Antti on julkaissut viisi romaania ja kuusi elämäkertaa. Kuudes romaani, Latu, ilmestyy lokakuussa.
Antti on julkaissut viisi romaania ja kuusi elämäkertaa. Kuudes romaani, Latu, ilmestyy lokakuussa.

Antti Heikkinen haluaa elää siellä, missä on kasvanut, koska sillä kohden taivaan alla ovat koti ja juuret. Hän ei kuitenkaan ajattele, että ihmisen ainoa oikea paikka on kotiseudulla. Joskus lähteminen tekee onnellisemmaksi.  

”Hirveän hyvä tuuri on käynyt, että töitä on ollut ja olen teatteriakin saanut työkseni tehdä. Tosin jos tässä kohti taivasta meinaa ellää, se on melkein tehtäväkin kaikki, mitä etteen tullee”, kirjailija Antti Heikkinen, 36, sanoo. 

Tässä kohtaa taivasta on Pohjois-Savossa. Antin ja perheen koti on Nilsiän kylällä ja lapsuudenkoti 30 kilometrin päässä Palonurmen kylässä, syvällä Nilsiän maaseudulla. Mökille Kaaville on Nilsiän kylältä vajaan tunnin ajomatka.

Nyt olemme mökillä ja lusikoimme Antin illalla tekemää kalasoppaa. Satavuotiaan keltaisen talon pirtin ikkunasta avautuu alava maalaismaisema.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tuvan seinä on puoliksi vaaleanpunertavaa pinkopahvia, jota Antti on puukolla rapsutellut ja repinyt irti. Alta paljastuu jykevä hirsiseinä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tyypillinen änkyrä?

Maaseutu on Antin mielenmaisemaa, ja sinne hänen kirjansakin sijoittuvat. Yhden romaanin nimikin on Maaseudun tulevaisuus.

Kun Antti viime vuonna osallistui Ylen Suomi on maalainen -televisiosarjaan, suomi24:n keskustelupalstalla arvio oli selvä: Heikkinen on tyypillinen kaupunkivastainen keskustalaisänkyrä.

Elämä alkaa olla oikeastaan liiankin helppoa. Marketista voi ostaa sushia ja tuoreita simpukoita ja mitä ikinä mieleen heilahtaa.

”Se nauratti kauheasti, mutta en loukkaantunut. En ole keskustalainen enkä kaupunkivastainen. Ihmisellä vain pitäisi olla oikeus asua ja elää siellä, missä sen on hyvä olla, ja niin, että se pärjää.”

Kyllä Antti sen ymmärtää, että maalla asuessa täytyy luopua tietyistä asioista. Jos esimerkiksi haluaa lähteä ruokakauppaan, viinakauppaan tai pankkiautomaatille, täytyy varata ajamisaikaa.

Auto on pakko olla, vaikka Anttikin mieluummin käyttäisi julkista liikennettä. Busseja vain kulkee liian harvoin.

Tässä kiikkustuolissa Antti istui pienenä isän sylissä, kun lauantai-iltaisin katsottiin yhdessä Napakymppiä. Lautasella oli vaniljajäätelöä ja ananasrengas, joskus myös kinuskikastiketta.
Tässä kiikkustuolissa Antti istui pienenä isän sylissä, kun lauantai-iltaisin katsottiin yhdessä Napakymppiä. Lautasella oli vaniljajäätelöä ja ananasrengas, joskus myös kinuskikastiketta.

”Eikä mulla mitään Helsinkiä vastaan ole. Jos kaupunkiin muuttaisin, se olisi Helsinki eikä esimerkiksi Kuopio. Ei Nilsiäkään ole laajemmalti katsoen sen kummempi paikka, mutta minulle se on koti. Täällä on perhe ja juuret.”

”Jos ihminen inhoaa sitä paikkaa, jossa on syntynyt, niin kyllä sillä on kaikki valta lähteä huitvittuun sieltä.”

Antti kiirehtii lisäämään, että kenenkään ei tarvitse eikä kannata väkipakolla elää siellä, missä juuret ovat.

”Jos ihminen inhoaa sitä paikkaa, jossa on syntynyt, niin kyllä sillä on kaikki valta lähteä huitvittuun sieltä. Joskushan se voi helpottaa hirveän paljon, että ne juuret saa nirhittyä sillä tavalla poikki, etteivät ne jää kummittelemaan. Tärkeintä on, että niistä juuristaan on tietoinen.”

Antti ei tosin ajattele asuvansa maalla. Nilsiän kirkonkylä on ruutukaavaa, liitoskuntataajama, jossa on kaikki palvelut.

Elämä alkaa olla oikeastaan liiankin helppoa.

Marketin pihalle pääsee kävellen viidessä minuutissa. Kaupasta voi ostaa sushia ja tuoreita simpukoita ja mitä ikinä mieleen heilahtaa. Kaupan notkuviin hyllyihin vaikuttaa Tahkon matkailukeskuksen läheisyys.

Täällä mökillä ollessa voidaan jo puhua maaseudusta. Palvelut ovat puolen tunnin päässä.

Antti puhuu kauniisti vanhemmistaan, jotka elävät yhä sitä ainoaa elämäntapaa, jonka ovat oppineet.

”Mökillä on niin mukava olla, kun kukaan ei minun puolestani kaada puita, aja lumia tai vie puita liiteriin.”

Katoavan sorttista elämää

Antti puhuu kauniisti vanhemmistaan, jotka elävät yhä sitä ainoaa elämäntapaa, jonka ovat oppineet: kotona kasvatetaan potut, porkkanat ja paljon muuta, kalaa saa järvestä, marjat on kerätty metsästä pakastimeen. Kotoa löytyvät kännykät mutta myös lankapuhelin, äiti taipui pankkikortin käyttäjäksi viime vuonna, mitään atk:ta tai sosiaalista webbiä ei ole.

Anttikaan ei ole päivittänyt Facebookin kirjailijasivuaan joulukuun 2018 jälkeen.

”Alkoi ilettää Facebookin päivitys, että pitäis joka rissauksesta sinne kirjoittaa. Että jos minä nyt kirjoittelen kirjoja, ei se ole minun työtä mennä torille tai someen huutamaan, että täällä minä oon. Tai jos käyn joskus laulamassa jonkun laulun, miksi siitä pitäisi kaikelle kansalle kertoa. Kyllä se yleisö tietää, joka siellä on.”

”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän oikeastaan arvostan sitä äidin ja isän vähään tyytyväistä elämää, ylipäätään heidän elämänasennettaan. He ovat tavallaan, eivät nyt varmaan lajinsa ihan viimeisiä, mutta katoavaa sorttia.”

 

Kyllä Antti on joskus maalta pois halunnut ja päässytkin. Helsingissä hän alkoi ajatella olevansa suurikin taiteilija, mutta pian karu totuus paljastui. Millaisen ohjeen isä antoi Antille, kun tämä veltostui sohvalle makaamaan? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 20/2021 tai tilaajana digilehdestä

Tia.A, 68v.

Kukapa ei jurilaan asuisi, jos olisi samanlaiset mahdollisuudet kuin hänellä? Mielen kintoinen kirjotus henkilöltä joka kuitenkin nuori.On hienoa voi itse kasvataa ravinnon ja maa antaa lopulta  satonsa ,kuin vesistö omansa,tuoretta maitavaa kalaa.Aikakin kuluu silloin verkaisesti ja turhia huolia ei rakenna päähän,kun koko ajan tekemistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla