Parantumattomasti sairas Pauliina Vikström:

Kun Pauliina Vikström kuuli sairastavansa parantumatonta Huntingtonin tautia, hän vaihtoi mustat vaatteensa vaaleanpunaisiin ja väänsi lattarimusiikin täysille.

Sinä päivänä kun Pauliina Vikström kuuli  diagnoosinsa, hän käveli sairaa­lasta Stockmannille ja päätti ostaa itselleen jotain kaunista.

Vaateosastolla hän näki silkkipaidan. Kullanvärisen, kalliin, ihanan.

Sen hän halusi.

Sen hän pukisi ylleen jouluna.

Kassajonossa kädet tärisivät. Tähän asti tärinällä ei ollut ollut nimeä. Tänään lääkäri oli kertonut, että 43-vuotias Pauliina sairasti Huntingtonin tautia, perinnöllistä sairautta, joka rappeuttaa keskushermoston.

Pauliina oli luullut oireitaan stres­siksi. Työpaikka tiedottajana oli ollut raskas, täynnä ylitöitä ja unettomia öitä. Hän oli alkanut tehdä virheitä: kirjoittanut mainosesitteeseen väärän puhelinnumeron, kompuroinut sitten portaissa ja hajottanut nivelsiteensä.

Vuonna 2010 hän irtisanoutui työ­uupumuksen vuoksi.

Tärinä oli levinnyt käsiin, jalkoihin ja kasvoihin. Kynä lipsui niin, että hänen oli vaikea kirjoittaa. Pari kertaa hän oli eksynyt tutulle pururadalle.

Nyt oli joulukuu 2013, ja Pauliina oli tullut Helsinkiin lisätutkimuksiin. Diagnoosiin hän ei ollut varautunut. Lää­käri oli selittänyt, että Huntingtonin tauti ­aiheutti pakkoliikkeitä, dementiaa ja masennusta, eikä sitä voinut parantaa. Valtaosa sairastuneista eli 15–20 vuotta oireiden alkamisesta.

Pauliina oli kuunnellut, yrittänyt ymmärtää.

Stockmannin tungoksessa hän tunsi olonsa turvalliseksi. Hän ajatteli poikaansa ja miestään, äitiä ja isää, vara­siskoaan Jonnaa ja kummilapsiaan.

Hänellä oli tämä päivä, huominenkin. Kun niihin lisäsi eilisen, voisiko enempää pyytää?

Paitsi tämän silkkipaidan. Tämän hän kyllä tarvitsi.

Itkuista puolet

Bussimatkan Helsingistä Porvooseen Pauliina pysyi rauhallisena. Kun bussi kaartoi perille, kännykkä pirahti.

Puhelimessa oli paras ystävä Jonna. Sisaruksia Pauliinalla ei ollut, mutta Jonna hänellä oli. Lapsesta asti hän oli jakanut Jonnan kanssa kaiken. Ihastukset ja salaisuudet, jouluaatot ja lomareissut.

Vasta kun Jonna alkoi itkeä, Pauliina antoi kyynelten tulla.  

Elämä oli saanut rajat. Olivat ne olleet ennenkin, olivat ne kaikilla muillakin, mutta diagnoosi teki niistä näkyvät.

Ei Pauliina ollut valmis lähtemään.

Kotona Porvoossa odottivat poika Leonard, 13, ja mies Krister. Leonard ei tiennyt vielä. Hän intoili koulun tulevista joulujuhlista. Pauliina halusi viivytellä, venyttää huoletonta hetkeä, mutta ei pystynyt pidättelemään itkua.

Leonard kuunteli rauhallisena. Hyvä, että sairauden syy saatiin selville, hän sanoi. Sitten hän pyysi:

”Lupaa, ettet koskaan luovuta.”

Pauliina lupasi.

Sinä iltana hän ja Krister kuuntelivat Juha Tapiota: Anna pois itkuista puolet, hetkeks vielä tänne jää. Menköön pois murheet ja huolet, ahdas lieka heltiää.

