Marit Kaihari halusi talon, jossa olisi tilaa koko suvulle. Koska kukaan muu ei innostunut ajatuksesta, hän rakensi sen itse. Yksin. Perhe sai tietää projektista, kun tuli muuton aika.

Talvi 2000. Vanha mies kiinnittää sukset jalkaansa ja lähtee avaamaan latua Maritin edellä. Miehen vaimo on lainannut Maritille suksensa. Omiaan tämä ei voinut ottaa. Kotiväki olisi alkanut ihmetellä, eikö Marit ollutkaan menossa töihin.

Pimeää kuusikkoa, jonka oksilta helmikuinen tuuli on pudottanut lumet. Ylämäkeä, koko ajan jyrkempää. Ensimmäisen kallionharjanteen kohdalla mies pysähtyy ja osoittaa sauvallaan:

– Tässä on yksi hyvä talon paikka.

Vähän matkan päässä mies seisahtuu uudestaan.

– Tässä on toinen.

Tämän tontin hän ostaa. Tähän hän rakentaa talonsa.

Marit nojaa lainasauvoihin ja katsoo kallion laelta avautuvaa maisemaa. Sipoon Talman peltoaukeat erottuvat kuusten ja alastomien lehtipuiden lomasta kuin valkoiset järvenselät. Ponnistelu ylämäkeen lämmittää mukavasti poskia.

Marit tietää sen jo. Tämän tontin hän ostaa. Tähän hän rakentaa talonsa, yksin ja vaivihkaa. Edes perheen ei tarvitsisi arvata yhtään mitään.

Iso talo kukkulalla

Kesä 2013. Tie puikkelehtii niin tiuhan metsän lomitse, että keltainen talo putkahtaa näkyviin kukkulan harjalla kuin ilmestys. Ohhoh. Onpa sillä kokoa.

– 450 neliötä tähän lopulta tuli, Marit Kaihari, 56, sanoo suupielet leveässä hymyssä ja viittilöi käymään peremmälle.

Hänen käsivarsistaan näkyy, millä lihaksilla neliöt ovat syntyneet.

– Minun pojat ovat olleet täällä keskenään, kun olimme miehen kanssa reissussa. Ovat varmaan vähän saunoneet, mutta ei täällä kaljapulloja näy, Marit jatkaa ja kurkistaa terassin pöydälle jääneen tölkin kylkeä: energiajuomaa.

Eiväthän pojat enää ihan teinejä ole. Omaa yritystä pyörittävä Ilkka on 30-vuotias ja alkaa pian rakentaa omaa taloa. Myös Jukka, 24, etsii asuntoa mutta on äidin pyynnöstä asunut kotona vielä kesän, 17-vuotiaan Eskon kaverina. Laura, 28, ja Saara, 22, elelevät omillaan. Tosin Laurakin asui miehensä ja tyttärensä Alexan kanssa puoli vuotta äidin alakerrassa, kun rakensi taloa.

Tilaa riittää, ja koti kestää elämisen. Olohuoneen krouvisti höylätty ruokapöytä on peräisin 1800-luvun kiertokoulusta. Sen ympärille mahtuu tusina täysikokoista istujaa. Kaksi vahvarakenteista, vanhan kansan veistämää nojatuolia Marit peri norjalaisilta isovanhemmiltaan. Ne ovat kuin luodut nuorille miehille, joiden perusasento on röhnötys.

"Talvella nuoriso vinkuu, kun lämmitän huoneet vain 19-asteisiksi."

Seinillä näkyy kehystettyjä valokuvia ja lasten piirroksia, seassa siellä täällä teipillä kiinnitettyjä paperiliuskoja. Viestejä Pomolta.

”Oi pyhä palava pahvi. Sinut minä vien koulun kaatiksen paperiosaston palavien jätteiden hautuumaalle. Koitan vastedes parhaan ymmärrykseni ylimmällä hyllyllä muistaa tämän”, tiedottaa oviseinään teipattu lappu.

”Yösähkö alkaa kello 23. Siis laitteet päälle vasta sen jälkeen. Terveisin Pomo”, muistutetaan tiskikoneen kyljessä.

– Olen nuuka, ja sähköä kuluu. Talvella nuoriso vinkuu, kun lämmitän huoneet vain 19-asteisiksi. He väittävät, ettei täällä pysy lämpimänä, jos ei tee töitä koko ajan niin kuin minä, Marit nauraa.

Voi pojat, töitä täällä on tehty.

Olohuoneen nojatuolit ovat norjalaisten isovanhempien perua.
Olohuoneen nojatuolit ovat norjalaisten isovanhempien perua.

Vaivihkaa tonttikaupoille

Kaikki alkoi siitä, että ei ollut tilaa.

Elettiin 1980-luvun loppua. Marit oli ensimmäisessä avioliitossaan ja odotti neljättä lastaan. Kolmio Helsingin Etelä-Haagassa oli kiva ja ympäristö ihana, mutta se ahtaus.

Marit muisti haikeana lapsuuskotiaan Hämeenlinnassa. Siellä oli riittänyt yösija kaikille, kun äidin suku oli tullut käymään Norjasta. Lapsuuden kesät Marit oli viettänyt Norjassa mummon ja vaarin valtavassa hirsihuvilassa.

Miksei se sujuisi, kun muutkin käsityöt sujuivat?

Maritiin iski talokuume. Kun lapset olivat illalla nukahtaneet, hän sukelsi talokuvastoihin. Hän ei ollut koskaan edes listaa kiinnittänyt mutta paloi halusta päästä rakentamaan. Miksei se sujuisi, kun muutkin käsityöt sujuivat? Koko suku kulki Maritin neulomissa norjalaisissa villapaidoissa.

Lasten isä ei innostunut. Muitakin varoittelijoita riitti. Teitä huijataan, nämä vakuuttivat. Menetätte rahanne.

Vastentahtoisesti Marit hylkäsi katalogit. Perhe muutti paritaloon Vantaan Korsoon. Sielläkin huoneet olivat pieniä.

Se oli kuitenkin vasta erä yksi. 1990-luvun lopussa Marit opetti kieliä työväenopistossa, eikä perheellä ollut tarkkaa käsitystä hänen työajoistaan. Silloin hän otti tavakseen käydä ajeluilla. Hän bongasi myyntiin tulleita tontteja ja kävi katsomassa niitä ennen oppituntien alkua.

Marit kolusi Etelä-Suomen pitäjät, tutki vanhoja maatiloja ja teollisuushalleja. Tilaa tarvittaisiin nyt jo viisilapsiselle perheelle ja eläinlaumalle. Vanhin tytär oli vuosien tinkimisen jälkeen saanut vanhempansa ostamaan kaksi isoa estrelanvuoristokoiraa ja hevosen.

"Ethän sinä edes lainaa saa!"

Kun avioliitto päättyi eroon vähän ennen vuosituhannen vaihdetta, Marit teki lopullisen päätöksen. Hän rakentaisi talon, johon mahtuisi.

”Ethän sinä edes lainaa saa!”

Budjettilaskelma? Mikä kumman budjettilaskelma?

Talvella 2000 kaupat Sipoon tontista on tehty, ja Marit kahlaa jälleen läpi valmistalokatalogia. Rakennuspaikka on niin komean kallion harjalla, ettei siihen voi muuta kuvitellakaan kuin perinnetalon. Marit valitsee kuvaston ­suurimman mallin ja kysyy valmistajalta, paljonko sen lopulliset kustannukset olisivat. Kaksi tai kolme kertaa talopaketin hinta, hänelle vastataan.

– Laskin, että minun tapauksessani kerroin ei olisi kahtakaan, koska tekisin itse kaikki mahdolliset sisätyöt. Aikaa työhön varasin noin kaksi vuotta. Siinä minun budjettilaskelmani, Marit kertoo.

