Aija Andersson, 38, sai kuulla, että hänellä on elinaikaa noin vuosi. Hän päätti, että ei käytä sitä suremiseen. ”Halusin mahdollisimman onnellisen ja tavallisen viimeisen vuoden.” Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä tammikuussa 2022.
Kun lääkäri oli kertonut ennusteen, Aija Andersson meni miehensä ja tyttärensä kanssa hampurilaisravintolaan. Heillä kaikilla oli kova nälkä.
Aijan syöpä oli levinnyt. Keuhkokuvissa näkyi etäpesäkkeitä. Niitä ei voisi poistaa tai hoitaa. Oli tammikuun puoliväli 2021, ja Aijalla olisi elinaikaa noin vuosi.
Hampurilaisten jälkeen Aija, mies ja tytär ajoivat läheiselle tallille katsomaan hevosia. He olivat saaneet sukulaisen auton lainaan, ja tuntui, että kulkemismahdollisuus pitäisi käyttää hyödyksi.
Tieto lähestyvästä kuolemasta ei tullut yllätyksenä. Aijalta oli löydetty syöpäkasvain oikeasta jalasta reilu vuosi aikaisemmin, ja syöpä oli jo löytyessään pahanlaatuisinta luokkaa, gradusta neljä.
Aija oli ehtinyt itkeä ja pelätä paljon, mutta uusi ajatus oli vahvistumassa.
”On valittava, mihin käyttää aikansa. Olisi valtavan raskasta surra koko ajan. Haluan elää nyt, kun vielä elän”, Aija, 38, sanoo.
Aija päätti, että hän on edelleen äiti, puoliso, tytär, sisko ja täti. Myös jäljellä olevan elämänsä hän olisi Aija, ei pelkkä kuolemansairas potilas.
”Arki on ollut enimmäkseen lähes samanlaista kuin ennenkin ja siksi aivan ihanaa.”
Pieni punertava patti
Syövän ensimmäinen näkyvä merkki oli pieni punertava patti jalkapöydän päällä.
Elokuussa 2019 Aija oli jäänyt virkavapaalle työstään yläkoulun äidinkielenopettajana. Hän oli päättänyt toteuttaa haaveensa ja kirjoittaa runokirjan.
Terveyskeskuksessa pattia epäiltiin ensin hyönteisen pistoksi, sitten rasitusmurtumaksi. Talvella Aija pääsi tarkempiin tutkimuksiin.
Helmikuussa 2020 Aija näki tiedon kasvaimensa koosta ja laadusta terveydenhuollon verkkopalvelu Omakannasta ennen kuin lääkärit kertoivat asiasta. Hän oli yksin kotona, tytär oli tulossa koulusta.
”Aloin itkeä ja itkin ihan hirveästi. Itkin sitä, että saatan kuolla. Sitten tytär tuli kotiin. Ajattelin, että minun on pakko kertoa syövästä heti, hän tiesi tutkimuksista.”
”Aika pian mieskin tuli, ja sitten me itkimme kaikki”, Aija sanoo.
Seuraavalla viikolla itkeminen vaihtui tyyneydeksi.
”Tajusin, että minun pitää kestää, mitä tuleekaan. Jo tyttärenkin takia.”
”Olisi valtavan raskasta surra koko ajan. Haluan elää nyt, kun vielä elän.”
Tytär kysyi Aijalta, mikä on pahinta, mitä voisi nyt tapahtua. Se, että jalka amputoidaan, Aija vastasi.
”Kuolemasta en puhunut. Se ei ollut vielä ajankohtaista, vaan vasta, kun syövän leviäminen varmistui.”
Aija alkoi perheensä kanssa katsoa Youtubesta videoita, joissa proteesia käyttävät ihmiset juoksevat ja lumilautailevat.
Kaksi viikkoa myöhemmin Aijan jalka leikattiin säärestä pois. Amputoitu jalka tutkittiin. Syöpäsolut olivat päässeet verenkiertoon. Se oli huono merkki.
Etäpesäkkeitä olisi odotettavissa, todennäköisesti keuhkoihin.
Aluksi omaa jalkaa oli hirveä ikävä.
”Aamuisin heräsin onnellisena. Sitten muistin, että minut on amputoitu, ja katsoin tynkää inhoten.”