He kuuntelivat laulun uudestaan ja uudestaan.

Vielä nytkin Pauliina ihmettelee, mistä Juha Tapio oli löytänyt oikeat sanat. ­Miten vieras mies tiesi niin tarkasti, miltä hänestä sinä joulukuun iltana tuntui?

Pieniä valintoja

Pauliina on pitänyt lupauksensa. Hän ei ole luovuttanut. Se tarkoittaa pieniä valin­toja:

Joka aamu Pauliina nousee sängystä.

Pukee ylleen päivävaatteet.

Halaa kumpaakin miestään.

Tarkistaa netistä, mitä maailmassa on tapahtunut.

Vilkuttaa Leonardille ikkunasta.

Huomaa kirsikkapuun kukat. Tai lempi­lintunsa pääskyset. Tai sen, että aurinko heijastuu nätisti pääskysiin tai kirsikkapuuhun.

Joka aamu hän lähtee kävelylle, vaikka kaatuu heti, jos kävelee ja puhuu kännykkään yhtä aikaa.

”Hymyilen niin paljon, että minun on sen takia joskus vaikea päästä lääkärin vastaanotolle.”

Haastattelua varten Pauliina on leiponut suklaakakun. Munia hän ei pysty enää rikkomaan, joten Leonard on rikkonut ne aamulla hänen puolestaan.

Pauliina on pukeutunut vaalean­punaiseen paitaan ja vaaleanpunaisiin housuihin. Hiukset ovat luonnonkiharat, samanväriset kuin eteisessä kimaltava kultalaukku.

Kodin seinillä on maalauksia. Värikkäät, isolla pensselillä vedellyt ovat Pauliinan maalaamia, pikkutarkat Kristerin.

Kahvin Pauliina haluaa kaataa kuppiinsa itse. Hän kaataa sen tiskipöydän päällä, mutta pisara kahvia roiskahtaa hänen täriseville käsilleen. Kakkunsa hän syö hitaasti, sillä nielemisestä on tullut vaikeaa.

Silti hän hymyilee.

”Hymyilen niin paljon, että minun on sen takia joskus vaikea päästä lääkärin vastaanotolle”, Pauliina naurahtaa.

”Lääkärit kuvittelevat, ettei sairas ihmi­nen voi olla hyväntuulinen. Ettei hymyilevällä voi olla kipuja.”

Blingbling suojaa mieltä

Ennen sairastumistaan Pauliina oli himolukija, jonka lempikirjoja olivat Bo Carpelanin runoteokset. Nykyisin hänen suosikkejaan ovat Bridget Jonesit ja Paho­lainen pukeutuu Pradaan.

Ennen hän tykkäsi jännittävistä tv-sarjoista. Nykyisin hän katsoo Frendejä, Sinkkuelämää tai Avaraa luontoa.

Hän suostuu katsomaan vain elokuvia, joissa on onnellinen loppu, ja kuuntelemaan vain lattarimusiikkia, sellaista kuten Juanesin La Camisa Negra ja Ricky Martinin Maria. Eikä hän enää pukeudu mustaan ja harmaaseen, vaan vaaleanpunaiseen, kultaan, valkoiseen, oranssiin, keltaiseen ja kaikkiin sinisen sävyihin.

Väreistä hän saa voimaa, blingblin­gistä hyvää tuulta.

”Ilo suojelee mieltäni. Haluan lukea, katsoa ja kuunnella vain sellaista, mistä tulee hyvä olo.”

Pikkutyttönä Pauliina koristeli huoneensa keltaisella tussilla, koska piti valkoista seinää niin rumana. Isona hän opiskeli estetiikkaa Helsingin yliopis­tossa ja maalausta ja taidehistoriaa Taide­teollisessa korkeakoulussa.

Pauliina yrittää lukea yhä myös englanniksi ja ruotsiksi. Vaikka tauti tuhoaa elintärkeitä hermosoluja, aivoja voi jumpata.

