Muistisairaiden palvelutalossa työskentelevä Eeva tekee joulun myös heille, joiden luona ei käy joulunakaan ketään. Sitä on raskasta katsoa, mutta Eeva ymmärtää myös omaisten puolen.
Aattona lähihoitaja Eeva levittää pöydille joululiinat. Kuusessa tuikkivat valot. Televisiosta tulee jouluohjelmaa, jos joku jaksaa katsoa.
Ilmassa on juhlan tuntua. Kaikki puetaan parhaimpiin. Eevakin laittaa tonttulakin päähän.
Pukki tuo kaikille ainakin yhden paketin. Sitten lauletaan Varpunen jouluaamuna. Uusia joululauluja kukaan ei tunnista.
”Se on tosi kodinomainen joulu”, Eeva sanoo.
Hän työskentelee palvelutalossa muistisairaiden osastolla. Suurin osa heistä ei ymmärrä, että on joulu.
”Vaikka emme laittaisi mitään, kukaan ei ehkä huomaisi.”
Eeva ja työkaverit haluavat silti tehdä joulun. Heidän tehtävänsä on pitää seuraa heillekin, joiden luona ei käy jouluisin ketään.
”Tämä on näiden ihmisten koti. Ja nyt on joulu. Yhtä lailla laitamme juhannuksena koivut ja vappuna munkkeja ja simaa. Jos joku ei muista, ei se mitään.”
Joulukahville ei tule kukaan
Eeva näkee työssään jonkin verran vanhuksia, joiden luona ei käy koskaan ketään. Heillä ei ehkä ole puolisoa, lapsia tai perhettä. Joidenkin läheiset ovat kuolleet.
”On ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ainoa sukulainen on serkku Oulussa”, Eeva sanoo.
”On ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ainoa sukulainen on serkku Oulussa.”
Jotkut viettävät joulua yksin, koska suhteet omaisiin ovat huonot. Taustalla voi olla alkoholiongelma, perintöriita tai avioero.
Tänä jouluna kaikkien asukkaiden luona käy ainakin viikolla joku.
”Jokaisella käy viikon aikana ehkä yksi omainen, tuo joulukukan tai suklaan, mutta kukaan ei tule tänne viettämään joulua tai juomaan joulukahvia”, Eeva sanoo.
”Nimikkeellä lähihoitaja olen aika monen lähiomainen. Olemme täällä kolmessa vuorossa koko ajan. Vanhukset tuntevat meidät äänestä, vaatteista, tavoista. Kun omainen tulee, he saattavat kysyä, kuka tuo on.”
Välillä Eeva miettii, voisivatko läheiset käydä vähän useammin, mutta sitä ajatusta ei saa näyttää. Ei ole hoitajien tehtävä puuttua tai arvostella.
Heidän tehtävänsä on huolehtia, että vanhuksilla on mahdollisimman hyvä olla.
”Koen kyllä surua vanhusten puolesta. Asiat voisivat niin pienillä asioilla olla toisinkin.”
Inhottavin on tilanne, jossa omaiset käyvät kerran ja sanovat: ensi viikolla tulemme isommalla porukalla ja olemme pidempään.
”Hoitaja tietää, että sitä päivää ei koskaan tule. Omaiset sanovat niin itsensä takia. Syyllisyys kalvaa.”
”Koen kyllä surua vanhusten puolesta. Asiat voisivat niin pienillä asioilla olla toisinkin.”
Joskus omainen soittaa palvelutaloon vuosikausien tauon jälkeen ja kysyy, onko isä siellä teillä. Puhelun jälkeen hän jää miettimään, pitäisikö mennä käymään.
”Sitten isä kuolee. Se jää omaisen mieleen ikuisiksi ajoiksi.”
Tärkeintä on käydä
Monen on vaikeampi tulla katsomaan muistisairasta kuin tervettä. Ennen niin rauhallinen mummi saattaa nyt kiroilla, potkia, sylkeä tai puhua rivoja.
”Ne ovat hirvittäviä tilanteita. Omainen ei osaa olla sen ihmisen kanssa”, Eeva sanoo.
”Jotkut eivät tule, koska haluavat muistaa sen mummin, joka oli kiva.”
Eeva ymmärtää omaistenkin puolen. Muistisairaus on raskas läheisille. Tiedot, taidot ja muistot katoavat, eikä sairastunut enää parane.
”Moni omainen sanoo, että en tule häiritsemään teidän rytmiä. Eivät meidän päivämme ole niin minuutista kiinni, etteivät omaiset niihin mahtuisi”, Eeva sanoo.
”En silti halua, että kukaan kokee syyllisyyttä. Se on liian raskas taakka kantaa.”
Muistisairas ei aina tunnista. Joskus hän tunnistaa, vaikka ei osaa kertoa sitä. Äänensävystä, eleistä, tuoksusta.
Siksi tärkeintä on käydä. Mennä, olla hetki, puhua mistä vain, vaikka presidentinvaaleista.
Tuntikausia ei tarvitse istua. Eivät vanhuksetkaan kauaa jaksa.
”Vanhukset puhuvat, mitä sattuu. Ei se haittaa. Minä puhun takaisin ja kosketan”, Eeva sanoo.
”Pääasia on, että ihminen kuulee tutun äänen.”