Mutta arpi parani. Uuteen kehoon alkoi tottua. Mies sanoi Aijan proteesista, että se on itse asiassa aika cool.
”Kuntoutin itseäni ja kävin kontrolleissa ja päätin, että en liikaa murehdi.”
Kymmenen kuukautta myöhemmin keuhkojen etäpesäkkeet löytyivät.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1017wrvn.jpg?itok=Gqx0tMzZ)
Talvi: kauniimpi kuin koskaan ennen
Helmikuussa 2021 Espoossa oli valtavasti lunta. Aija katsoi ikkunasta.
”Ajattelin, että tämä on kaunein näkemäni talvi. Miten sattuikin, että juuri tämä viimeinen talveni on näin kaunis.”
Aijalle rakas keskuspuisto kallioineen ja metsineen oli ihan kodin lähellä. Nyt sinne ei enää päässyt. Proteesi jalassa tuntui kuin olisi kulkenut raskaan, kulmikkaan kipsin kanssa.
Kun ennuste elinajasta alkuvuonna tuli, Aija ajatteli monista asioista, että tämä on nyt viimeinen kerta.
Viimeiset talvikenkäni.
Viimeinen hiihtoloma perheen kanssa.
Viimeinen helmikuu, jolloin näen eläinten jälkiä lumessa.
”Viimeinen kerta -ajattelu kävi nopeasti kamalan raskaaksi. Onneksi surun rinnalle ja tilalle tuli kiitollisuutta siitä, että tämänkin saan vielä kokea.”
Virallisia asioita oli yllättävän paljon hoidettavana. Aija teki testamentin ja suunnitteli hautajaisensa.
”Tuntuuhan se hurjalta, mutta minulla on motto, että tekemättömät asiat stressaavat enemmän kuin asioiden tekeminen.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/hyva_vuosi_potpuri_1.jpg?itok=UZW40bvy)
Kaikesta piti ottaa itse selvää. Aija mietti, miksi mikään yhteiskunnan taho ei tarjoa keskkeskitetysti neuvoja käytännön asioiden hoitamiseksi. Sen tahon nimi voisi olla kuolinneuvola, Aija ajatteli.
”Kun perheeseen on tulossa uusi jäsen, hieno neuvolajärjestelmämme kertoo, mitä pitää tehdä ja miten pitää valmistautua. Ihmiset ovat yhtä hämmentyneitä, kun perheestä on poistumassa yksi jäsen, mutta jäävät silloin ilman tukea.”
Hautaustestamentissa Aija listasi ajatuksiaan hautajaisista ja muistotilaisuudesta. Toivooko hautausta vai tuhkausta, keitä vieraaksi. Saatteeseen hän kirjoitti: jos ette keksi, miten itse haluatte tehdä.
”Läheiseni saavat hoitaa asian aivan kuten tahtovat, enhän minä ole enää sitä näkemässä. Mutta halusin olla avuksi, jos he empivät jotakin.”
Helmikuussa Aija ja puoliso viettivät hääpäiväänsä. Sen päivän paras lahja tuli sattumalta juuri samana päivänä, kuukausien odotuksen ja taistelun jälkeen: uusi proteesi. Siinä oli joustava nilkkaosa, kun entisessä oli taipumaton putki.
Aija pääsi viimein kulkemaan kotona portaita ja ulkona mäkiä. Hän alkoi ajatella menevänsä metsäpoluille, kun jää sulaisi.
Kevät: Tiaisten laulu metsässä
Niinä päivinä, jolloin lumi oli tamppautunut kyllin tiiviiksi kerrokseksi maahan, Aija pääsi metsään. Hän katseli kuusia. Maaliskuussa 2021 ilmassa tuntui jo kevät ja tiaiset lauloivat täysillä.
Aija oli siirretty saattohoitokodin asiakkaaksi. Syöpää ei yritettäisi parantaa, mutta kipuja lievitettäisiin, kun niitä tulisi. Vielä mihinkään ei sattunut. Sytostaateista eli solunsalpaajista Aija oli kieltäytynyt.
”Olen joutunut paljon perustelemaan ulkopuolisille, miksi kieltäydyin niistä. Läheiseni ja minä taas olemme todella kiitollisia kirurgille, joka sanoi suoraan: syöpäni olisi voinut parantaa vain leikkaus, jos se olisi ollut mahdollista tehdä.”