Taideterapiassa hän maalaa isoin ­vedoin, läiskii paperille auringon värejä ja kukkia, joita ei terveenä maalannut koskaan. Tauluja hän ei kehtaa näyttää, ovat kuulemma niin kömpelöitä.

”En hallitse liikkeitäni, mutta pystyn pitämään pensseliä kädessä. Se riittää.”

Ihanuuksien lista

On niitäkin päiviä, jolloin sateenkaaren värit eivät auta. Migreeni kiusaa, jalkoja ja selkää särkee, sanat katoilevat puhuessa ja ruoka putoilee rinnuksille.

Silloin Pauliina kivahtaa, pyytää rakkailtaan anteeksi ja menee lepäämään.

Hetken päästä, väsyneenäkin, hän ­alkaa ajatella elämän pieniä ihanuuksia:

Henri Matissea ja Marc Chagallia.

Leonardo da Vinciä (jonka mukaan Pauliina nimesi poikansa).

Nanna Suden maalauksia.

Michelangeloa, erityisesti Aatamin luomista Sikstuksen kappelin katossa, ja varsinkin Aatamin käsiä (Leonardin toiseksi nimeksi Pauliina yritti Michel­angeloa, mutta siihen Krister ei taipunut).

Bachin Ave Mariaa.

Abban Money Money Moneya.

Jamie Oliverin ruokakirjoja.

Sisustuslehtiä.

Kaupunginpuutarhuri Mikko Kauniston kukkaistutuksia Porvoon jokirannassa.

Suklaakonvehteja, suklaakakkuja, suklaaleivoksia, kahvia ja kuohuviiniä.

Kultaista silkkipaitaa.

Isän vieressä

Aina kun voimat riittävät, Pauliina matkustaa Helsinkiin katsomaan isäänsä.

Isäkin sairastaa Huntingtonin tautia, tosin lopullista testitulosta ei ole saatu vieläkään. Hän on sairaalassa eikä enää puhu eikä kävele, mutta perheensä hän tunnistaa.

”Ehkä isä tajuaa, että minäkin olen sairastunut. Hän tuntuu tarkkailevan minua niin uteliaasti.”

Isä on 71-vuotias. Hänenkin oirei­lunsa alkoi alle nelikymppisenä, aivan kuten Pauliinan.

Isä alkoi eksyillä ja unohdella. Sen jälkeen kun hän tunki rautakattilan mikroon ja sai aikaan pikkuruisen tulipalon, äiti järjesti hänelle paikan Alzheimer-yhdistyksen päiväkeskuksesta.

Sairautta pidettiin Alzheimerin tau­tina. Vasta kun Pauliina sairastui, isälläkin alettiin epäillä Huntingtonia. Todennäköisesti tautia sairasti aikoinaan myös isän isä.

Isä uhmaa Huntington-tilastoja olemalla elossa, tunnistamalla läheisensä ja äänestämällä. Pauliinalle se tuo toivoa.

Huntington saattaa muuttaa persoonallisuutta, usein äkäisempään suuntaan. Isä säilytti kuitenkin huumorin­tajunsa pitkään.

Uransa Pauliinan isä teki suunnitteluosaston päällikkönä Yleisradiossa ja dosenttina Helsingin yliopiston valtio­tieteen laitoksella. Palo politiikkaan ei ole hiipunut vieläkään.

”Isä on vaalihullu. Äidin avustuksella hän on päässyt äänestämään joka vuosi.”

Isä uhmaa Huntington-tilastoja olemalla elossa, tunnistamalla läheisensä ja äänestämällä. Pauliinalle se tuo toivoa.

Isältään Pauliina on perinyt muutakin: intohimon taiteisiin ja kirjoihin. Pienenä hän seurasi ihaillen, kuinka isä kehitti pimeässä vessassa mustavalkokuviaan. Kuusivuotiaana Pauliina sai isältä ensimmäisen oman kameransa.

