Kati Tervo ripustautui äitiinsä pienenä, kun suhde isään oli myrskyisä.
Kati Tervo ripustautui äitiinsä pienenä, kun suhde isään oli myrskyisä.

Äiti oli Kati Tervon turva läpi myrskyisän lapsuuden. Kun hän kuoli, Kati tunsi surun lisäksi vapautta. ”Äidin kuoltua tuli valtava tilantunne. Tuntui, että saako näin vapaaksi itseään tunteakaan.”

Kun Kati Tervo oli pieni, kotipihassa Helsingin Eirassa ei koskaan alkanut satamaan.

”Alkaa sataa”, äiti korjasi kotona talon ylimmässä kerroksessa.

”Alkaa sataa”, opettaja opetti kerrosta alempana, Tehtaanpuiston yhteiskoulun luokassa.

Koulu oli Katin isoisän perustama, ja samassa rapussa asui Katin perhe ja isän puoleista sukua. Aamulla Katin isoveli ja -sisko kävelivät rappuja alas kouluun ja isä lähti töihin. Äiti jäi kotiin.

Kun Katille tuli nälkä tai kylmä tai tapahtui jotain ikävää, apuna oli aina äiti.

”Isä kohteli minua paremmin kuin isoveljeäni ja -siskoani, oli kypsempi isäksi. Hän leikki pieniä tuokioita, sitoi valkoisen nenäliinan sormeensa ja esitti sillä pupua. Mutta ei hän kauan lapsen kanssa jaksanut olla eikä esimerkiksi koskaan lukenut minulle mitään.”

Jos ruoka ei maistunut lapsille, isä kiivastui. Jos ruoka ei maistunut hänelle itselleen, isä sanoi jauhelihakastiketta kissan oksennukseksi.

Äiti luki. Itsekseen Veijo Merta ja John Steinbeckia, Katille Grimmin ja Andersenin satuja. Kun isä tuli kotiin, äiti teki ruuan perheelle ja tarjosi pöydässä ensimmäisenä isälle.

Jos ruoka ei maistunut lapsille, isä kiivastui. Jos ruoka ei maistunut hänelle itselleen, isä sanoi jauhelihakastiketta kissan oksennukseksi, lähti ruokapöydästä kolinalla ja meni olohuoneen nojatuoliin, joka oli varattu hänelle.

Vaikka myrsky velloo, myrskyn silmässä on tyyntä, äiti oli opettanut.

Katin elämässä isä oli myrsky ja äiti se myrskyn silmä.


Kati lapsuuden kotitalon luona Ehrensvärdin tiellä. Talossa toimii koulu. ”Myöhemmin kävin täällä korottamassa numeroitani. Ottivat päähän ne huonot.”


Nyt meidän perheessä puhutaan

Ihan kaikki ei ole toisin Katin nykyisessä perheessä.

Isän vanha nojatuoli on yhä käytössä mökillä. Siellä siinä saa istua kuka tahansa: Kati, 63, puoliso Jari, 59, tai poika Kalle, 18.

Tässäkin perheessä kielellä on väliä. Kallelle on luettu paljon, mutta ei vain äiti vaan yhtä lailla isä. Koulun aloit­taessaan Kalle ilmoitti, että osaa kyllä lukea itsekin, mutta vanhemmat jatkoivat ääneen lukemista silti.

”Lukemisen kuunteleminen on rauhoittavaa. Joskus mökillä istumme kaikki lähekkäin, ja Jari lukee ääneen Fallesmannin Arvon tarinoita.”

Kun autoon on tullut parkkihallissa naarmu, Kalle puhuu äidille. Toisaalta isä ja poika käyvät yhdessä kuntosalilla.

Joitakin asioita myös Kalle kertoo mieluummin äidille kuin isälle. Kun pitää varata hammaslääkäri tai autoon on tullut parkkihallissa naarmuja, Kalle puhuu äidille.

Toisaalta isä ja poika käyvät yhdessä kuntosalilla ja juttelevat kahdestaan katsoessaan elokuvia, jotka ovat Katille liian raakoja.

Joka tapauksessa asioista on puhuttu. Silloinkin, kun olisi helpompaa olla hiljaa.

”Mottoni oman perheeni kanssa on, että asioista puhutaan tuoreesti. Tunti tai kaksi minuuttia, kunhan puhutaan. Oma lapsuuteni oli täynnä vaiettuja asioita, joita olen joutunut puoli elämää selvittämään.”