Varoittelijoita riittää nytkin. Tutut kyselevät, miten Marit aikoo järjestää asumisensa eron jälkeen. Kun Marit sanoo rakentavansa talon, he purskahtavat nauruun. Naapurin pankkivirkailija tietää, ettei Maritille edes myönnettäisi lainaa. Hyvänen aika, opetuskeikkoja tekevälle yksinhuoltajalle!

Maalta löytyy pankinjohtaja, joka on toista mieltä. Tiukille se menee, mutta Marit on tehnyt vuosien ajan niin paljon töitä, että saa kuin saakin 140 000 euron lainan. Tontti on ollut halpa, alle 50 000 euroa. Marit on myös saanut osuutensa, kun paritalo on pantu erossa myyntiin.

250 metriä tietä maksaisi saman verran kuin tontti.

Ensimmäinen yllätys koittaa, kun Marit alkaa selvitellä tontille tarvittavan tienpätkän hintaa. Tiehoitokunnan mukaan 250 metriä rekan kantavaa tietä maksaisi saman verran kuin tontti. Onneksi uudella naapurilla on parempaa tietoa ja tuttavan tuttava, joka tekee työn huomattavasti halvemmalla. Iso osa kuluista tulee katetuksi sillä, että Marit myy tontilta kaadetut puut.

Loppukesästä 2001 kalliolle tontin korkeimmalle kohdalle räjäytetään talon paikka. Panostaja tulee saman tien räjäyttäneeksi pois koko kallion, mutta Maritista se on oikeastaan ihan hyvä juttu. Hän on vähän ajatellutkin, että taloon voisi tulla täyskorkea kellarikerros. Se ei paljon hintaa nostaisi, ja talopaketinhan voisi pystyttää kellarin päälle. Eikä sitä enää muuten voisi rakentaakaan, ettei alakerta jäisi hassusti maan alle.

– Moni asia ratkesi vähän kuin itsestään. Olin päättänyt etukäteen vain sen, että tontille pitää mahtua hevosen talli.

Sitä ei koskaan tullut. Hevonen kuoli, ennen kuin tallin rakentamiseen löytyi aikaa ja ylimääräistä rahaa. Se haudattiin tontin laitaan.

Marit on maalannut talonsa jo kolme kertaa. Päätykuistin kaide alkaisi taas olla pensselin tarpeessa. ”Aijai, mä rakastan maalaamista!”
Marit on maalannut talonsa jo kolme kertaa. Päätykuistin kaide alkaisi taas olla pensselin tarpeessa. ”Aijai, mä rakastan maalaamista!”

Maalaa jänisten kanssa

Kevät 2002. Aamulla kello neljä talmalaisella kukkulatontilla liikkuvat vain jänikset. Ja maalipensseli.

– Yhtenä kauniina päivänä olin taas ajellut tontilleni ja nähnyt, että sille oli noussut valkoinen valmistalo. Ensimmäinen ajatukseni oli, että enhän minä valkoista tilannut. Rakentajat siihen, että mitä sinä kuvittelit, ei talo valmiissa maalissa tule vaan pohjamaalattuna, Marit kertoo.

Mikäs siinä, Marit ryhtyy maalaamaan. Päivällä rakennusmiehet askaroivat räystäitä mutta aamuyöstä he eivät telineitään tarvitse. Niinpä Marit ajaa tontille auringon noustessa ja maalaa kolme tuntia. Sitten hän pesee kädet ja pensselit rakentajien jättämässä vesisaavissa ja lähtee töihin suihkuun.

"Kukaan ei tiennyt, missä olin. Otin henkivakuutuksen."

– Maalasin yksin, eikä kukaan läheisistä tiennyt, missä olin. Siinä vaiheessa otin henkivakuutuksen.

