35-vuotias työttömyysturva-asiantuntija asuu Hyvinkäällä miehensä ja kolmen lapsen kanssa. Kun kipu ei vaivaa, hän virkkaa bambutiskirättejä ja tekee pehmoeläimiä.
35-vuotias työttömyysturva-asiantuntija asuu Hyvinkäällä miehensä ja kolmen lapsen kanssa. Kun kipu ei vaivaa, hän virkkaa bambutiskirättejä ja tekee pehmoeläimiä.

Kun särky iskee, Johanna Sillanpäästä tuntuu siltä kuin joku tökkisi neuloja kasvoihin. Surkuttelu on hänestä silti turhaa.

Olin tulossa junalla töistä kotiin vuosi sitten syksyllä, kun korvaani iski yllättävä kipu. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa ärhäkkä korvatulehdus. Illalla särky yltyi niin armottomaksi, että itkin.

Seuraavana päivänä sain lääkäriltä antibioottikuurin siltä varalta, että korvassa orasti tulehdus.

Koska lääke ei auttanut, menin päivystävälle lääkärille. Hän epäili ensin ohimovaltimon tulehdusta. Sitten hän totesi, että pitää hetki miettiä, mikä voisi olla vikana. Lopulta lääkäri päätyi trigeminus­neuralgiaan eli kolmoishermosärkyyn.

En ollut kuullutkaan sellaisesta. Suhtauduin asiaan kuin flunssaan. Ajattelin, että ei hätää, saan lääkkeet ja paranen.

Kotona sukelsin nettiin. Tietoa löytyi nihkeästi, ja osa siitä oli musertavaa. Olimme mieheni kanssa hämmentyneitä. Luin, että jotkut olivat sairastaneet kolmoishermosärkyä kymmenenkin vuotta. Ajattelin, että voi rassukoita, tämä paranee nopeammin.

Kolmoishermo jakautuu nimensä mukaisesti kasvoissa kolmeen haaraan: silmähermoon, yläleukahermoon ja alaleukahermoon. Särky vihoittelee noilla alueilla, mutta ei aina yhtä aikaa.

Vuoden aikana olen huomannut, että kipu­ voi syttyä mistä tahansa arkisesta asiasta: hiusten harjaamisesta, pakastimen avaamisesta, ilmastoinnista tai tuulesta.

Joskus tuntuu siltä kuin korvaan työnnettäisiin kuuma, happoon kastettu metallisauva. Toisinaan kipu­ vastaa sitä, että joku tökkisi neuloja kasvoihin. Pahimmillaan voin kuvitella, että silmääni viilletään puu­kolla.

”Joskus on tehnyt mieli kaivaa särkevät hampaat suusta hohtimilla.”

Hampaiden harjaaminen on painajaista, kun poski on kuin tulessa ja jäässä yhtä aikaa ja samalla tuntuu siltä, että hampaita halkaistaisiin. Joskus on tehnyt mieli kaivaa särkevät hampaat suusta hohtimilla. Usein olen itkenyt kivusta.

Lapseni ovat olleet sairastumisestani huolissaan ja peloissaan, eikä ihme. Perheeseemme kuuluu kolme lasta: puolisoni 14-vuotias tytär ja 10-vuotias poika sekä 8-vuotias poikani aiemmasta liitostani.

Poikani kysyi ensimmäisenä: ”Kuoletko sinä, äiti?” Vastasin, että minuun sattuu, mutta en kuole.

Mieheni on ottanut tilanteen rauhallisesti. Alkuun hän oletti niin kuin minäkin, että sairaus menee pian ohi.

Kuvassa olen veljeni vierellä veneilemässä Saimaalla. Perheellämme oli vene koko lapsuuteni ajan.
Kuvassa olen veljeni vierellä veneilemässä Saimaalla. Perheellämme oli vene koko lapsuuteni ajan.

Sairastumiseni jälkeen pääsin Hyvinkään sairaalan neurologiselle osastolle tutkimuksiin. Minulta otettiin verikokeita ja päästäni magneetti- ja kerroskuvat. Jännitin, mitä aivoistani löytyy. Mielessäni häivähti aivokasvaimen tai MS-taudin mahdollisuus.

Diagnoosin saatuani olin lähinnä huojentunut.

Silloin en aavistanut, että kolmoishermosärky kestäisi pitkään. En vielä tiennyt, kuinka paljon se rajoittaisi elämääni.

Jouduin jäämään sairauslomalle työttömyysturva-asiantuntijan työstäni. Ensimmäisellä kerralla olin poissa töistä reilun kuukauden. Aamuisin laitoin lapset­ kouluun ja tein heille voileivät, kun he palasivat. Kun sairaus­lomani päättyi, poikani oli närkästynyt – lapset olivat iloinneet kotona olemisestani. Samaan he olivat tottuneet jo ennen sairastumistani, kun olin vuoden vuorotteluvapaalla.

Korvakipuni hävisi lähes kokonaan epilepsialääkityksellä. Sillä oli kuitenkin rankkoja sivuvaikutuksia: huimausta, vapinaa, väsymystä ja muistiongelmia.

Marraskuun viimoissa kipu alkoi tuikkia terävänä ja sähköiskumaisena. Tunsin sitä hampaissa, poskissa ja otsassa. Samalla se pyyhkäisi mukanaan kykyni keskittyä. Kohtaukset seurasivat toisiaan niin, että niitä tuli jopa kahdeksan tunnissa. Saatoin vain heijata itseäni, panna kädet korville ja toivoa, että piina loppuu.

”En uskaltanut mennä edes postilaatikolle. Mieheni haki postit ja kävi kaupassa.”

Pahiten kipu iski, kun tulin ulkoa sisälle ja kasvot lämpenivät. Aloin vältellä ulos menemistä enkä uskaltanut käydä edes postilaatikolla. Mieheni haki postit, kävi kaupassa ja kuljetti lapsia. Hän on joutunut kantamaan paljon vastuuta arjesta.

Ennen joulua 2013 jouduin jäämään uudestaan sairaus­lomalle. Olen aina ollut talvi-ihminen, ja neljän seinän sisälle jääminen turhautti. Pidän lumen narskumisesta kenkien alla ja valosta, jota lumi tuo pimeään aikaan.

Jouduin olemaan sisällä oikeastaan koko talven. Aika­ kului katsomalla telkkaria, lukemalla, jumppaamalla ja tekemällä käsitöitä.

Aloitin virkkaamisen ja neulomisen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kipupäivinä käsitöiden tekeminen ja kaikki muukin kuitenkin pysähtyy: käteni vapisevat­ hurjasti, enkä pysty keskittymään edes kotitöihin. Tiskikonettakaan en uskalla tyhjentää, koska astiat putoavat käsistäni.

Viime keväänä pääsin palaamaan töihin osa-aikaisesti. Onneksi minulla on ihana esimies. Hän kysyi heti­ aamulla, miten voin ja jaksanko olla­ töissä. Olin lähes­ kivuton.

Kesäkuussa yritin kipupolilta samaani ohjeen mukaan keventää lääkitystä, mutta kivut palasivat todella voimakkaina. Lääkitys täytyi palauttaa entiselle tasolle. Jouduin jäämään uudestaan pois töistä ja olen yhä sairauslomalla ainakin kevääseen asti.

Toivoisin, että pystyisin tekemään töitä, mutta kipeänä­ se ei onnistu. Työskentelen työttömyyskassassa ja käsittelen päivärahahakemuksia. Se vaatii tarkkuutta ja keskittymistä.

Kuva on otettu ensimmäisenä äitienpäivänäni vuonna 2006.
Kuva on otettu ensimmäisenä äitienpäivänäni vuonna 2006.

Ystäviä näen kipuvarauksella. Saatan joutua perumaan tapaamisen viime tipassa. Useimmiten en voi lähteä minnekään, ja siksi yhteydet vanhoihin ystäviin ovat hiipuneet. Muutama ystävä on jäänyt elämästäni, koska he eivät ole ymmärtäneet sairauteni tuomia rajoitteita. Onneksi minulla on myös kavereita, jotka ymmärtävät tilanteeni.

Kuulun vertaistukiryhmä Trigetiin, jonka kautta elämääni on tullut uusiakin ystäviä. Saan ryhmäläisiltä voimaa: tapaamme ja juttelemme Facebookissa. He eivät sääli vaan ymmärtävät. Olen saanut hyviä vinkkejä, millaista hoitoa kannattaisi kokeilla, kuinka suojata kasvot tuulelta tai miten syödä, kun sattuu.

Sekin tuntuu hyvältä, että voin itse olla avuksi toiselle sairastuneelle. Jo kuunteleminen auttaa.

”Olen huono pyytämään apua. Haluaisin selvitä siitä mistä ennenkin.”

Kylmään suhtaudun nykyään hyvin varoen. Pystyn ottamaan jääkaapista jotakin, mutta ostoskassia en mielelläni sinne pura. Muuten kylmää puhaltaa kasvoilleni liian kauan. Kun menen pakastimelle, olen selin tai pyydän jotakuta muuta auttamaan.