Sisällä salamoi

Katin isä oli opiskellut yliopistolla historiaa. Hänellä oli firma, joka oli erikoistunut seurakuntien kirkonkirjojen arkisto- ja mikrofilmikuvaukseen. Moni sukututkija kiittää siitä työstä nyt.

Äiti oli yliopistosta valmistunut agronomi, mutta ei käynyt töissä. Se ei johtunut siitä, että perhe olisi ollut erityisen varakas – ei ollut. Äiti halusi hoitaa lapsia ja kotia, oma ura ei kiinnostanut.

Äidin unelmat olivat toisenlaisia: omakotitalo, puutarha ja samanrotuinen koira kuin ajan muotikoira Lassie.

”Äiti kertoi aina, että hänellä ei ole kunnianhimoa, häneltä ei löydy sitä.”

Äidin unelmat olivat toisenlaisia: omakotitalo, puutarha ja saman­rotuinen koira kuin ajan muotikoira Lassie.

Unelma toteutui 1960-luvun alussa. Katin isoisän perustama koulu oli silloin kasvanut niin, että ylimmän kerroksen asunnotkin tarvittiin luokkahuoneiksi. Kun Katin perhe tuli Espooseen katsomaan myytävänä olevaa omakotitaloa, pihassa kukkivat rhododendronit, ruusut ja luumupuu.

”Myyjä lupasi, että luumut tulevat kaupan päälle. Äiti oli myyty.”

Viisihenkinen perhe muutti valkoisilla mineriittilevyillä päällystettyyn taloon. Kati, kahdeksan vuotta vanhempi sisko ja kymmenen vuotta vanhempi veli saivat nyt omat huoneet ja äiti puutarhansa. Isä selitti, että mineriittilevyjen väliset metallilistat tekivät talosta turvallisen.

”Isä sanoi, että talo on kuin Faradayn häkki. Hän kertoi, että jos ukkostaa, me olemme turvassa häkin sisällä, koska metalli suojaa salamoilta. Mutta siellä häkin sisällä salamoi isä.”

Suomenoja Espoossa oli täysin toisenlainen asuinpaikka kuin Helsingin Eira. Urbaani isä tuskaili öljylämmityksen kanssa ja oli neuvoton, kun viemäri veti kehnosti tai ikkunoihin tuli jäätä.


Äiti lempipuuhassaan, puutarhatöissä kotipihassa.

Muuton jälkeen Kati oli ensimmäisellä luokalla kansakoulussa, ja äiti puuhaili päivisin yksin talossaan.

”Luulen, että äiti oli unelmansa toteutumisen jälkeen hetken alakuloinen. Sosiaalinen ympäristö oli ihan uudenlainen. Sitten hän keksi mennä mukaan seurakunnan ompelukerhoon. Vähitellen äiti tutustui muihin lähistön kotiäiteihin, ja he perustivat englannin kielen kerhon. Kun kerho tapasi meillä, koulusta tullessani kuului iloinen puheen kilkatus.”

Kun myrskyn merkit olivat selviä, äiti patisti Katin omaan huoneeseen.

Iltaisin kuului muuta. Isä tuli töistä kotiin huonotuulisena. Kun myrskyn merkit olivat selviä, äiti patisti Katin omaan huoneeseen. Joskus isä räjähti niin äkkiä, että Kati istui vielä ruokapöydässä, kun astioita lensi säpäleiksi lattiaan.

Äiti otti rikkalapion ja kihvelin ja lakaisi sirpaleet.

”Aikuisena isän kuoltua kysyin äidiltä, mistä he niin usein riitelivät. Äiti vastasi, että rahasta.”

Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Omakotitaloon tuli pitkäkarvainen skotlanninpaimenkoira, joka sai nimekseen Anu. Lassieta siinä oli vain rotu, eikä näykkivä ja arvaamaton koira ollut perheessä kauan.

Ihan lähellä äitiä

Kahdeksanvuotiaana Kati alkoi pelätä äidin kuolemaa. Isoisä ajoi silloin Helsingin keskustassa päin linja-autoa, ja isoäiti kuoli kolarissa saamiinsa vammoihin.

”Minuun iski kuolemanpelko, ja erityisesti pelkäsin, että äiti kuolee. Siitä alkoi äitiin tarrautuminen.”

Kati oli toisella luokalla, mutta ei enää aina uskaltanut mennä kouluun.

”Kotona kirjaimellisesti roikuin äidin helmoissa. Noista ajoista lähtien äiti oli minulle todella tärkeä. Hän vaikutti minuun enemmän kuin ymmärsin.”


Kati, 9, äidin kanssa Linnanmäellä. Katilla elämänsä ainoa permanentti.

Maanantaisin äiti oli poissa kotoa. Silloin hän kävi opettamassa karjanhoitoa kotisisaropistossa. Yhtenä tuollaisena päivänä Kati meni tutkimaan vaatehuonetta, johon pääsi isän työhuoneesta.

Pääkallomerkki koppalakissa ei tuntunut kivalta, ja Kati työnsi lakin takaisin ylähyllylle.

Vaatehuoneessa oli pakastearkku, jonka päälle kiipeämällä Kati ylettyi ylähyllylle. Ylähyllyllä oli kummallisen näköinen koppalakki, samanlainen kuin isän päässä vanhoissa valokuvissa. Pääkallomerkki koppalakissa ei tuntunut kivalta, ja Kati työnsi lakin takaisin.

Kymmenen vuoden viha

Isän mielestä lapsilla piti mennä hyvin.

”Isä halusi kuulla vain hyviä uutisia ja nähdä iloisia ja hiljaisia lapsia.”

Isoveli ja isosisko pääsivät ylioppilaaksi ja yliopistoon niin kuin piti. Kati sen sijaan murjotti eikä koulussa mennyt hyvin.

Kati oli 13-vuotias, kun historian tunnilla puhuttiin Hitleristä, natsi-Saksasta ja juutalaisvainoista. Opettaja kirjoitti liitutaulun täyteen ja piirsi SS-sotilaan. Kati tunnisti koppalakin, jossa oli pääkallo.

”Siinä pulpetissa istuessani tajusin, että isäni oli ollut SS-mies.”

Kati säikähti, sitten suuttui.

”Tuona päivänä olin koulusta tullessani raivoissani. Suutuin äidille koko hänen elämänsä aikana vain pari kertaa, yksi niistä oli tuolloin. Huusin äidille keittiössä, että miksi mulle ei ole kerrottu?”

”Vihasin isää kymmenen vuotta. Se oli pitkä aika vihata ja teki elämästä hankalan.”

Murrosikä oli alkanut, ja isä oli muutenkin Katin mielestä ärsyttävä. Nyt vielä enemmän.

”Vihasin isää kymmenen vuotta. Se oli pitkä aika vihata ja teki elämästä hankalan.”

Kati lakkasi syömästä isänsä kanssa samassa ruokapöydässä. Hän puhui isälle vain, jos oli aivan pakko. Muuten äiti toimi viestinviejänä.

Kotona ollessaan Kati meni huoneeseensa ja veti oven perässään kiinni. Hän maalasi huoneensa seinät myrkynvihreiksi ja otsaansa rajauskynällä sinisen kukan. Vaatteet olivat Intia-kaupasta, ja pitkiä hiuksiaan Kati hennasi punaisiksi kylpyhuoneen lavuaarissa.

Isä pelkäsi, että putket menevät hiuksista tukkoon.

Sota, joka jäi

Nyt perheen pisimmät hiukset ovat Kallella. Kati tietää, mitä sampoota ostaa, jotta Kallen rastat pysyvät huovutetun tuntuisina.

Kati ei halua miettiä, kuinka monta aamua hänellä on jäljellä koululaisen äitinä. Kalle on tämän kevään abiturientti, ja koulunkäynti loppuu penkkareihin helmikuun puolivälissä.

”Välillä olen nieleskellyt itkua. Tuntuu haikealta.”

Kati haluaa istua aamupalapöydässä yhdessä ne seitsemän minuuttia, jotka teen, tehojuoman ja jugurtin syöminen Kallelta vie.

Niin kauan kuin kouluaamuja vielä on, Kati jatkaa niin kuin ennenkin ja herää ennen Kallea, vaikka Kalle on sanonut vuosia sitten, että ei tarvitsisi. Kati haluaa istua aamupalapöydässä yhdessä ne seitsemän minuuttia, jotka teen, tehojuoman ja jugurtin syöminen Kallelta vie.

”Joka aamu laitan hänelle tyrkylle myös hedelmän. Kalle syö sen tai jättää koskemattomana lautaselle.”

Kati on päässyt Kallen koulun ja murrosiän kanssa vähällä. Omat vanhemmat eivät Katin kanssa päässeet.

Ehkä vaikeinta oli Katilla itsellään.

”Isän vuoksi en halunnut olla kotona. Jotta ei tarvitsisi mennä kotiin, ajauduin välillä väärään seuraan ja paikkoihin, joissa tapahtui ikäviä asioita. En halua puhua, mitä. Kaikkea, mitä nuorelle naiselle voi tapahtua.”

Kati ei mennyt lukioon. Hän lopetti koulun keskikoulun jälkeen ja odotti hirveää kohtausta kotona.

”Haaveilin kovasti taitelijaksi ryhtymisestä.”

Isä sulatti päätöksen yllättävän hyvin, maksoi jopa vuoden taidekoulu­opinnot. Äidille koulun lopettaminen taisi olla vaikeampi pala.

”Opiskelin elävän mallin piirustusta, alastonmalleina oli kaikennäköisiä ja -ikäisiä ihmisiä. Haaveilin kovasti taiteilijaksi ryhtymisestä.”

Vuoden opiskelun jälkeen isä sanoi, että taiteilut on nyt taiteiltu.

”Minun piti mennä töihin. Ymmärrän sen nyt.”

Kati oli täyttänyt 18 vuotta, kun hän pääsi töihin Arabian tehtaille, sitten keraamikkoharjoittelijaksi ja silkkipainoon aputytöksi.

Kotoa muutettuaan hän alkoi tavata äitiä käymällä hänen kanssaan leffassa ja syömässä tiriseviä grillipihvejä, jotka äiti ravintolassa tarjosi.

Kotona Kati kävi harvoin. Jonain sellaisena kertana hän katsoi uutisia ja isä katsoi myös. Yhtäkkiä isä sanoi katse televisioon suunnattuna: ”Kyllä minäkin YYA-sopimusta kannatan.”

Isä sanoi Katille, ettei ole koskaan tappanut ihmistä.

”Luulen, että isä halusi kertoa minulle, että ei ole jämähtänyt menneisyyteen. Olin nuori ja radikaali isään verrattuna. Vähitellen vanhenimme. Me molemmat pehmenimme.”

Tuli toinenkin hetki tv:n edessä. Äiti oli keittiössä, isä ja Kati olohuoneessa, kun isä sanoi Katille, ettei ole koskaan tappanut ihmistä.

”Aloin tajuta, että meidän isä on ollut yksi pieni murunen sotien syövereissä, enkä voi pistää koko katastrofia ja uhreja hänen syykseen. Hän oli päätynyt vapaaehtoisena SS-joukkoihin alun perin siksi, että hänen äitinsä oli saksalainen ja Suomessa oli kova huoli itsenäisyyden säilymisestä.”

”Myöhemmin ymmärsin myös sen, että sota, josta meillä kotona ei koskaan puhuttu mitään, oli jäänyt isääni. Olisiko isä ollut erilainen, jos ei olisi ollut sodassa? Luulen, että olisi.”

Huh ohi, se nuoruus

Työhuoneen sohva on pehmeä, mutta vähän turhan matala. Siinä Kati välillä makaa ja miettii tekeillä olevaa tekstiä. Ylös nouseminen tuntuu polvissa.

”Nuoruutta en haikaile yhtään. Haikailen hyvää vanhuutta.”

”Kolmikymppisenä tunsin oloni vanhemmaksi kuin nyt kuusikymppisenä.”

”Kolmikymppisenä tunsin oloni vanhemmaksi kuin nyt kuusikymppisenä. Niveleni muistuttavat iästä.”

Kati päätyi lopulta yliopistoon, vaikka ei ylioppilas ollutkaan. Kolmikymppisenä hänellä oli vakivirka Töölön kirjastossa, vuokrayksiössä Lundiaa ja taidejulisteita sekä sivullinen olo: tällaistako tämä elämä sitten on.

Kavereilla oli aviomiehet ja vauvat.

”Parikymppisenä seurustelin pitkään miehen kanssa, jonka kanssa ei todellakaan olisi kannattanut seurustella. Sen jälkeen en vuosiin uskaltanut kiintyä keneenkään.”