Päivän ensimmäinen palkkatyö on ammattikorkeakoulussa, jossa Marit opettaa ruotsia. Sitten ammattikouluun antamaan englannin tunteja ja iltakuudeksi työväenopistoon vetämään norjan ja englannin kursseja. Välissä Marit käy kotona tekemässä lapsille ruuan. Kerran hän istahtaa keittiön pöydän ääreen odottamaan perunoiden kypsymistä ja havahtuu hereille vasta, kun keitinvesi on kiehunut kuiviin.

Eivät lapset silti heitteillä ole. He asuvat isänsä luona. Niin kuin Maritkin.

– Kaupunki oli jo luvannut minulle ja lapsille vuokra-asunnon. Sitten sieltä todettiin, että ethän sinä mitään asuntoa saakaan: sinulla on paritalon myynnistä tullutta rahaa. Yritin selittää, että ei minulla ole kuin kauheasti velkaa, mutta ei auttanut. Jouduimme entisen mieheni nurkkiin, lapset ja koirat ja kaikki. Se oli vaikeaa aikaa.

"Naapurinrouva kysyi, maalaatko jotakin. Hiuksissani oli keltaista."

Taloprojektista tietävät tässä vaiheessa vain ammattikoulun kanslisti ja rehtori, sillä Marit on ohjannut rakentamiseen liittyvän kirjeenvaihtonsa sinne. Kerran hän on vähällä narahtaa. Naapurinrouva kysyy, maalaatko sinä kotona jotakin, kun sinulla on keltaista hiuksissasi. Marit vastaa jotain epämääräistä ja pesee maalitahran nopeasti pois.

Marit ei halua puhua touhuistaan kenellekään. Ei lapsille, etteivät nämä alkaisi jankuttaa: ”Äiti, koska se talo on valmis?” Eikä varsinkaan aikuisille.

– Hommahan olisi voinut päättyä täyteen fiaskoon. Ajattelin, että kun kukaan ei tiedä mitään, kukaan ei pääsisi jälkeenpäin viisastelemaan, että mitäs minä sanoin. Vaikka niin kävisi, olisin ainakin tarpeeksi varaton ja saisin kaupungilta vuokra-asunnon.

Poika soittaa ihanan puhelun

Kesällä 2002 räystäät ja väliseinät ovat paikoillaan ja rakennusmiehet tekevät lähtöä. Tästä Marit jatkaisi töitä yksin.

– Mistähän minä aloitan? hän kysyy miehiltä.

Nämä vastaavat, että ensin teet kattoon harvalaudoituksen. 40 sentin välein koko matka näin ja läpi parikymmenmetrisen talon.

Asia selvä. Koska Maritilla ei ole kaveria apunaan, hän sitoo jokaisesta laudasta ensin toisen pään langalla paikoilleen. Vasta sen jälkeen hän pystyy naulaamaan toisen pään kiinni.

– Sairaan kauan siihen meni. Silmät olivat täynnä roskaa.

Kerran Marit käy rakennuksella alle kouluikäisen nuorimmaisensa kanssa ja selittää, että tämä on äidin varasto. Täydestä menee.

Toisen kerran Marit aikoo paljastaa salaisuutensa teini-ikäiselle tyttärelleen. Hän ottaa tämän mukaan ajelulle Sipooseen. On pilkkosen pimeää. Tie kapenee, talojen valoja pilkottaa puiden välistä, jos sieltäkään. Kun matkaa rakennukselle on enää parisataa metriä, tytär tuhahtaa:

– Voi jumaliude! Ketkä hullut tällaisessakin paikassa haluavat asua?

Marit päättää siirtää kertomista myöhemmäksi.

Ensimmäisenä salaisuuteen vihkiytyy vanhin poika. Hän on parikymppinen ja aavistaa jo, mistä saattaa olla kysymys: jossain kaivetaan talon perustuksia. Kun äiti pyytää häntä katsomaan ”yhtä juttua”, poika ottaa matkaan lapion ja kumisaappaat. Vastassa on vähää vaille asumiskelpoinen rakennus.

