Kodin homevaurio johdatti Marikan, 49, uudelle alalle – ”Halusin ymmärtää, miten talot rakennetaan”

"Katselin kotona suihkussa lattiakaakeleiden saumoja ja huomasin, että yksi kaakeli oli halki. Koputtelin seinää, ja kaakelit irtoilivat.

Oli vuosi 2011, ja olin juuri muuttanut lasteni kanssa uuteen kotiin, 1980-luvulla rakennettuun omakotitaloon. 

Oli iso järkytys, kun talosta paljastui kosteusvaurio. Kuntotarkastuksessa ongelmia ei ollut tullut ilmi.

Aloin etsiä tietoa korjausrakentamisesta netistä ja kirjastosta ja soittelin asiantuntijoille. Muutimme lasten kanssa remontin tieltä vuokra-asuntoon.

Päätin, että alan remontoida taloa omin voimin työni ohessa.

Miesystäväni, joka on ammatiltaan kirvesmies, ryhtyi avukseni. Hän on rakentanut talojakin, mutta tämän mittakaavan remontista meillä kummallakaan ei ollut kokemusta. Jouduimme opettelemaan paljon uutta.

Vesivahingosta oli seurannut homevaurioita, ja päädyimme purkamaan kaiken lukuun ottamatta leivinuunia, kattoa ja tiilivuorausta. Käytännössä rakensimme talon uusiksi puolessatoista vuodessa.

”Vaihe oli raskas, mutta jälkeenpäin ajateltuna käännekohta.”

Aikuisena opiskelu on ollut erilaista kuin nuorena. "Olen kärsimättömämpi mutta toisaalta päämäärätietoisempi. Tavoitteeni on valmistua uuteen työhön, ei keskittyä opiskelijaelämään", Marika sanoo.

Ei koskaan enää hometaloa

Jos en ollut työssäni paperitehtaalla, kärräsin talolta jäteasemalle laastia ja lautaa tai naputtelin paikoilleen uutta lattialaminaattia.

Olin niin väsynyt, että töissä melkein nukahdin. Kun saimme jonkin asian valmiiksi, jostain löytyi taas voimia jatkaa eteenpäin.

Vaihe oli raskas, mutta jälkeenpäin ajateltuna tärkeä käännekohta.

Yön synkimpinä hetkinä mietin, etten koskaan enää halua joutua vastaavaan tilanteeseen. Haluan ymmärtää, miten talot rakennetaan ja mitä niiden kunnossa pitäminen edellyttää. Haluan myös tietää, jos jokin ei ole niin kuin pitää.

”Olenko viisikymppisenä naisena kiinnostava työmarkkinoilla?”

Olo kuin ekaluokkalaisella

Päivä, jona sain tiedon opiskelupaikasta, oli yksi elämäni onnellisimmista. Minusta tulisi rakennustekniikan insinööri. Naapuritkin varmasti kuulivat iloni.

Olin hakenut opiskelemaan Oulun ammattikorkeakouluun, sillä paperitehtaalla olivat alkaneet muutosneuvottelut keväällä 2019. Koko työhistoriani oli tehtaalta, ja halusin, että minulla olisi oljenkorsi, jos menettäisin työni.

Kun minut sitten irtisanottiin, en ollut katkera, pikemminkin helpottunut. Ajatukseni olivat jo opinnoissa.

Vaikeuksistakin voi kasvaa jotakin hyvää, Marika ajattelee. "Toivon, että ihmiset rohkaistuvat ottamaan unelmistaan kiinni ja näkemään myös ikävien elämäntilanteiden yli."

Koulu alkoi seuraavana syksynä, ja oloni oli kuin ekaluokkalaisella.

Lempivärini on punainen, ja kävin varmaan kolmessa marketissa, ennen kuin löysin mieleiset opiskelutarvikkeet ja punaisen hiiren kannettavaa tietokonetta varten. Pakkasin punaisen penaalini punaiseen reppuuni edellisenä iltana ja laitoin repun eteiseen odottamaan aamua.

Kun tunnilla tehtiin muistiinpanoja, kaivoin esiin penaalin ja ruutuvihon. Se huvitti muita opiskelijoita, jotka tekivät muistiinpanot tietokoneella.

Minua taas huvitti se, että olisin voinut olla opiskelukavereideni äiti. Meillä oli onneksi samanhenkinen porukka. Kun ryhmätöissä teimme oikeisiin kohteisiin korjaussuunnitelmia ja laskimme kustannuksia, olimme tasavertaisia. Kemia ei katso ikää.

Valmistun rakennusinsinööriksi vuoden loppuun mennessä.

Tulevaisuus kuitenkin mietityttää. Talonrakennusalalla ei mene kovin hyvin, ja työpaikat ovat tiukassa.

Pohdin sitäkin, mitä työnantajat ajattelevat iästäni. Olen viisikymppinen nainen. Olenko kiinnostava työmarkkinoilla?

Minusta me viisikymppiset naiset olemme parasta työvoimaa. Ei ole pieniä lapsia hoidettavana, ei ole univelkaa eikä välttämättä muutakaan velkaa. Aikaa ja intoa sekä elämänkokemusta on."

Lue Marikan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 18/2023. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja kokeile Digilehdet.fi-palvelua.