Kati oli 32-vuotias, kun tapasi ravintola Kosmoksessa Jarin. Muovikassillinen kerrallaan Jari alkoi muuttaa kirjoja ja vaatteita Katin luokse.

Joulukuussa 1991 kirjastonhoitaja Kati Anttila ja toimittaja-runoilija Jari Tervo menivät maistraatissa naimisiin. Katin äidillä oli juuri todettu melanooma.

Runsas vuosi sen jälkeen Katin veli kuoli yllättäen sydänkohtaukseen alle viisikymppisenä. Siitä viisi kuukautta myöhemmin isä sai infarktin ja sairaalassa toisen, johon kuoli.

”Veljeni kuolema oli todella surullinen asia, sitä oli vaikea hyväksyä. Isän kuolemassa vaikeaa oli, että hän itse ei hyväksynyt sitä lainkaan. Emme voineet hyvästellä.”

”Meillä oli herkkä hetki äidin luona palvelutalossa, kun kerroin hänelle olevani raskaana. Äiti oli niin onnellinen.”

Äiti sairasti kauan. Yhdentoista vuoden aikana hän kävi läpi 15 leikkausta, oli aina menossa leikkaukseen tai toipumasta edellisestä.

”Juttelin äidille mahdollisimman paljon kivoja asioita, kun sairautta oli niin paljon. Meillä oli herkkä hetki äidin luona palvelutalossa, kun kerroin hänelle olevani raskaana. Äiti oli niin onnellinen. Hän tiesi, miten hartaasti lasta oli toivottu.”

Kati oli 44-vuotias, kun Kalle syntyi. Kun Kalle oppi kääntymään vatsalleen tai syömään sosetta, Kati soitti ja kertoi äidille.

Saat kuolla, äiti

Ekbergin kahvilassa oli hyväntuulinen hälinä. Oli tammikuu 2002. Kallen kanssa oli ajeltu ratikalla kahvilaan. Hyvä että Kati melulta kuuli kännykän soittoäänen.

Soittaja oli äiti.

”Äiti kiitti minua kaikesta, kaikista yhteisistä vuosikymmenistä, siinä puhelimessa. Sellaisia hetkiä ei unohda.”

”Äiti sanoi lämpimällä äänellä, että kuule Kati, minä en saa enää asua kotona. Sitten hän kiitti minua kaikesta, kaikista yhteisistä vuosikymmenistä, siinä puhelimessa. Sellaisia hetkiä ei unohda. Nieleskelin, että tulen sinne.”

Äidin syöpä oli levinnyt luustoon. Hänen piti siirtyä palvelutalon asunnostaan sairaalaan. Hän oli juuri lähdössä sinne Katin siskon kanssa.

Kaksi viikkoa äiti oli sairaalassa, sitten hän pääsi saattohoitokotiin. Siellä äiti kysyi Katilta, ymmärtääkö tämä, että hän ei jaksa enää elää.

”Äiti tiesi, miten riippuvainen olin hänestä pienenä ollut. Vastasin, että totta kai ymmärrän, ettei hän enää jaksa. Sanoin, että tiedän, miten kipeä olet ja että ei ole parannuskeinoa.”

”Tuli olo, että äiti pyysi lupaa kuolla. Se oli hänen tapansa jättää hyvästit minulle.”

”Äidin kysymys liikutti. Tuli olo, ­että hän pyysi lupaa kuolla. Se oli hänen tapansa jättää hyvästit minulle.”

Äiti oli saattohoitokodissa viikon. Hän kuoli samana päivänä, jolloin melkein kolmevuotias Kalle meni ensimmäisen kerran päiväkotiin.

Samalla viikolla tuli voimaan Katin irtisanoutuminen virastaan. Hän oli harkinnut vuoden ja ajatellut ehtivänsä sitten olla enemmän äidin kanssa.

Omien päätösten aika

Äidin kuoleman jälkeisinä viikkoina Kati itki itsensä uneen. Hän oli pelännyt äidin kuolemaa paljon ja tiennyt surevansa kovasti.

Sitä hän ei arvannut, että surun lisäksi tuntisi vapautta.

”Jokin jarru äidissä oli. Tiesin pitkään kirjoittamishaluni, mutta tuntui, että ei mun nyt tarvitse sooloilla.”