Vähää vaille asumiskelpoinen se on vielä silloinkin, kun Marit ja lapset muuttavat sisään. Siitä kuluu vielä jonkin aikaa, ennen kuin Marit saa töihin yhden elämänsä ihanimmista puheluista.

Marit ei tiedä, että rakentaminen jatkuu vielä kahdeksan vuotta.

– Poika soitti ja kertoi, että äiti, tänne tuli sähköt!

On kevät 2003. Marit ei sitä tiedä, mutta rakentaminen jatkuisi vielä melkein kahdeksan vuotta. Hän jatkaisi, vaikka tietäisikin.

– Uskon siihen, että jos todella jotakin haluaa ja on valmis uhrauksiin, asiat kyllä hoituvat. Jos se nyt ei ole ihan epärealistista. Talohankkeeni ei minusta ollut.

Miten tehdään sauna?

Tyttären ystävättären äidin miesystävä on kirvesmies. Hän näyttää Maritille, miten lattioita naulataan.

Työpaikalla ammattikoulussa on rakentamisen opettajia. Heiltä Marit kysyy, miten tehdään sauna.

Kilometreittäin paneelia, satoja kaakelineliöitä. Naulapyssyjä, ruuvipuristimia, hiomakoneita. Protestiääniä nuorison makuuhuoneista, kun sirkkeli sirahtaa seitsemältä sunnuntaiaamuna.

– Aika rumbaa, mutta asuuhan ihmisiä sodan keskelläkin, Marit sanoo.

Uutta lainaa Marit ei ota eikä saisikaan, mutta keittiön kaapistosta hän ei säästele. Hän ottaa sitä varten 40 000 euron kulutusluoton. Rakentaminen syö koko ajan myös palkkatiliä, mutta perhe oppii elämään nuukasti.

Kun verottaja antaa kipeät mätkyt, Maritilta on lopahtaa usko.

Vain kerran Maritilta on lopahtaa usko. Se tapahtuu sinä vuonna, kun ahkera työnteko kostautuu ja verottaja antaa kipeät mätkyt. Niitä maksaessa talous venyy äärimmilleen, mutta onneksi terveys kestää.

– Minun alallani ei edes pysty tekemään pimeää työtä. Syömisistä emme silti joutuneet tinkimään, vaikka kasvaviin poikiin uppoaa uskomaton määrä ruokaa. Ei se mahdottomia maksa, kun tekee alusta asti itse.

Vanhin poika auttaa äitiä jonkin verran, mutta muita lapsia rakentaminen ei kiinnosta. Marit ei viitsi pakottaa. Se johtaisi vain hutilointiin, ja Maritista jäljen pitää olla siistiä.

– Kyllähän lapset pitivät minua vähän outona. Kun pojat tulivat kavereineen kotiin iltayhdeltätoista, he näkivät minut pihalla takapuoli pystyssä, kaivamassa kuoppaa terassipylvään perustuksille. Betonimylly rouskutti vieressä.

Heila palaa menneisyydestä

Kun seinien pystyttämisestä on kulunut yhdeksän vuotta, talo on muutamaa sähkörasiaa vaille valmis. Silloin Maritia alkaa pelottaa.

"Pelkäsin lopputarkastusta. Erityisesti portaiden kohtaloa."

– En uskaltanut tilata lopputarkastusta. Erityisesti pelkäsin yläkerran portaiden kohtaloa. Jos tarkastaja hyvinkin löytäisi niistä huomautettavaa, vaikka tein ne täsmälleen toisten portaiden mallin mukaan.

Tyhjyyskin kolkuttelee. Marit huomaa, ettei pysty olemaan, ellei saa tehdä jotakin käsillään. Lasten painostuksesta hän liittyy Facebookiin.

On talvi 2012, ja Marit miettii, mitä mahtaa kuulua teinivuosien poikaystävälle Pertti Kaiharille. Sille hauskan näköiselle nuorukaiselle, jonka kanssa oli 17-vuotiaina hengailtu Hämeenlinnassa ja Tampereella ja juotu salaa viiniä porttikongissa. Hän lähettää Pertille kaveripyynnön.