Aijasta tuntuu, että sytostaatteja tarjottiin, koska syöpälääkäreiden oli niin vaikea hyväksyä sitä, etteivät he voineet tehdä enempää tai että he eivät pystyneet parantamaan hänen sairauttaan.
”Halusin mahdollisimman onnellisen ja tavallisen viimeisen vuoden. Sytostaatit olisivat heikentäneet vointiani.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1017wrvm.jpg?itok=3Fd480ca)
Saattohoitokodin työntekijät kävivät Aijan kotona, tiheimmillään kerran viikossa. He halusivat keskustella lähestyvästä kuolemasta. Aijan mielestä puhe saattohoidosta oli ennenaikaista.
Aija halusi elää hyvää arkea ja ottaa siitä paljon kuvia, jotta huomaisi kaiken pienenkin ihanan. Hän oli ehtinyt miettiä kylliksi kuolemaa syövän löytämisen ja jalan amputaation jälkeen. Nyt hän halusi miettiä elämää. Viikonlopun ruokalistaa, kirjojen palauttamista kirjastoon.
Ja esimerkiksi näitä ajatuksia:
Miksi minun pitäisi keskittyä erityisesti hyvästien jättämiseen? Voin vain olla ja elää tässä ja sitten kun kuolen, niin kuolen. Kyllähän jokainen kuolee joskus.
Luopuminen on itse asiassa eloon jäävien tehtävä. Minä voin ja saan elää oman elämäni loppuun asti luopumatta mistään.
Voin elää kuin viimeistä päivää, mutta se ei tarkoita kohdallani holtitonta järjettömyyttä vaan sitä, että pyrin tekemään jokaisesta päivästä kivan.
Elämän tarkoitus on sopeutua
Ala-asteella Aija pyysi isältään apua koulutehtävään, jossa kysyttiin, mikä on elämän tarkoitus.
Isän vastaus oli: elämän tarkoitus on sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.
”Ajatus on kantanut minua. Sopeutuminen ei tarkoita alistumista, ja moniin asioihin voi vaikuttaa. Mutta jos pyristelee vastaan väärässä paikassa, kuluu turhaan energiaa.”
Aija puhuu positiivisuudesta varovasti.
”Sanaa käytetään niin paljon, että se on vähän ontto. Mutta minulle se ei tarkoita kestohymyä, vaan sitä, että pitää hyväksyä tosiasiat ja löytää sitä kautta tyyneys.”
Lisäksi Aija haluaa tietoisesti valita elämäänsä iloisia ajatuksia ja tekemisiä.
”Jos huomaan, että joku ajatus tuottaa minulle paljon pahaa mieltä, miksi minun pitäisi velloa siinä? Sehän on itsensä kiusaamista.”
”Kyse ei ole siitä, että kieltäisin tunteeni. Olen todellakin kohdannut itkuni. Mutta haluan edistää kaikkea sitä, mikä tekee nykyisestä elämästäni parempaa.”
Ennen Aija oli aika kova murehtimaan. Hän mietti menneisyyttä, hän pohti ja suunnitteli tulevaisuutta huolissaan.
”Kun pahin on tapahtunut, en enää jaksa olla huolissani. Olen oppinut luopumaan kontrollista. Se on vapauttavaa.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/hyva_vuosi_potpuri_2.jpg?itok=9iM43WcV)
Jos Aijan tytär kysyisi äidiltään elämän tarkoitusta, Aija vastaisi samoin kuin isä aikanaan hänelle. Elämän tarkoitus on sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Hän lisäisi perään toiseen ajatuksen: murheista kannattaa puhua jollekulle.
”On valtava kynnys ottaa lapsen kanssa puheeksi, että äidillä on sairaus, johon äiti kuolee. Mutta se kynnys on pitänyt ylittää ja se pitää ylittää yhä uudelleen.”
Lasta ei saa päästää liikaa väistelemään vaikeita aiheita, Aija ajattelee. On aikuisen velvollisuus aloittaa lempeä keskustelu niistäkin asioista, joista on kaikkein surullisinta puhua. Varsinkin niistä.
”Tyttärellä on onneksi laaja turvaverkko, johon hän putoaa, kun minua ei ole. Hänellä on myös varaäitejä.”
Kesä: Täydellisiä uintivesiä
Kun kevätlukukausi päättyi ja kesäloma alkoi, tytär toi koulusta kotiin itse istuttamansa mansikantaimen.
”Eräänä aurinkoisena päivänä metsästä löytyi oja, jossa oli paljon sammakonkutua. Seisoimme tyttären kanssa pitkään katsomassa sitä.”
Aija ja tytär miettivät yhdessä elämän kiertokulkua. Jokainen syntyy ja kuolee. Siinä välissä jokaisella on eri mittainen, toivottavasti hyvä elämä.
Helteet alkoivat juhannusviikolla 2021. Koko ajan oli tukala olo. Juhannukseksi Aija, puoliso ja tytär menivät lähisuvun kanssa mökille Itä-Suomeen.
Aija keksi, että voisi yrittää mennä uimaan järveen kylpyproteesi jalassa. Kylpyproteesi oli tarkoitettu kosteissa tiloissa, kuten saunassa, liikkumiseen, mutta soveltuisi ehkä tähänkin.
Aija meni veteen ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen.
”Lilluin vedessä, ja edessä aukesi kymmenen kilometriä tyyntä järveä kuumana kesäpäivänä. Ajattelin, että tämä on parasta, mitä minulle on tapahtunut moneen vuoteen.”
”Innostuin niin, että aloin kiljua: tämä on ihan täydellistä. Muutkin tulivat uimaan. Uimme kaikki yhdessä, minä ja minun lähimpäni.”
Juhannusuinnista seurasi koko kesän kestänyt uinti-innostus.
Aija ui miehensä vierellä Puruvedessä, jonka vesi oli niin kirkasta, että näkyi parin metrin päähän pohjaan. Hän ui tyttärensä kanssa kylpylöissä ja rannoilla.
”Proteesi herätti huomiota muissa uimareissa. Uteliaan lapsen kysymykseen proteesistani vastasin, että jalkaani piti leikata pois, kun siihen tuli sellainen kasvain, mutta voi sillä uida.”
Hän löysi lähimetsästä ne kivet, joille oli hyvä pysähtyä lepäämään kävelylenkin aikana. Ja ne puut, joihin pystyi nojaamaan, kun otti hetkeksi proteesin pois ja huilasi.
Aija kävi Turun kasvitieteellisessä puutarhassa ja näki papukaijoja, kuvasi Tampereen Pyynikinharjulla ukkospilviä ja pystytti teltan meren rannalle Inkooseen.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/hyva_vuosi_potpuri_3.jpg?itok=9KcNoO7r)
Syksy: pitkospuita ja kirjamessut
Elokuussa, kun lämpimän päivän jälkeen iltaisin tuli vihdoin viileää, Aija istui pitkään ulkona.
Syyskuun 15. päivä hän haki miehensä kanssa postista laatikollisen kirjoja. Ne olivat hänen omiaan.
Runokokoelman kustannussopimus oli tehty tammikuussa, juuri ennen tietoa syövän leviämisestä. Esikoiskirjan nimi oli Amputaatio. Koipielegia-runossa Aija hyvästelee jalkansa:
Muistelen tarpomismatkoja
Vaaraa, vaelluksia
Kesäheinää, silokallioita
Kirkkaiden järvien aaltoja.
Neulaa, veistä, kanyylia
Suutelevia huulia
Kuumaa hiekkaa, juurakkoa,
Pirunpellon kivikkoa.
Aija avasi kirjalaatikon olohuoneessa. Tytär näytti riehakkaan iloiselta äidin puolesta. He söivät mutakakkua kirjan kunniaksi.
Itä-Suomessa mökillä Aija, mies ja tytär seurasivat valtavia muuttolintuparvia. Aija seisoi pellon reunassa ja katsoi, kuinka kurjet, hanhet ja joutsenet lensivät hänen ylitseen.
Hän käveli pitkospuilla Torronsuon kansallispuistossa ja näki, kuinka puiden lehdet loistivat erityisen upeissa punaisen, keltaisen ja oranssin sävyissä.
Lokakuussa Aija istui Kirjamessuilla haastateltavana, esikoiskirjailijana. Helsingin Sanomien kirja-arvio oli ilmestynyt edellisenä päivänä.
