Kun Inke Dahlin, 73, oma lapsi kiukutteli, hän tunnisti itsessään saman raivon, jota hänen äitinsä oli tuntenut häntä kohtaan. ”Selkärankaani tuli tieto, että nyt on se hetki, kun minun on haettava apua.”
”Kolmivuotias tyttäreni katsoo minua uhmakkaasti silmiin. Hän ei halua pukeutua kovan pakkaskelin vaatimiin ulkotamineisiin. On jo kiire päiväkotiin. Tytär rimpuilee eikä salli pukemista. Tunnen, kuinka avuton viha minussa kasvaa. Tajuan myös samalla hetkellä, että tämä oli se raivo, jonka valtoihin oma äitini joutui lapsuudessani. Saan lähdettyä pois eteisestä toiseen huoneeseen. Rauhoitan hengitystäni. Tiedän yhden asian: haluan katkaista tämän väkivaltaketjun.
Synnyin tavalliseen työläisperheeseen. Lapset pidettiin ruuassa ja vaatteissa, iltaisin juotiin yhdessä teetä. Meillä ei juopoteltu eikä remuttu. Äiti ja isä eivät avoimesti tai äänekkäästi riidelleet, he nukkuivat ruuan jälkeen päiväunet vierekkäin sohvalla. Vieraita kävi. Olimme kerrostalorappumme ensimmäisiä, jotka hankkivat television, ja sitä tulivat naapuritkin katsomaan.
”En osannut ennakoida, mikä äidin raivon herätti.”
Kaiken alla kyti kuitenkin kireyttä. Kehoni muistaa edelleen lapsuuteni asennon: hartiat korvissa ja selkä kippurassa. Äiti oli arvaamaton. En osannut ennakoida, mikä hänen raivonsa herätti. Meitä oli neljä lasta, mutta ehkä arvaamattomin raivo kohdistui enimmäkseen minuun.
Olin sisaruksistani jollain lailla avuttomin. Tarvitsin äidin huomiota. Olen ajatellut, että tämä saattoi ärsyttää häntä, koska kiireisenä perheenäitinä hän ei pystynyt pysähtymään ja kuuntelemaan.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/inke2.jpg?itok=T42a0gsI)
Tönimistä, läpsäisyjä, lyöntejä, tukistuksia. Kodin olohuoneen uunin päällä oli koivunvitsoja jatkuvana muistutuksena. Äiti raivostui, jos olin ehkä ollut liian kauan ulkona tai jos vahingossa olin hänen toimiensa tiellä. Väkivallan hetkellä luonnollisesti hätäännyin ja jälkikäteen liu’uin alivirittyneisyyden tilaan. Se oli ympärilläni kuin harmaa tyyny, jonka sisällä olin turta ja turvassa.
Isä ei puuttunut äidin väkivaltaiseen kasvatukseen, koska hän ei ollut niinä hetkinä kotona. Lapsen henkinen hyvinvointi ja fyysinen turva olivat varmasti asioita, joille sodat käyneen sukupolven miehellä ei ollut sanoja. Isä saattoi myös antaa asioiden tapahtua, koska lasten kasvatus kuului äideille ja koska sen ajan käsityksen mukaan lapset tarvitsivat kuritusta.
Viimeinen äidin tekemä pahoinpitely tapahtui, kun olin 16-vuotias. Hän tönäisi minua niin, että satutin selkäni seinän kulmaan. Sillä hetkellä päätin, että lähden kotoa pois. Ja niin lähdinkin.
Kainuulaista selviytymisen kykyä
Oma äitiys sai aikanaan minut löytämään rakkauden ja hellyyden vivahteet. Kuitenkin kun tyttäreni oma tahto nousi, minulla ei ollut keinoja kohdata häntä. Ennen äidiksi tulemista olin vannonut, etten ikinä lyö lastani, ja sen lupauksen tahdoin pitää. Halusin katkaista sukupolvien väkivallan ketjun. Äidinkin äiti oli ollut väkivaltainen kasvattaja.
Mistä tuli selkärankaani tieto, että nyt on se hetki, kun minun on haettava apua, en tiedä. Mahtoiko se olla kainuulaisten naisten ikiaikaista selviämisen kykyä, jonka olin geeneissäni saanut?
Sanoin miehelleni, että nyt on kolme vaihtoehtoa: joko teen itsemurhan, lähden pois kotoa enkä koskaan enää näe tytärtäni tai menen terapiaan. Mieheni kannusti, että no mene nyt hyvä ihminen terapiaan.”
Miten Inke onnistui katkaisemaan sukupolvien väkivallan ketjun? Miten Inke yritti käsitellä asiaa äitinsä kanssa ennen tämän kuolemaa? Mikä on opettanut Inkelle armollisuutta itseään ja vanhempiaan kohtaan? Millaisen uran Inke on tehnyt teatterialalla? Mikä tekee hänet onnelliseksi? Millainen suhde hänellä on omaan tyttäreensä? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 11/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