Vastaus tulee heti. Melkein saman tien sovitaan myös treffit Viking Amorellalle. Marit on tulossa sillä Suomeen sukulaisreissulta. Laivalla Pertti toteaa, että karkauspäivään on enää pari päivää; jos Marit häntä silloin kosisi, hän ei kieltäytyisi.

Marit kosii. Seuraavana kesänä nuoruuden rakastetut juhlivat häitään Unkarista ostamallaan viinitilalla.

Pertti on sitten seurusteluvuosien opiskellut arkkitehdiksi ja on sitä mieltä, ettei talon valmistumista viivytetä enää yhtään. Hän päivittää piirustukset ja ottaa yhteyttä rakennusvirastoon.

Kun rakennusvalvoja tekee tarkastusta, Marit kiipeää yläkertaan muka siivoamaan. Todellisuudessa hän vain kävelee ympäriinsä ja hieroo käsiään jännityksestä. Kymmenen minuuttia myöhemmin Pertti tulee kertomaan, että homma on hoidettu. Läpi meni.

Tammikuu 2013. Talo on valmis.

Pertti Kaihari ei vieläkään ymmärrä, miten Marit teki talon ilman budjettilaskelmaa. ”Nyt kun rakennamme autotallia, sille on laskelma euron tarkkuudella.”
Pertti Kaihari ei vieläkään ymmärrä, miten Marit teki talon ilman budjettilaskelmaa. ”Nyt kun rakennamme autotallia, sille on laskelma euron tarkkuudella.”

Kuin Kauniista ja rohkeista

Elokuussa 2013 Maritin talon näkyvin muistilappu löytyy jääkaapin ovesta. Siihen on kirjoitettu paksulla punaisella tussilla päivämäärä ja teksti: ”Huom! Ristiäiset Tampereella!”

Joskus elämä menee kuin Kauniissa ja rohkeissa.

– Minun pojat ovat tosi hajamielisiä, mutta eivät he nyt tuota unohda. Pertti kirjoitti lapun ihan kaiken varalta, Marit selittää.

Joskus elämä menee kuin Kauniissa ja rohkeissa. Maritin tytär Saara ja Pertin poika Kalle tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa vuosi sitten äidin ja isän hääjuhlassa Unkarissa. Seurustelu alkoi samana päivänä. Viime kesäkuun kahdeksantena heille syntyi pieni tyttö.

– Yhteistä lasta emme Pertin kanssa saaneet, mutta onpahan yhteinen lapsenlapsi. Kauan mietin, onko tämä tottakaan. Pertilläkin on aina kyynel silmässä, kun hän tästä kertoo.

Ristiäisiä vietetään nuorten kotona, mutta juhliin tulevat Norjan-sukulaiset saavat yösijan Maritin talosta. Aivan kuin silloin, kun Marit oli lapsi ja kotiin mahtuivat kaikki.

Aika usein sunnuntaisin Marit saa myös koko lapsikatraansa olohuoneen pitkän perintöpöydän ympärille. Silloin syödään yleensä jotain leivinuunissa haudutettua, Intian-, Havaijin- tai Aasian-pataa. Ei nimellä väliä, kunhan ruokaa ja tarinoijia riittää.

Tilaa on. Eikä rakentaminenkaan lopu. Maritin hymy levenee entisestään, kun hän kertoo viinitilasta Unkarissa. Se oli halpa, mutta niinpä on siihen kuuluva talokin vain vanha kivikasa. Ei saniteettitiloja eikä mitään.

– Muurasin sinne nyt aluksi 12-neliöisen saunan.

Juttu on julkaistu KK:n numerossa 17/2013.

Kysyimme, mitä Maritille kuuluu nyt! Tästä linkistä voit lukea hänen elämäntilanteestaan jutusta, joka ilmestyi KK:ssa joulukuussa 2016.

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.