”Saadessani kutsun keväällä ajattelin, että olen syksyllä varmaan siinä kunnossa, että minut kärrätään messuille pyörätuolissa lisähapen kanssa.”
”Tämäkin on opettanut, että minun ei tarvitse tehdä kuolemaa etukäteen. Luopumistyötä tyrkytetään ulkopuolelta. Riittää kuitenkin, että elän.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1017wrvl.jpg?itok=owJ50eFA)
Aija puhuu positiivisuudesta varovasti. ”Sanaa käytetään niin paljon, että se on vähän ontto. Mutta minulle se ei tarkoita kestohymyä, vaan sitä, että pitää hyväksyä tosiasiat ja löytää sitä kautta tyyneys.”
Yksi ihminen miljoonasta
Joka päivä Aija muistaa pestä pyykkejä, harjata hampaitaan ja lajitella roskat.
Aija muistaa joka päivä myös, että hänen elämänsä päättyy pian.
”Se tieto on olemassa, pohjatietona. Mutta olen oppinut elämään senkin asian kanssa. Ikävä tieto on osa elämääni, mutta se ei johda tai hallitse elämääni.”
Kuolema ei pelota. Kuoleminen pelottaa. Kärsimys, joka mahdollisesti edeltää kuolemaa. Hengenahdistus, liikuntakyvyn menettäminen, veren yskiminen, toisten hoivattavana oleminen, tuskat, kuoleman pitkittyminen.
Lääkärit ovat sanoneet, että Aija kuolee todennäköisesti hengenahdistukseen.
”Sanoin, että kun aika koittaa, haluan eutanasian. Tiedoistani näin, että lääkäri ei kirjannut siitä keskustelustamme muistiin mitään vaan kirjoitti muita asioita.”
”En ajattele itsekkäästi vain itseäni, vaan myös läheisiä, jotka joutuvat seuraamaan elämäni loppua vierestä. Minkälaisen jäljen kärsimykseni näkeminen jättää heihin?”
Kuolema ei pelota. Kuoleminen pelottaa.
YK:n Kuolevan oikeuksien julistuksessa vuodelta 1975 sanotaan, että jokaisella on oikeus arvokkaaseen, rauhalliseen ja kivuttomaan kuolemaan, Aija muistuttaa. Sellaisen kuoleman hän haluaisi.
”On tilanteita, joissa kuoleman jouduttaminen on empaattista, jos mitään ei ole tehtävissä. Kivun ja kärsimyksen poistaminen on elämän ja ihmisarvon kunnioittamista.”
Aijan syöpään sairastuu yksi ihminen miljoonasta. Se, että juuri Aija on yksi miljoonasta, ei ole hänen mielestään kauhea sattuma.
”Minulla on tieteellinen maailmankuva. On miljardeja ihmisiä ja biljoonia soluja, joten siinä mittakaavassa yhden pienen kantasoluni kromosomimuutos ei ole tragedia. Se kuuluu elämään ja luonnon olemukseen. Lohduttaudun tällä ajatuksella.”
Aija ajattelee, että kuolema on sitä, että tietoisuus sammuu, kun aivojen sähkötoiminta loppuu.
Ikävä jää läheisten osaksi. Aijan mielestä heidän osansa on vaikeampi ja surullisempi kuin hänen osansa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1017uwhj.jpg?itok=j96ulPUL)
Loppuvuosi: runoja, nauruhepuleita
Kun tytär oli marraskuussa 2021 serkuillaan yökylässä, Aija ja mies matkustivat Lahteen Happoradion keikalle.
”Oli romanttista seikkailla Lahdessa kahdestaan.”
Loppusyksyyn mahtui paljon hyviä arkiaamuja, jolloin Aija lähetti tyttären kouluun. Jos sääennuste lupasi huonoa ilmaa, hän muistutti ottamaan sateenvarjon.
”Viikonloppuaamuisin ihana mieheni tuo usein kahvin minulle sänkyyn. Istumme siinä, luemme aamun uutisia ja puhumme politiikkaa.”
Joskus Aijalle tuli vielä vuoden lopullakin tekstiviesti joltakin kaukaisemmalta tutulta: "Kuulin juuri syövästäsi. Ihan hirveää. En voi lakata itkemästä..."