Kun Pauliinan sairaus sai nimen, oireita oli helpompi ymmärtää. Suruun sekoittui myös helpotusta.

”Ennen diagnoosia Krister luuli, että olen muuten vain kaikesta vihainen”, Pauliina sanoo.

”Terveenä pidin huonot fiilikset itselläni. Minun oli liiankin vaikea sanoa, ­että mikään oli vialla. Yritän oppia, että saan tuntea myös kiukkua ja surua.”

Ennen Pauliina oli perheen mestarikokki. Nyt kädet tärisevät niin, että ruuan tekee Krister.

Leonard kaataa Pauliinalle aamukahvin ja passaa tätä muutenkin niin, että välillä pitää jarrutella.

”Muistutan aina, että minusta ei tarvitse olla huolissaan.”    

Oman sairautensa Pauliina on oppinut hyväksymään.

Vaikeampi on hyväksyä se tieto, että jos toisella vanhemmista on Hunting­tonin geeni, lapsella on 50 prosentin
todennäköisyys sairastua.

”En ole varma kestäisinkö, jos Leonard sairastuisi. Onneksi tauti periytyy harvemmin äidiltä pojalle.”

Vaarin lohtulause

Hilpeimpiä ovat aamut. Silloin halataan, pitkään, koko perhe.

On Pauliinan perheessä aina halailtu, mutta viime aikoina entistä enemmän. Pauliina on huomannut, ettei löydä ­moniin tunteisiinsa sanoja. Helpompi on koskettaa.

Kodin pienistä velvollisuuksista on tullut Pauliinalle tärkeitä, siis niistä, ­joita hän pystyy yhä tekemään. Vapisevin sormin ei kokata, mutta pesu­konetta niillä voi pyörittää. Leonardon futiskamat ovat aina puhtaat ja narulla kuivumassa.

Enää ei ole kiire. Kun Leonard pääsee koulusta, Pauliina on kotona ja valmiina Uno-korttipeliin. Se tuntuu juhlalta.

Kuolemaa Pauliina ei pelkää. Se on vaarin ansiota.

Lapsena Pauliina oli isovanhempiensa rakastettu ainokainen. Kun vaari muutama vuosi sitten kuoli, surun voima ­yllätti Pauliinan. Sitten tapahtui jotain, jota on vaikea selittää.

”Vaikeimmalta tuntuu miettiä, olenko säästänyt leluja turhaan.
Että ehdinkö nähdä lapsenlapsia”

Pauliina torkkui puoliunessa, kun ­hänestä tuntui, että vaari tuli hyvästelemään hänet.

”Vaari sanoi, ettei sinun ainakaan kuolemaa tarvitse pelätä. Meillä on täällä mummon kanssa kaikki tosi hyvin.”

Myöhemmin Pauliinan äiti kertoi, ­että samaan aikaan vaari oli käynyt hyvästelemässä hänetkin.

Vaarin sanat toivat Pauliinalle rauhan. Kun isä vielä pystyi puhumaan, hänkin ehti sanoa, ettei pelkää kuolemaa. Siellähän ovat jo kaikki kaverit odotta­massa, isä vitsaili.

Joskus Pauliina miettii, kauanko ­hänellä on aikaa. Montako vuotta? Montako päivää? Silloin hän muistuttaa itseään, ­ettei kukaan muukaan tiedä. Ei yksikään, ­joka kävelee kadulla vastaan.

”Vaikeimmalta tuntuu miettiä, olenko säästänyt leluja turhaan. Että ehdinkö nähdä lapsenlapsia”, hän sanoo.

”Mutta juuri nyt elän. Jokainen hetki on kallis, ja elämä on minusta suurenmoista. Minulla on niin paljon. Ihan kaikki mitä tarvitsen.”

Juha Tapiota Pauliina kuuntelee yhä harvemmin. Ei hän enää tarvitse nyyhky­kappaleita lohdukseen.

Nyt on lattarirytmien aika. 

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Nyt blogilla on 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.