Nuorina Ilkka ja Harri Virolainen yrittivät kulkea omia polkujaan, mutta maailmankaikkeus toi heidät aina yhteen. Nyt miesten väliin ei oikein mahdu edes parisuhdetta. Kaksoset kertovat suhteestaan Perhekuvioita-sarjassa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/42417279.jpg?itok=wEobRJlf)
Johtamisen ja organisoinnin yliopistolehtori Harri Virolainen, 39, asuu Porissa. Hänellä on neljä maisterintutkintoa ja hän on väitellyt kauppatieteiden tohtoriksi. Vapaa-ajalla hän on tavaroiden kadottamis- ja korttitemppuihin erikoistunut taikuri. Lisäksi hän antaa energiahoitoja ja hierontaa.
"Liikuimme Ilkan kanssa lapsena aina yhdessä. Koska myös näytimme samalta, ympäristö määritteli meidät yhdeksi. Meiltä kysyttiin, mitä meille kuuluu tai mitä olemme ajatelleet tehdä lomalla.
Tappelimme rajusti. Muuten emme olleet väkivaltaisia, mutta toisiamme löimme ja kovaa. Veljelle tunteita saattoi purkaa vapautuneesti, kun ei ollut pelkoa, että toinen hylkää.
Riitamme liittyivät monesti liikuntaan. Mukana saattoi olla kateutta siitä, jos toinen oli menestynyt.
Ehkä purimme toisiimme myös huonoa oloa. Meitä kiusattiin koulussa. Kiusaajat olivat samoja naapurinpoikia, joiden kanssa olimme vapaalla kavereita.
Se oli ristiriitaista ja raskasta. Yläasteella tilanne helpottui: kiusaajat lähtivät ammattikouluun.
Yhdessä riidassa hajosi ovi. Ilkka taisi heittää sitä paistinpannulla.
OPISKELIMME MOLEMMAT Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Kurssikirjojen ohessa luin kirjoja, jotka käsittelivät henkistä kasvua ja yliluonnollisia
ilmiöitä. Siksi en pelästynyt, kun löysin energiakanavani.
Istuin yksin opiskelija-asunnossani, kun oikeasta kädestäni alkoi virrata lämpöä. Tunsin lämmön selvästi.
Aloin etsiä tietoa energian välittämisestä. Testasin kykyäni kauppojen hedelmäpeleihin: pystyin lämmön ohjaamana päättelemään oikean rivin. Hakeuduin asiasta tietävien pariin, ja he kertoivat, että energiani oli parantavaa eikä sitä saisi käyttää leikkikaluna.
Arastelin Ilkalle kertomista, mutta oli raskasta pitää sisällään niin suurta asiaa. Kun sitten rohkaistuin puhumaan, Ilkka sanoi, että ”ai tollasia sä puuhaat”.
Olin pettynyt Ilkan tyrmäyksestä. Meille tuli isoja riitoja. Mukana oli myös itsenäistymistä: haimme omaa identiteettiä.
Yhdessä riidassa hajosi ovi. Ilkka taisi heittää sitä paistinpannulla.
Vei puoli vuotta ennen kuin Ilkka hyväksyi ajattelutapani. Nyt hän tietää energiahoidoista minua enemmän.
Viikonlopun jälkeen naisystävä pyysi, ettemme enää menisi kolmestaan mihinkään.
SITTEN MEIHIN ISKI OPISKELUHIMO. Kesken Tampereen-opintojemme päätimme hakea Jyväskylän liikuntatieteelliseen. Äiti epäili mahdollisuuksiamme, mutta Ilkka pääsi sisään toisella yrittämällä ja minä kolmannella.
Opiskelutekniikkamme kehittyi ja lukunopeutemme kasvoi. Lopulta suoritimme neljä maisterintutkintoa viidessä vuodessa.
Työelämä tuntui sen jälkeen melkein leppoisalta. Aloitin yritysmaailmasta. Muutaman vuoden jälkeen siirryin opetustyöhön ensin ammattikorkeakouluun ja myöhemmin yliopistoon.
Olemme luennoineet Ilkan kanssa yhdessä työhyvinvoinnista, johtamisesta ja yrittäjyydestä. Toisinaan yhdistämme luentoihin henkisiä tekniikoita.
Tiedämme Ilkan kanssa usein etukäteen, mitä toinen sanoo. Moni tuntee kanssamme itsensä ulkopuoliseksi.
Kerran menimme naisystäväni ja Ilkan kanssa mökille. Minusta viikonloppu oli onnistunut, mutta jälkeenpäin nainen pyysi, ettemme enää menisi
kolmistaan mihinkään. Hänestä tuntui, että hän ei päässyt Ilkan ja minun väliin.
Meillä ei kummallakaan ole perhettä.
Kun joku kertoo ostaneensa maitoa, me kerromme kehostapoistumisesta.
ILKKA ON FIKSUIMPIA tapaamiani ihmisiä. Olen niin tottunut hänen ajattelunsa nopeuteen, etten muista hidastaa tahtia, kun puhun muiden kanssa. Välillä muut huomauttavat minulle, että sanopa uudestaan ja hitaammin.
Ilkalla on sydämen viisautta. Hän puhuu ykseydestä: että meidän pitäisi ymmärtää olevamme yhtä kaiken kanssa, maailman ja ihmisten.
Ilman Ilkkaa en olisi kehittynyt ihmisenä niin paljon.
Matkustelemme paljon yhdessä. Olemme käyneet haihäkissä, sademetsissä, safarilla ja maailman köyhimmissä slummeissa. Ääriolosuhteissa on mukavaa, että kumppaniin voi luottaa.
Kirjoitimme Ilkan kanssa kirjan yliluonnollisista ilmiöistä. Niihin perehtyminen on vienyt 20 vuotta, ja meille ne ovat ihan luonnollisia. Joku kertoo ostaneensa maitoa, me kerromme kehostapoistumiskokemuksista. Aina en muista, että kaikille nämä asiat eivät ole tuttuja."
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/42417280.jpg?itok=RveTFLS7)
Kauppatieteiden tohtori Ilkka Virolainen, 39, asuu Kouvolassa ja toimii Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa yritysvalmentajana, opettajana ja tutkijana. Hänellä on neljä maisterintutkintoa. Vapaa-ajalla hän urheilee, lukee ja luennoi. Hän tekee myös energiahoitoja sekä ryhmäprosessien suunnittelua.
"Asuimme lapsuutemme Kotkan Saksalassa. Omakotitalon takana levisi metsä, jossa leikimme ja laskimme mäkeä.
Olemme identtiset kaksoset, ja äitimme puki meidät aina samalla tavalla. En itsekään aina tiedä, kumpi meistä lapsuuskuvassa on. Jos osaa katsoa, tietää että ristimme kädet eri tavalla: minulla on aina oikea peukalo vasemman päällä ja Harrilla toisinpäin.
Varhaisin muistikuvani Harrista liittyy onnettomuuteen, joka sattui, kun olimme nelivuotiaita. Hyppelimme kivillä. Putosin käteni päälle niin, että se murtui. Harri auttoi minut kotiin, vaikka oli yhtä pieni kuin minä.
Vanhempamme olivat urheiluseuran aktiiveja, ja mekin harrastimme jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilua.
Yleisurheilussa minä olin nopeampi juoksussa, Harrilta sujui kuulantyöntö.
Veljen voittaminen oli aina kova juttu, ja voittaja kuittaili häviäjälle. Jääkiekossa pelasimme samassa joukkueessa.
En ymmärtänyt Harrin puheita, joten suutuin.
HARRI ALKOI PYÖRIÄ eri piireissä, kun opiskelimme Tampereella teknillisessä korkeakoulussa. Otimme etäisyyttä toisiimme.
Kerran kun olimme vanhempien luona käymässä, Harri alkoi kertoa minulle parapsykologiasta. Olimme parikymppisiä, ja minun maailmankäsitykseni oli aika suoraviivainen. Siihen ei yliaistillisten kokemusten tutkimus mahtunut.
En ymmärtänyt Harrin puheita, joten suutuin. Samalla mietin, että hän voi ajatella niin kuin haluaa.
Jyväskylässä meistä kehittyi oppimisen ammattilaisia.
Suoritimme viidessä vuodessa maisterintutkinnot liikuntatieteestä, kauppatieteestä, terveystieteestä ja kasvatustieteestä. Olimme kiinnostuneita niin monista asioista, että sivuaineiden opintopisteitä vain karttui tutkintoon tarvittava määrä. Kesäisin osallistuimme pääsykokeisiin.
Valmistuin 26-vuotiaana ja siirryin työelämään. Silloin aloin myös perehtyä syvemmin ajattelun tiedostamattomaan ulottuvuuteen.
Muistin kohdun, napanuoran ja sen, että oli vaikea hengittää.
Tein harjoituksia eri menetelmillä. Mieleeni alkoi palautua muistikuvia ajalta ennen syntymääni. Muistin kohdun, napanuoran ja sen, että oli vaikea hengittää. Mieleeni nousi kuvia keskoskaapista. Luulen, että muistin myös Harrin.
Tarkistin synnytyksen yksityiskohtia äidiltäni, ja ne vastasivat muistikuviani.
Kokemukseni lähensivät taas Harrin ja minut. Aloimme käydä yhdessä Hengen ja tiedon messuilla.
Kun sain väitöskirjani valmiiksi, halusin heti soittaa Harrille.
NYT YLILUONNOLLISISTA ILMIÖISTÄ puhuminen on minulle luonnollista, mutta siihen tarvittiin vuosien tutustuminen rajatiedon kirjallisuuteen, tieteellisiin tutkimuksiin ja ihmisten kokemuksiin.
Paitsi että Harri on avannut ajatteluni, hän on myös hyvä ystävä ja mainio matkakumppani. Ihailen Harrin taikatemppuja ja tanssitaitoa. Harrilla on loistava huumorintaju, hän on viisas ja luotettava. Niitä piirteitä arvostan enemmän kuin kirjaviisautta.
Soittelemme noin kerran viikossa. Arvaamme jo puolesta lauseesta, mitä toinen aikoo sanoa.
Kun sain väitöskirjani valmiiksi, halusin heti soittaa Harrille. Tiesin, että hän ymmärtää parhaiten, miten hienolta minusta sillä hetkellä tuntui."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2014.
Äiti Irma Virolainen kertoo
"Pojat syntyivät kuusi viikkoa etuajassa aurinkoisena toukokuun keskiviikkona 1974. Harri ehti maailmaan 15 minuuttia ennen Ilkkaa.
Synnytyksessä oli mukana kuusi lääkäriä ja kolme kätilöä. Oli ihme, että selvisimme kaikki hengissä. Pojat viettivät elämänsä ensimmäiset viikot keskoskaapissa.
Puin Harrin ja Ilkan samanlaisiin villapaitoihin ja farkkutakkeihin. Niin siihen aikaan tehtiin. Naapurin tyttö kutsui poikia lempinimillä Suloinen ja Iloinen.
Veljekset olivat toistensa parhaat kaverit. Suhde oli niin tiivis, että tunsin oloni joskus ulkopuoliseksi. Heillä oli jopa salakieli.
Minulle pojat eivät ole puhuneet yliluonnollisista kokemuksistaan. Kun sairastin syövän kaksi vuotta sitten, he antoivat minulle energiahoitoja. Uskon, että ne osaltaan auttoivat."
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
