Rasaliina Jänö, 47, toteutti pitkään isänsä, kirjailija Matti Yrjänä Joensuun, neuvoa: älä ainakaan taiteilijaksi ryhdy. Isän kuoltua hän ymmärsi, ettei elänyt niin kuin halusi.
”Joulukuussa 2011 olin iltavuorossa hammashoitolassa, kun tätini soitti. Hän kertoi, että isäni Matti Yrjänä Joensuu oli kuollut.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että sen täytyi olla pilaa. Perheessämme oli aina harrastettu keppostelua, eikä isän kuolema ollut millään tavalla odotettavissa. Hän oli vasta 63-vuotias.
Lysähdin lattialle ja aloin itkeä. Työkaverini talutti minut kahvihuoneeseen. Hiukan toinnuttuani soitin siskoilleni.
”Tuntui pahalta, miten ennalta arvaamatta isän elämä päättyi.”
Eläkkeelle jäätyään isämme oli elänyt viimeiset vuodet omissa oloissaan mökillä. Omassa elämässäni oli ollut raskaita asioita, emmekä olleet pitäneet paljon yhteyttä. Tuntui pahalta, miten ennalta arvaamatta hänen elämänsä päättyi.
Isä oli kuollut suorilta jaloilta massiiviseen sydäninfarktiin. Hän sai nopean kuoleman, jollaista hän oli omalle kohdalleen toivonut. Hän ei olisi halunnut joutua makaamaan vuosia jossain laitoksessa. Isän hoitotahtoja löytyi povitaskusta ja auton hansikaslokerosta.
Ajoimme siskojeni kanssa Helsingistä Tampereelle katsomaan isää viimeisen kerran ja jättämään jäähyväiset. Vasta sitten käsitin tapahtuneen todeksi.
Maalasin lapsettomuustuskaani
Elänkö elämääni niin kuin haluan?
Havahduin tähän kysymykseen pian isän kuoleman jälkeen. Isän yllättävä poismeno sai minut tajuamaan, että meillä todella on vain tämä yksi elämä.
Olin 34-vuotias ja tehnyt hammashoitajan työtä yli kymmenen vuotta. Halusinko tehdä sitä lopun elämääni?
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/rasaliina2.jpg?itok=wBGpkGH6)
Oli helppoa vastata, että en halunnut. En tahtonut vain käydä töissä, maksaa vuokraa ja mennä illalla nukkumaan.
Sattumoisin siskollani oli virinnyt vastaavanlaisia ajatuksia. Vuosi isän kuoleman jälkeen aloitimme yhdessä kuvataideopinnot. Pystyin opiskelemaan työn ohessa, joten minun ei tarvinnut luopua taloudellisesta turvasta.
Maalasin suurille kankaille kuvia, joissa toistui naisen hahmo. Yhdessä kuvassa nainen oli kyyristynyt ja nojasi päätä polviinsa, joiden ympärille oli kietonut kätensä kuin pitääkseen itsensä kasassa.
”Kipeät tunteet alkoivat nousta sisältäni.”
Minulla on pitkä lapsettomuustausta. Vaikka saimme Gretan, lapsettomuuskokemukset ovat aina osa minua. Taidekoulussa kipeät tunteet alkoivat nousta sisältäni. Joskus maalasin vimmaisesti käsillä suoraan kankaalle, ilman sivellintä.
Oman luovuuteni löytäminen oli kuin uinumassa ollut vietti, joka yhtäkkiä heräsi eloon. Minussa avautuivat sellaiset sisäisten voimien hanat, etten olisi voinut sulkea niitä, vaikka olisin koettanut. Minulla oli pakottava tarve antaa näkyvä muoto sille, mikä sisältäni kumpusi.
Päättötyöni oli kokonaisuus suuria synkkiä maalauksia. Niitä maalatessani itkin paljon.
Löysin oman ääneni
Sain maalauksiani myyntiin taideverkkokauppaan ja aloin ansaita niistä rahaa. Ajatus, että voisin elää taiteella, vahvistui.
’Hankkikaa itsellenne oikeat ammatit, taiteilijoiksi ette rupea’, isä sanoi aina meille lapsille. Hän tiesi, miten vaikeaa taiteella on elättää itsensä, saati perhe. Ohje painui mieleeni. Osin kai siksi taiteilijaksi ryhtyminen tuntui minusta pitkään mahdottomalta ajatukselta, vaikka olen pienestä pitäen rakastanut piirtämistä ja kirjoittamista.
Taide auttoi minua löytämään oman ääneni. Olen aina ollut aika hiljainen ja ujo. Aikaisemmin minulla oli suuri tarve kysellä ja varmistella päätöksiäni muilta. Nykyään luotan intuitiooni ja omiin tunteisiini. Minusta tuntuu, että elämäni on omissa käsissäni.”
Lue Rasaliinan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 7/2024. Millainen Rasaliinan lapsuus oli? Mitä hän muistaa isänsä Matti Yrjänä Joensuun työskentelystä? Millainen oli Rasaliinan lapsettomuustarina? Miten Rasaliinan läheiset ovat suhtautuneet hänen muutokseensa? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
