Sari, 57, oli vuosia asunnoton: ”Työkaverit eivät tienneet, ettei minulla ollut kotia”

”Kun nukuin rappukäytävissä, opin kulkemaan niin, ettei minua kovin usein häädetty. Menin sisään iltakymmenen aikoihin, jolloin työssä käyvät ihmiset olivat jo nukkumassa. Heräsin ja häivyin ennen kuin asukkaat lähtivät liikkeelle.

Minulla ei ollut patjaa tai mitään muutakaan pehmustetta. Makoilin kylmällä lattialla.

”Olin koko ajan valmiina pakenemaan, jos joku yrittäisi käydä päälle.”

Nukuin aina yksin. Tai ei se ollut oikeaa nukkumista vaan ennemminkin lepäämistä. Minulla oli koko ajan toinen korva auki tarkkailemassa ääniä. Kuulin kaikki rasahdukset.

Kun olin koditon, minusta tuntui kuin minut olisi hylätty.

Ensimmäisen kerran olin ilman kotia 18-vuotiaana, muutamaan otteeseen parikymppisenä ja viimeisen kerran yli 30-vuotiaana.

Kodittomana Sari kuuli kohtalotovereiden tarinoita. ”Voi olla, että ensin menee työpaikka, sitten lähtee perhe, ja yhtäkkiä ei olekaan mitään. Ei asunnottomuus aina johdu esimerkiksi juomisesta.”

Ensimmäisellä kerralla olin asunnoton noin vuoden. Silloin tuntui, etten saa mistään apua.

Päivät kuluivat kävellen ja ryyppyporukan kanssa istuskellen.

Vasta sitten, kun poliisi haki minut rappukäytävästä putkaan ja sosiaalityöntekijä tuli sinne juttelemaan, minua alettiin auttaa.

Ensimmäinen asunnottomuuteni päättyi, kun pääsin Oulunkylään nuorisokotiin. Sinne sain mennä, vaikka olin täysi-ikäinen. Löysin työpaikan kaupasta, ja hetken asiat olivat hyvin. Sain asunnonkin, mutta hölmöilin alkoholin kanssa ja menetin kotini.

Liian kiltti ei saanut olla

Olin varuillani koko ajan, kun olin koditon. Silloinkin kun olin ottanut alkoholia, ajattelin, että kontrolli pitää olla. Olin valmiina pakenemaan, jos vaikka joku yrittäisi käydä päälle.

Kukaan ei käynyt kimppuuni, koska minulla oli suojamuuri. Minua vähän pelättiinkin. En ollut itse väkivaltainen, mutta sanoilla ja olemuksella näytin, että minulle ei ryttyillä. Liian kiltti ei saanut olla.

Kun Sari sai kodin, elämälle löytyi uusi suunta.

Kävin asunnottomanakin pitkiä aikoja töissä. Minulla oli mukanani repussa ja matkakärryssä herätyskello, vaatteita, pyyhe, saippua ja shampoo. Se oli rankkaa aikaa.

”En kertonut kodittomuudestani, koska minua hävetti.”

Kaupassa työkaverit eivät tienneet, ettei minulla ollut kotia. En kertonut, koska minua hävetti.

Asunnottomuus on hirveää kenelle vain, mutta naisena oli vielä naistenvaivat ja kaikki. Minun piti päästä jonnekin suihkuun. Aika usein kävin uimahallissa peseytymässä ja uimassa.

Tämä on turvasatamani

Sain oman kodin neljä vuotta sitten. Aluksi minua pelotti hirveästi, miten pärjään. Mutta on minulla tukihenkilö Paula, joka käy moikkaamassa ja auttaa muun muassa toimeentulotukihakemusten kanssa. 

Kun tulin tänne ensimmäisen kerran, innostuin saman tien, kun näin lasitetun parvekkeen. Täällä oli vielä remontti kesken, mutta tiesin heti, että tämä on minun kotini.

Koti on minun turvasatamani. En ole hirveästi edes pyytänyt tänne ketään kylään. Kun muutin, jätin ryyppykaverit. Sanoin, etten halua enää sitä elämää.”

Mitä Sari osti ensimmäiseksi uuteen kotiinsa? Mikä on hänen lempipaikkansa kotona? Sari oli bakteeritulehduksen vuoksi koomassa monta viikkoa, miten se vaikutti hänen elämäänsä? Miten Sari haluaisi auttaa asunnottomia? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 8/2024. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.