja katsoa kahdeksan jaksoa poliisisarjaa putkeen. 

"Vuodessa on suunnilleen viisi juhlapäivää ja 360 tavallista. Suhde toimii, kun tavallisina päivinä on hyvä olla. Liian moni luulee, että muiden suhteissa on aina pelkkiä tähtihetkiä. Ei kenelläkään ole."

Samin ja vaimon hyvä hetki on yleensä arkinen.
Samin ja vaimon hyvä hetki on yleensä arkinen.

Yksi ei ole toista parempi

Pari vuotta sitten, terapian alussa, Sami kutsui isänsä kahvilaan. Molemmat tilasivat kahvin, isä kävi pelaamassa muutaman rahapelin. Sitten Sami kertoi, kuinka lapsena pelotti.

Kerrottuaan tarpeeksi hän myös kiitti, sillä asioilla on aina kaksi puolta.

Vanhemmat tekivät parhaansa, rakastivat kykynsä mukaan. Lapsuusympäristö opetti hyväksymään erilaisuutta. Yksi ei ollut toista parempi. Kun isosisko kavereineen laittoi Samille luomiväriä, kukaan ei päivitellyt, että eihän sellainen pojalle sovi. Karkkipäivästä pidettiin kiinni. Äiti silitteli selästä uneen.

Sitten asiat oli puhuttu. Kun isä nykyään soittelee, puhutaan säästä. Ehkä se riittää.

Samikin silittelee tytärtään iltaisin. Huomenna mennään uimahalliin. Sitä ennen nukutaan.

Sivellessään tyttären hiuksia otsalta korvan taakse hän muistaa itsensä kahdeksanvuotiaana. Siitä on pitkä aika.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.