”Jotkut ovat alkaneet kohdella minua silkkihansikkain, toiset vältellä. Jotkut kyselevät jatkuvasti, miten voin. Joskus se saa miettimään, odottavatko he kuolemaani.”
”Toisinaan kauhistelevat kommentit ovat tulleet hetkenä, jolloin minulla on ollut erityisen hyvä tunnelma. Silloin olen joutunut tekemään työtä päästäkseni takaisin hyvään olotilaan.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/hyva_vuosi_potpuri_4.jpg?itok=iLM6W0Fk)
Marraskuussa Aija oli kirjoittajakurssilla ja sai ystäviensä kanssa lounaalla ainakin kymmenen minuutin nauruhepulin.
Surun rinnalle tuli iloa: tämänkin saan vielä kokea.
Toisten kavereidensa kanssa Aija lauloi Kalliossa karaokea aamuyöhön. Paikalla oli ihmisiä, joista osaa hän ei ollut tavannut vuosiin.
Aija luki runojaan runojulkkareissa ravintolassa ja näki entisiä oppilaitaan, jotka olivat tulleet paikalle Aijan takia.
Aija tapasi oman lukioaikaisen äidinkielenopettajansa Akateemisen kirjakaupan kahvilassa. He lukivat ääneen runoja ja puhuivat niistä, syövästä ja kuolemasta. Oli ihana tavata.
Kun mies oli töissä ja tytär koulussa, Aija usein kirjoitti hiljaisessa kodissa toista runokokoelmaansa. Se julkaistaan keväällä.
”Ajattelen, että jätän kirjoissani tyttärelleni jälkiä. Jotain, mistä hän myöhemmin voi nähdä, millainen äiti oli. Haluan, että hänellä on omien muistojensa lisäksi muutakin kuin vain se, mitä sukulaiset ja ystävät sattuvat minusta muistamaan.”
Aija söi miehen tekemää herkullista suppilovahverorisottoa ja koristeli tyttärensä kanssa piparkakkuja. Hän vietti joulun perheen ja sukulaisten seurassa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1017uwmy_1.jpg?itok=7QpX0wkQ)
Tämän kaiken koin
Aijan keuhkoja ei ole kuvattu kesän jälkeen. Hän ei tiedä, paljonko etäpesäkkeet ovat kasvaneet ja lisääntyneet.
En tekisi sillä tiedolla mitään, hän ajattelee.
”Mitään ei ole enää kiire saada valmiiksi.”
”Toivoin itselleni vuotta, jonka aikana kuuntelen ihanaa musiikkia, nautin hyvästä ruuasta ja juomasta, katson elokuvia, soitan pianoa, nukun ja myös valvon, vietän aikaa rakkaitteni kanssa.”
Sen kaiken Aija sai.
”Jos olisin valinnut sytostaatit sivuvaikutuksineen, kirjojani ei olisi olemassa. Sairauttani ei olisi voitu hoidoilla parantaa, mutta en olisi myöskään voinut olla äiti ja puoliso samalla tavalla kuin nyt. Loppuelämäni olisi saattanut kulua osastohoidoissa, Kela-takseissa ja sairaana sängyn pohjalla.”
Kivut ovat pysyneet poissa. Vain välillä kyljistä vihlaisee. Olo tuntuu rauhalliselta.
”Mitään ei ole enää kiire saada valmiiksi. Asiat olivat maailmassa kesken jo silloin, kun synnyin. On luonnollista, että asiat jäävät kesken, kun kuolen.”
Elinaika-arvion vuosipäivä lähestyy.
”Saatan päästä sen yli. Silloin päivät eivät enää ajatuksissani kulje kohti nollaa, vaan jokainen päivä on jatkoaikaa. Plus yksi, plus kaksi...”
Tämä artikkeli lähti painoon 12. päivä tammikuuta, eikä lehden juttuun enää sen jälkeen voinut tehdä päivityksiä.
Sinäkin päivänä Aija heräsi, petasi sängyn ja lämmitteli käsiään kahvikupin ympärillä. Sitten hän kirjoitti runoa. Kun tytär ja mies tulivat kotiin, he kolme menivät yhdessä metsäpolulle.
Juttu on ilmestynyt Kodin Kuvalehdessä 3/2022. Se on ehdolla Vuoden jutuksi Suuri Journalistipalkinto 2022 -kilpailussa.
