Tyttären tekemä taulu on yksi keravalaisen Kaitsu Koivistoisen aarteista. Sitä voi katsella, kun lasta on ikävä.
Tyttären tekemä taulu on yksi keravalaisen Kaitsu Koivistoisen aarteista. Sitä voi katsella, kun lasta on ikävä.

Kaitsu Koivistoista, 52, lohduttivat erossa äiti, sisko ja kaveri. KK antaa tällä viikolla vertaistukea sydämensä särkeneille julkaisemalla tarinoita heistä, jotka ovat selvinneet.

"Emäntä, muksu ja koira olivat häipyneet, kun palasin viikonloppumatkalta kotiin. Lapsi oli melkein vauva vielä.

Tilanne tuli ihan puskista. Siitä on nyt kaksi vuotta.

Ensimmäinen reaktioni oli kiukku: mitä meikäläiselle on tehty, varoittamatta? Kämppä oli ihan hiljainen, se karmi miestä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

En kertonut kenellekään viikkoon.

En ole sellainen, joka lyö nyrkkiä pöytään. Kiroilin itsekseni ja pyörä sai kyytiä. Lähdin polkemaan metsään, siellä mentiin lujaa ja kovaa. Tuuli tuntui kasvoilla ja melkein pään sisällä saakka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muun ajan istuin kotona ja katselin ikkunasta taivasta. En kertonut kenellekään viikkoon, että minut on jätetty. Tuli täysi lamaannus.

KIERTELIN KÄMPPÄÄ. Se oli kiva kolmio.

Olin itse remontoinut kaiken silloin kun muksu oli tulossa, lattiasta kattoon. Olin kuvitellut, miten kohta lapsi nukkuu pinnasängyssä peppu pystyssä ja miten myöhemmin tilalle rakennetaan parvisänky, kun tyttö menee kouluun, parven alle näppärä työpöytä.

Itku tuli vasta kolmen päivän jälkeen.

Itkin varmaan kaksi ämpärillistä, jos nekään riittivät kyyneleille.

Olisiko pitänyt herätä useammin rauhoittamaan vauvaa?

Onko kaikki tässä? Olisinko voinut tehdä jotain paremmin tai enemmän? Koska näen lapsen?

Vatvoin ihan hulluja juttuja ja syytin itseäni aika reilusti. Olisiko pitänyt herätä useammin rauhoittamaan vauvaa, vaikka vaimon kanssa sovittiin, että hän hoitaa yösyötöt?

ENSIMMÄISEN SURUVIIKON jälkeen sisko soitti, että mitä kuuluu. Kerroin hänelle, hän kertoi äidille, äiti soitti minulle.

Matkustin aika usein äidin ja siskon luo Tampereelle, koska yksin oli niin hiljaista.

Kukaan ei ollut odottamassa, kun saavuin töistä. Piti itse sytyttää valot.

Äiti osasi lohduttaa, paljon. Hän sanoi aina, että riitaan tarvitaan kaksi, eikä vika voi olla pelkästään minussa.

Kaverin kanssa kuuntelimme musiikkia ja korjasimme autoja.

Sisko halasi. Jos äiti oli mukana, tuli kolmen kimppahali.

Kun vanhasta kodista piti muuttaa, menin hetkeksi kaverin luokse. Täytyy myöntää, että pari päivää biletimme ihan tosissaan.

Kaveri oli kokenut vähän saman. Hän ymmärsi, ei tarvinnut niin syvällinen olla eikä liikoja puhua. Kuuntelimme nuoruusvuosilta tuttua musiikkia ja korjasimme vanhoja autoja.

VUODEN JÄLKEEN ALKOI helpottaa. Ei enää itkettänyt, kun eksä toi tytön luokseni.

Pystyin katsomaan häntä aika tavallisesti, luulen.

Lapsen takia kaikki on kannattanut käydä läpi. Eihän lasta muuten edes olisi.

Kun tytär juoksee ulos autosta suoraan syliin isävuorolla, olen onnellinen. Sitten hän huomauttaa, että partani on liian pitkä. Tarkka likka!"

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2016.

Vierailija

Todellakin, en toivo hänelle mitään hyvää sen jälkeen miten on toiminut kaveripiirissään. 

  • ylös 40
  • alas 9
Sisältö jatkuu mainoksen alla