Kuvat
Anna Huovinen
Jaana Heino on kaksi päivää viikosta osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeellä. Silloin hän urheilee, tapaa ystäviä ja käy asioilla lähellä asuvan äitinsä kanssa.
Jaana Heino on kaksi päivää viikosta osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeellä. Silloin hän urheilee, tapaa ystäviä ja käy asioilla lähellä asuvan äitinsä kanssa.

Onnettomuus muutti Jaana Heinon elämän ja pakotti luopumaan urasta ulkomailla. ”Onni löytyy nyt lähempää.”

”Rullaportaat Helsingin Kampin metroasemalla 3. päivä elokuuta vuonna 2008. Kiire, koska piti ehtiä Nurmijärven bussiin ja kotiin. Jotain tapahtui.

Kaaduinko, koska näin huonosti? Tönäisikö joku minua?

En tiedä, mutta joka tapauksessa lensin rapuista pää edellä kivilattialle. Menin tajuttomaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tapahtuma olisi ollut jälkikäteen katsottavissa turvakameran kuvista, mutta en halunnut. ’Haraka haraka haina baraka’ kuten swahiliksi sanotaan. Kiireellä ei ole siunausta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuo onnettomuus muutti elämäni kulkua, koska se aiheutti aivoverenvuodon ja sen takia näköni huononi entisestään. Mutta paljon olin ehtinyt jo nähdäkin.

Oma piha Tansaniassa

1990-luvun loppupuolella minut valittiin ulkoministeriön hallintovirkamieheksi viidentoista muun kanssa noin viiden sadan hakijan joukosta.

Minulle tarjottiin taloushallinnon tehtäviä Suomen suurlähetystössä Tansaniassa.

Dar es Salaamin kolme vuotta olivat elämäni parasta aikaa. 27-vuotiaana minusta tuntui paratiisimaiselta siirtyä alle 20 neliön yksiöstä isoon kaksikerroksiseen taloon, jossa oli kattoterassi, iso piha ja oma sulkapallokenttä.

"Asuttuani Nepalissa olen tajunnut, miten hyvin näkövammaisten asiat ovat Suomessa vammaistukineen ja koulutusmahdollisuuksineen", Jaana miettii.
"Asuttuani Nepalissa olen tajunnut, miten hyvin näkövammaisten asiat ovat Suomessa vammaistukineen ja koulutusmahdollisuuksineen", Jaana miettii.

Kotiapulainen teki ruokaa ja silitti alusvaatteenikin. Vartijat ja pihakoirat vahtivat taloamme kellon ympäri. Kansainvälisen yhteisön kesken oli paljon kekkereitä.

Työni oli helppoa toimistotyötä, elämä oli huoletonta. Toki välillä piti ratkoa liikaa viinaa juoneiden suomalaisturistien kiperiä tilanteita.

Dar es Salaamin jälkeen seurasivat vuodet Varsovassa ja Petroskoissa. Petroskoista palasimme Suomeen Nurmijärvelle ja jatkoin ulkoministeriön töitäni Helsingissä.

Diagnoosi selitti paljon

Retinitis pigmentosa. Sellaisen diagnoosin sain vuonna 2005 HUS:n silmäklinikalla.

Minua oli kehotettu käymään tutkimuksessa, koska siskollani oli todettu tämä perinnöllinen verkkokalvon pigmenttirappeumatauti. Myös isän äiti sokeutui vanhoilla päivillään.

Kyseessä on hitaasti etenevä sairaus, joka mahdollisesti johtaa sokeuteen.

”Virkamatkalle olin muka lähdössä silläkin hetkellä, kun heräsin sairaalasta.”

Diagnoosi selitti paljon. Kaverini olivat ihmetelleet monta kertaa, miten olen niin kömpelö, että kaatuilen ja törmäilen.

Itse en kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa ollut huolissani, koska koin, että näin yhä hyvin.

Jatkoin töitäni ja kävin tekemässä sijaisuuksia Liettuan, Nepalin ja Sambian lähetystöissä.

Virkamatkalle olin muka lähdössä silläkin hetkellä, kun heräsin sairaalasta rullaporrasonnettomuuden jälkeen.

Vähitellen tajusin tilani. Olin saanut aivoverenvuodon ja näin enää puolet jo ennestään pienestä näkökentästäni. En nähnyt enkä näe sivuille, ylös enkä alas, hämärässä en näe yhtään mitään. Näen vain kapean putken edessäni.

Valkoisen kepin kanssa Nepalissa

Olen saanut tuta, millaista on elää maassa, jossa kukaan ei auta valkoisen kepin kanssa kulkevaa.

Lähdin vuonna 2010 silloisen puolisoni mukaan Nepaliin Katmanduun, missä hän oli työkomennuksella. Pelkästään puolen kilometrin matka kotoa lähikauppaan oli melkoinen koettelemus.

”Tietä ylittäessä piti varoa pyhiä lehmiä.”

Reitti piti opetella ulkoa, kaikki sen kuopat ja ilman kantta olevat kaivot.

Piti varoa, etten astu maassa makaavien koirien, lehmien tai muiden eläimien päälle. Kalustemyymälän kadulle nostamat vaatenaulakot rautapiikkeineen piti muistaa kiertää.

Suojateitä ei ollut. Tietä ylittäessä piti varoa autoja, moottoripyöriä, pyhiä lehmiä ja joskus myös mielenosoituksia ja hääkulkueita.

Nepalin jälkeen olen tajunnut, miten hyvin näkövammaisten asiat ovat Suomessa vammaistukineen ja koulutusmahdollisuuksineen.

”Onnenhetket löytyvät kaukomaita lähempää. Vaikkapa kotisohvalta, missä mieheni ja Aliisa-kissan kanssa katsomme Suomen minkä tahansa maajoukkueen peliä telkkarista", Jaana sanoo.
”Onnenhetket löytyvät kaukomaita lähempää. Vaikkapa kotisohvalta, missä mieheni ja Aliisa-kissan kanssa katsomme Suomen minkä tahansa maajoukkueen peliä telkkarista", Jaana sanoo.

Sokeudunko kokonaan?

Minun on pitänyt sopeutua siihen, etten voi enää lähteä ulkomaille töihin. Oli osattava luopua.

Sokeudunko kokonaan? Se on mahdollista. Jotkut ’retiniitikot’ saattavat sokeutua nopeammin kuin toiset, jotkut taas näkevät jonkin verran elämänsä loppuun asti.

Välillä tunnen ärtymystä siitä, että kohta en uskalla mennä teatteriin enkä elokuviin – yksin en niihin halua mennä nykyäänkään. Rakastan liikuntaa, mutta en voi enää mennä jumppaan, jossa poukkoillaan edes takaisin.

”Pelaan niillä korteilla, mitkä on jaettu.”

Mutta mielestäni on parempi ajatella, mitä kaikkea voin edelleen tehdä.

Voin ajaa tandempyörällä mieheni kanssa. Voin käydä spinningtunnilla tai joogassa. Voin käydä kävelyllä tutulla reitillä. Ja pystyn edelleen käymään töissä, koska pystyn yhä lukemaan ja käyttämään tietokonetta. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, pelaan niillä korteilla, mitkä on jaettu.”

Miten Jaana päätyi toteuttamaan lapsuudenunelmansa ja pitämään kioskia? Mitä erikoisia sattumuksia hänelle on tapahtunut valkoisen kepin kanssa kaupungilla. Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 24/22. Tilaajan voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla