Katariina menetti kolme läheistä kolmessa vuodessa: ”Suru saa viipyä niin pitkään kuin on tarpeen”

”Odottelin kollegoideni kanssa lentoa Suomeen Alankomaiden Schipholin kentällä joulukuussa 2019. Takana oli onnistunut tutkijatapaaminen.

Olimme juuri saaneet lounassalaatit pöytään, kun puhelimeni soi. Avopuolisoni Jounin 13-vuotias poika sanoi puhelimeen, että 'nyt on paha, nyt on paha'.

Lapset olivat löytäneet Jounin kotimme lattialta. Hän oli kuollut sairauskohtaukseen.

Istuin odotustilassa kaksin kerroin ja tärisin. Sain soitettua muutaman puhelun läheisilleni.

Muistan vain kauhun ja epäuskon. Roikuin kollegani käsivarressa ja toistelin, mitä minä nyt teen.

Olin tilanteessa, joka oli ollut aina suurin pelkoni. Olin lapsesta saakka pelännyt kuolemaa ja sitä, että menetän jonkun tärkeän ihmisen.

”Sitä tarinaa, jonka olimme meille kirjoittaneet, ei ollut enää.”

Tällä on oltava merkitys

Kotona viha ja epätoivo iskivät lujaa.

Heitin roskikseen tavarat, joihin tiesin Jounin juuri koskeneen. Hänen rakastamansa hillot ja oliivit jääkaapista. Partaveden peilikaapista.

Olin sokissa. Ehkä koin myös, että konkreettinen tekeminen helpottaisi oloani.

Puin Jounin paidan päälleni turvaksi ja raahasin patjan hänen kuolinpaikkansa viereen.

Siinä kirjaston lattialla maatessani ajattelin, että tämä on niin käsittämättömän kamalaa, että tällä kaikella on pakko olla jokin merkitys. Se ajatus toi lohtua.

Kävelyillä Kalle-koiransa kanssa Katariina seuraa mielellään valon liikettä päivän ja vuoden mittaan.

Tervetuloa suru

Ihastuin Jounin älykkyyteen, uteliaisuuteen ja naururyppyihin heti ensimmäisillä treffeillä. Ehdimme olla yhdessä seitsemän vuotta.

Juttelimme keittiönpöytämme ääressä joka päivä. Menimme nukkumaan joka ilta samaan aikaan. Se, kumpi ensin ennätti, sanoi aina: päivän paras hetki, kun saan pötkähtää viereesi.

Vietimme paljon aikaa kakkoskodissamme Karjalohjalla. Unelmamme oli vanheta siellä, yhdessä remontoidussa maalaistorpassamme.

Jounin kuolema vei minulta elämäni ohjat täysin. Sitä tarinaa, jonka olimme meille kirjoittaneet, ei ollut enää.

Kalle-koira oli suunnaton lohtu. Kävelylle oli lähdettävä aamulla, päivällä ja illalla. Eräällä kävelyllä päätin, etten pakene surua. En uppoaisi esimerkiksi kiireeseen tai suorittamiseen.

Sanoin ääneen: tervetuloa suru, ahdistus ja tyhjyyden tunne. Viipykää niin pitkään kuin on tarpeen.

”Elämän ennakoimattomuus opetti minut elämään hetkessä.”

Suru voi olla kauniskin

Olin surrut kuolemaa jo ennen Jounin menettämistä.

Lapsena minä ja siskoni vietimme paljon aikaa taiteellisen Helsingin-tätini Ainon luona. Hänen luonaan nautimme pitkistä vaahtokylvyistä ja kuuntelimme kreikkalaista musiikkia.

Aino vei meitä kahviloihin ja sovittamaan hattuja Stockmannille. Ainon luona tuoksui mausteille. Hänen luonaan oli aina kesä.

Vuonna 2018 Aino-täti kuoli pitkän sairastamisen päätteeksi 84-vuotiaana.

Olin mukana saattamassa hänet kuolemaan. Sain silittää hänen hiuksiaan, suukottaa poskia ja kiittää kaikesta.

Vaikka suru oli suuri, tunne ei ollut raastava, vaan luonnollinen ja kaunis. Ainolla oli ollut pitkä, hyvä elämä.

Vuoden päästä kuoli avopuolisoni Jouni. Siitä kahden vuoden kuluttua kuoli ex-puolisoni, tyttäreni isä. Koin kolme isoa menetystä lyhyessä ajassa.

Varsinkin Jounin kuolema opetti minulle, että elämää ei voi hallita. Elämän ennakoimattomuus opetti minut elämään hetkessä. Luovutan nykyään kaikki pelkoni kohtalon huomaan.

Kun jokin asia pelottaa tai mietityttää, en jumitu tunteisiin, vaan annan niiden tulla ja mennä.

Luotan, että asiat järjestyvät kaikille parhaaksi.

"Olen nykyään hetken rakastaja. Alan olla myös aika hyvä siinä", Katariina pohtii.

Mukana saattamassa

Kun Jounin kuolemasta tuli kesällä 2022 kuluneeksi kaksi ja puoli vuotta, oloni alkoi kevetä.

Aloin jälleen tunnistaa ja kokea iloa.

Ajatus vapaaehtoistyöstä kuolevien parissa oli elänyt mielessäni jo pitkään. Halusin auttaa saattamaan ihmisiä mahdollisimman arvokkaaseen kuolemaan.

Olin jo vuosia seurannut saattohoitokoti Terhokodin toimintaa ja tiesin, että he kouluttavat vapaaehtoistyöntekijöitä. Nyt oli oikea aika.

Vapaaehtoiskoulutus kesti puoli vuotta, ja joulukuussa 2022 aloitin viikoittaiset työvuoroni Terhokodissa. Terhokoti hoitaa muun muassa pitkälle edennyttä syöpää ja eteneviä neurologisia sairauksia sairastavia.

Vapaaehtoistyötekijänä olen läsnä ja juttelen arkisista asioista: säästä, televisio-ohjelmista, potilaan kodista, vaikka kaupunkisuunnittelusta, jos aihe kiinnostaa sillä hetkellä. Juttelemme myös elämän syvistä aiheista, jos ne nousevat keskustelussa esiin luontevasti.

Asiat eivät tapahdu minulle, vaan minua varten, jotta oppisin jotain olennaista. Näin ajattelen nykyään.

Kuolema on opettanut minua olemaan kiitollinen elämäni jokaisesta hetkestä ja läheisistäni.

Onnellisuus ei ole jatkuvaa mielihyvää ja sen tavoittelua, vaan mielenrauhaa ja kiitollisuutta.”

Miltä Katariinasta tuntuu hyvästellä vainaja läheisten kanssa Terhokodissa? Mikä häntä itseään auttoi silloin, kun suru puolison menettämisestä oli suurin? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 11/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.