Avun pyytäminen ärsyttää välillä. Haluaisin suoriutua samoista asioista kuin ennenkin. Onneksi kaikki perheessäni auttavat tekemättä siitä suurta numeroa.

Mieheni ja lapsemme ovat jaksaneet tukea ja antaa anteeksi sen, miten ärtyisä olen huonoina päivinä. Yritän välttää tiuskimista, mutta joskus menetän malttini, kun kipu moukaroi. Sitten joudun pyytämään anteeksi­.

Jos kivun vuoksi en kestä lasten kiukuttelua, vetäydyn yksinäisyyteen. Tai kun silmänpohjassa viiltää, menen pimeään huoneeseen lepäämään.

Hyvinä aikoina syön tavallista ruokaa, mutta jos kipu jyllää hampaissa, juon pillillä kaakaota ja syön velliä, puuroja ja mehukeittoja. Kuumasta kaakaosta olen joutunut luopumaan. Vältän myös sitkeää purtavaa, kuten lihaa ja kovaa ruisleipää. Ruisleivän jättäminen tuntui vaikeimmalta, sillä olin siihen niin tottunut.

Kasvokipu täytyy ottaa huomioon myös kampaajalla. Värjäämisestä tulisi varmasti itku, sillä kampaaja joutuisi vetämään hiusosioita. Viimeksi otsahiukseni leikattiin varovasti ja taitavasti, kun kerroin sairaudestani. 

Kerran yritin nyppiä kulmakarvojani, mutta jo muutaman nyppäisyn jälkeen silmäkuopassa vihlaisi ilkeästi.­ Sen jälkeen poski roihusi melkein tunnin. Luulin, että se oli oikeasti syttynyt tuleen.

Särkyjen takia olen joutunut muutaman kerran menemään­ päivystykseen terveyskeskukseen, missä on voitu antaa lääkkeitä tippana suoneen.

Päivystyksessä otettu kuva on syksyltä 2013, jolloin kolmoishermosärkyni alkoi ja jouduin päivystyksen kautta sairaalaan.
Päivystyksessä otettu kuva on syksyltä 2013, jolloin kolmoishermosärkyni alkoi ja jouduin päivystyksen kautta sairaalaan.

Sairauteni syy on jäänyt mysteeriksi, mikä on kasvokivuissa­ tavallista.

Kipujeni aiheuttajaa on etsitty muun muassa hampaistani. Yksi hampaistani juurihoidettiin, koska sen hermojen ajateltiin olevan tulehtuneet. Hoito ei kuitenkaan auttanut. Olen alkanut käyttää purentakiskoa, sillä narskuttelu voi ärsyttää pään alueen hermoja ja voimistaa kasvokipuja. Särky korvan tyvessä onkin­ vähentynyt.­

En tiedä, onko kipujen syyllä enää väliä – tärkeintä on oppia elämään niiden kanssa.

Vaikka kipu ja lääkitys väsyttävät ja painavat joskus mieleni maahan, en ole jatkuvasti alakuloinen. Kun sattuu oikein pahasti, voin mielessäni vaikka ärjyä kivulle.

Pahinta on, jos särkyä vastustaa: silloin se tuntuu entistä hirveämmältä.

Usein käyn pitkäkseni, suljen silmäni ja kuvittelen kivun vyöryvän ylitseni. Onneksi sitä tarvitsee sietää vain hetki kerrallaan.

Olen joutunut luopumaan monista harrastuksista, mutta elämääni on tullut myös uusia. Yksi niistä on netti­jooga. Joogaaminen auttaa mieltäni rauhoittumaan. Joogaan yleensä illalla, jolloin rauhallinen olo helpottaa nukahtamista.

Mietin, miten selviän, jos kipu aina vain jatkuu. Jos se vähenisi, voisin keventää lääkitystä. Ihanaa olisi, jos sairaus häviäisi kokonaan. Jos niin ei käy, toivon, että voin silti elää täysipainoista elämää. Elämästä löytyy kuitenkin aina ilonaiheita.

Onneksi minulla on optimistinen luonne ja ihana perhe, joka auttaa kestämään vaikeimmat hetket. Perheeni on varmaan vaikuttanut eniten siihen, että en ole jäänyt surkuttelemaan sairastumistani. Arjessa on niin paljon puuhaa, että en voi jäädä sohvan pohjalle.

Olemme oppineet myös nauramaan kivulle: se ei ole mörkö eikä enää niin vakava asia. Nauramme myös lääkityksen aiheuttamille muistikatkoille. Huumori auttaa jaksamaan.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 03/2015.

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.