”Tuntui, että saako näin vapaaksi itseään tunteakaan. Äidin kuoltua tuli valtava tilantunne.”

Osittain vapauden tunne oli sitä, että äidin puolesta ei enää tarvinnut olla huolissaan. Mutta oli muutakin.

”Jokin jarru äidissä oli. Tiesin pitkään kirjoittamishaluni, mutta tuntui, että ei mun nyt tarvitse sooloilla.”

Kati on miettinyt, liittyykö jarruttelu siihen, että äidillä ei ollut kunnianhimoa.

Kati sanoo tehneensä äidin kuolemaan asti, lähes viisikymppiseksi, hyviä kompromisseja.

”Olinko omaksunut äidin asenteen omaan tekemiseeni? Tukahduttanut itseäni? Liian myöhäistä ei silti ollut. On turha ainakaan syytellä äitiä, että elämässäni melkein kaikki on toteutunut myöhemmin kuin on tapana.”

Kati sanoo tehneensä äidin kuolemaan asti, lähes viisikymppiseksi, hyviä kompromisseja. Kyllä hän kirjastoalaa arvosti, ja elämässä oli hyvää ruuhkaa Jarin ja Kallen kanssa.

”Mutta vasta kun äitiä ei enää tarvinnut suojella, olen itsenäistynyt ja tehnyt vapaasti omat päätökseni.”

Pian äidin kuoleman jälkeen Kati alkoi kirjoittaa. Hän oli tehnyt nuorempana kirja-arvosteluja, mutta nyt hän alkoi kirjoittaa proosapätkiä.

Ensimmäiset tekstit hän julkaisi Kodin Kuvalehden kolumnistina kesällä 2007. Kesäpäiväkirja-proosa­teos ilmestyi 2008.

”Kirjoittaminen tuntui uskomattoman ihanalta. Tiesin, että tätä en halua lopettaa.”


Äidin kuolemasta on nyt 16 vuotta. ”Välillä yksin ollessani äiti tulee yhä vahvasti mieleen, melkein kuin hän olisi paikalla. Se tuntuu hyvältä.”


Neuvot, joita en totellut

Työhuone kirjailijatalo Villa Kivessä Töölönlahden rannalla on Katin käytössä kolme vuotta. Kati tulee kotoa Katajanokalta kirjoittamaan tänne, Jari kirjoittaa kotona. Molemmilla on kirjoitusrauha.

Joskus Kati ja Kalle lähtevät aamupalapöydästä yhtä aikaa, niin kuin tänään, kun Kati pääsi kyydillä töihin.

”Kallella ja minulla on yhteinen autoprojekti. Kun Kalle syksyllä sai ajokortin, menin pankkiin ja sitten autokauppaan. Meillä ei ollut autoa yli 20 vuoteen, ja Kalle on ainoa, joka ajaa. Alussa yritin vierestä neuvoa, mutta se kiellettiin. Jari istuu takapenkillä.”

Syksyllä ilmestyi Iltalaulaja-romaani, Katin neljäs kirja. Huhtikuussa julkaistaan kolumnikokoelma. Seuraava romaani on mielessä, ja sen vuoksi Kati tutkii nyt 1970-lukua.

”Vanheneminen on myös asennekysymys. Parhaat vuodet voivat olla vanhana.”

”Vanheneminen on myös asennekysymys. Välillä maailmanmeno tekee pahaa, mutta onneksi olen utelias. Parhaat vuodet voivat olla vanhana. Parhaat työni voivat hyvinkin olla edessäpäin.”

Aikoinaan äiti antoi Katille kaksi neuvoa. Ensimmäinen oli: Älä mene julkisuuteen. Toinen oli: Älä muuta merenrantaan asumaan.

Kumpaakaan neuvoa Kati ei enää noudata.

Henkilöjuttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2018.

Kati Tervo

63-vuotias kirjailija ja kolumnisti asuu Helsingin Katajanokalla kirjailija­puolisonsa Jari Tervon ja heidän poikansa Kallen, 18, kanssa. Huhtikuussa 2018 ilmestyy Rapsuta minua ja muita kirjoituksia -kolumnikokoelma. Kati oli Katri, kunnes lastentarhanopettaja määräsi hänet Katiksi. Nimen Tervo hän otti saadakseen ärrän takaisin.